Hyppää pääsisältöön

XXIV/XII MMXV - 24.12.2015

Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko
Kajo jäävuorenhuippukuvana. Sika-upee! ..not? Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko Kuva: Yle / Annukka Palmén-Väisänen ajatusten miljoonalaatikko

XXIV/XII MMXV - 24.12.2015

Jos pyörisi kaapin alta esiin pieni metallipallo, joka halkeaisi kahtia, siten että sieltä pompahtaisi ulos pienenpieni, saksankieliseltä kuulostava ja puutarhurin näköinen ukko pienissä pussihousuissa ja sarkapuserossa, puutarhurinlapio vyöllä, niin siitä voisi koitua monenmoista pikku huolta, ja isompaakin, heille molemmille; pienelle ukolle ja itselle.

Kun, ensiksikin, miten paljon sitä osaisi itse saksankieltä.

Ehkä ei muistaisi mitään muuta kuin Korkeajännityksistä että ”Hände hoch!” ja sukulaismiehen rallatuksista että ”Unter die roten Latrinen von St. Pauli” ja alitajunnan piiristä, että ”Aus bei mit nach zeit von zu!” ja että ”Ku-damm” ja ”Verboten” ja että ”Herr Johann Sebastian Bach”.

Niin näitäkö ainoita osaamiasi virkkeitä vannotat tunnista toiseen hirmu pienelle, sänkipartaiselle ukolle, joka pajattaa saksankielellä ja välillä osoittaa haljenneita pallonpuolikkaita ja sitten purskahtaa itkuun, avuttomana, kämmenet levällään näyttäen että sökönä on pallo.

Mietit, että en minä osaa sille pallolle enkä sen ukolle mitään.

Mutta sitten, ainoana konstina mitä keksii, sitä koettaisi saada sen paremmalle tuulelle tekemällä sille kaakaota.

Ja kun se pöydän ääressä - nyt jostain automaattisesta syystä jonkun verran isompikokoisena - joisi kaakaota, siihen puhallellen, välillä kyyneliä sarkapuseronsa hihaan pyyhkien, niin että kyynelkimalteet loistavat poskilla, heijastaen pöydälle pienoismiehen lohduksi sytytetyn kynttilän valolohtua, niin sitä laittaisi pussihousuvieraan iloksi soimaan jotain saksankielistä, tai ainakin jotain sinnepäin, esim:

Bei mir bisstu schein
https://www.youtube.com/watch?v=ZUVEq6NC7mM

(Bay mir bisstu schein)

Silloin liikuttuisi entisestään se hirmu pienikokoinen mies, riisuisi sarkapuseron ja istuisi siinä flanellipaidassa, henkselisillään, kengät riisuttuina, sukattomana ja hajamielisesti varpaitaan kipristellen.

Sitten se vähän vakavoituisi, ja ryyppäisi lisää kaakaota, joka ei enää olisi niin kuumaa.

Mutta sitten taas vilkaisisi pikkumies niitä pallonpuolikkaita ja alkaisi sen naama väkisin taas vääntyä itkuun ja se itkisi kyynärtaipeeseensa, pöytään nojaten, hartiat nykähdellen.

Ja muuta keksimättömyyksissään toisi sille pähkinöitä ja rusinoita, ja silittäisi sitä päästä ja taputtaisi selkään, että noh noh. Ja se katsoisi itseä surullisena, mutta lohdutuksesta kiitollisena hymyillen.

Ja suoraan omaan sydänparkaan menisi se hymy, jääden sinne asumaan iäksi; sen tietäisi jo etukäteen siitä, miten ainutkertainen, vilpitön ja aito se iloiseksi tarkoitettu, hiukan surullinen hymy olisi ollut.

Ja sitä ajattelisi, että on tämä jonkinlainen alku sentään, ja sitä alkaisi kävellä nopeasti edestakaisin, koettaen matkia mykkäelokuvan pika-nykiviä liikeitä, ja lopulta, kun olisi itse jo ihan hiessä siitä pikakävelemisestä ja Chaplinin kulkurin matkimisesta ja muusta, niin sitten purskahtaisi se pallosta tullut pienois-ukko lyhyeen naurahdukseen, läpi kyynelten, hymyilisi lisää, iloisemmin jo nyt, ja kohta jo nauraa höröttäisi maha aivan rentona, ja ääni siinä pienenpienessä miehessä sellainen, kuin jos kuvittelisi oravan nauravan rennosti iloista hörönaurua.

Ja lopulta olisi se ukko saanut ryhdistäydytyksi täysin, palannut entiseen pieneen kokoonsa, ja tarjoaisi kättään tervehdykseen, niin itse voisi tervehtiä vain tekemällä käsi lippaan -eleen, kun oma käsi olisi liian iso Päivään sanomiseen.

Ja ukko tekisi saman eleen.

Ja sitten se pukisi takin ylleen, laittaisi kengät jalkiin, ja ottaisi ne pallon puolikkaat raahattavakseen, ja kiskoa kiihkaisi ja pukkailisi ne pallonpuolikkaat sen kaapin alle, mistä oli tullutkin, ja sieltä huikkaisi ”Auf wiederhören!” ja sitten kuuluisi sieltä vain etääntyvää hyräilyä ja rallattelua, ”Bei mir bisstu schein...” ja sinne häviäisi se ukko. Viimeisenä näkyisi takapuoli, kun se piirongin alle konttaisi, pallonpuolikkaita edellään työntäen, hämärään häviten.

Ja vaikka itse olisi aivan muutama hetki aikaisemmin ollut epätoivoinen ja huolissaan, ja hermostunutkin, että miten käy nyt sen pikku-ukon kanssa, ja kaiken, kun ei sen kieltäkään osaa ja niin lohduttomana se itki, niin nyt sitä olisi levollinen ja hätäilyn asemesta melankolinen, kun ei enää ollut se pikku äijä siinä.

Mutta sitten sitä äkkäisi, että hellalla on vielä jäljellä kattilassa lämmintä kaakaoa, ja kun joisi sen, rauhassa, hiljakseen, niin sen perästä olisi itselläkin kaikki melko oivallisesti ja vähitellen leviäisi pirttiin levollinen olo, ja auvon lempeä huoma.

Ja miettisi, että kaikesta sitä kyllä aikanaan selviää, jokainen ihmisparka, ja itse-parka myös.

Että jospa tämä tästä, jatkossakin,

ja että:

mikä ettei!

Niin päättyisi se asia maan päällä, mutta henkisesti, omassa mielessä, olisi se alkanut vasta.

Ensimmäiset askeleet kulkenut mielessä vasta, pikkumiehen polun tämä osa.

Tipe tap.

Tip

*

Kommentit
  • Ihan väärin koettu

    Roina ihmisen tunnemuistina yli-elähdyttää Kajoa.

    Jouduttuaan tahtomattaan setvimään läpi elämänmittaista tavaranäytteiden otosta ja arvottaessaan elämänsä hetkiä niiden pohjalta ensin tuntuu, että..

  • Taas mietin aika- ja paikkakonetta

    Aikakoneella saattaisi teleporttautua ojasta allikkoon hän.

    Kauan sitten oli harvinainen auringonpimennys. Sellainen YOLO-homma, joka sattuu vain kerran about tuhannessa vuodessa tai jotain - ja minä satuin olemaan juuri oikealla kohdalla maapalloa näkemään sen.

Uusimmat sisällöt - Näkökulmat