Hyppää pääsisältöön

Lyijyä, elohopeaa ja arsenikkia – nainen on aina kärsinyt kauneutensa tähden

Punaiseksi maalatut huulet.
Punaiseksi maalatut huulet. Kuva: Yle/Aulikki Ståhle kaunis

Naisen kauneuden tavoittelulle löytyy varsin käytännöllinen syy historian hämäristä. Kauneus oli naisen valtti avioliittomarkkinoilla, josta hyötyi myös köyhän torpan tyttö. Kaunistautuminen oli kaikkia naisia yhdistävä asia. Sen sijaan kauneuden ihanteet määriteltiin kulttuurikohtaisesti ja ne olivat omaan aikaansa sidottuja.

1500 - luvulla huomio kiinnittyi ennen kaikkea kehonosien harmoniaan. Niin kasvoissa kuin vartalossakin tuli oikean kokoisten, virheettömästi muodostuneiden osasten olla oikealla paikalla. Ideaali oli solakkaa ja sopusuhtainen keho. Sata vuotta myöhemmin barokin nainen sai jo ”rönsyillä” reilusti kunnes 1700 - luvun naisen tuli jälleen olla olla siro ja hento.

Lihavuutta, laihuutta ja terveyttä tulkittiin ajan tyyliin humoraaliopin valossa. Humoraaliopin mukaan kehoa hallitsi neljä perusnestettä. Musta ja keltainen sappi sekä veri ja lima. Jos nesteet olivat tasapainossa, tarkoitti se terveyttä. Jos kehon nestetasapaino oli häiriintynyt, tulkittiin se sairaudeksi.

- Keho, joka nähtiin sopusuhtaisena, perustui siihen, että ihmiset pitivät kauniina itsensä näköisiä ja kaltaisia, kertoo historiantutkija, filosofian tohtori, Anu Korhonen Helsingin yliopistosta.

Kauneuden pahin vihollinen oli ikä. Ikää ei ajateltu kronologisesti kalenterivuosittain. Se määritettiin ulkonäköä arvioimalla. Nuoruus oli kauneuden kukoistuksen aikaa, kun taas aikuisuus merkitsi kauneuden hidasta rapistumista. Esimerkiksi rypyt luokiteltiin samaan iho-ongelmien luokkaan, johon kuuluivat myös näppylät, ajokset ja syylät.

- Renessanssin aikana naisen ulkonäön alamäen katsottiin alkavan naisen täytettyä 25 vuotta, toteaa Anu Korhonen.

Lyijyä, elohopeaa ja rikkiarsenikkia

Naisen ulkonäkö edisti sosiaalisen statuksen saavuttamista ja säilyttämistä, ja sen eteen oltiin valmiita uhraamaan jopa oma terveys. Vaarassa olivat ennen muuta yläluokan naiset, joilla oli varaa hankkia kosmetiikkaa.

1700-luvun seurapiirinainen oli käytännössä kamarineidon, kampaajan ja pukijattaren taidokas luomus, jonka jokainen yksityiskohta oli tarkkaan harkittu.

Kaunistautuminen alkoikin heti aamusta. Iho valkaistiin lyijyä sisältävillä voiteilla, luomille siveltiin antimosulfideja ja huulet punattiin elohopeasulfidilla. Silmät näyttivät suuremmilta, kun pupillien pinnalle tiputeltiin atropiini belladonnatippoja ja kulmakarvat poistettiin sammuttamattomalla kalkilla. Lopuksi meikki viimeisteltiin kerroksella kumilakkaa, joka jähmetti kasvot liikkumattomiksi.

- Belladonnatipat edistivät viherkaihin syntymistä ja ihomaalit sisälsivät lyijyä ja syövyttäviä aineita, jotka tuhosivat naisten kasvot ja saivat hampaat putoamaan, kertoo Anu Korhonen.

Palmikoidut hiukset
Palmikoidut hiukset Kuva: Aulikki Ståhle / Yle hiukset,pitsi,letti,hiuspalmikko

Myös hiuksia värjättiin ahkerasti. Vaaleat suortuvat saatiin aikaan upottamalla hiukset ensin syövyttävään nesteeseen ja sen jälkeen ne kuivateltiin auringossa. Jos haluttiin erityinen kultainen sävy, otettiin avuksi rikkiarsenikki.

– Naisen suurimmat terveysuhat liittyivät synnyttämiseen ja erilaisiin tauteihin, mutta myös kosmetiikkaa oli vakava terveysuhka. Kosmetiikan vaaroista oli jo tietoa 1500 – 1700-luvuilla, ja monet lääkärit kirjoittivat aiheesta opuksia, kertoo Anu Korhonen.

Italialainen Paolo Giovanni Lomazzo varoitteli naisia valkomaalien käytöstä seuraavasti:

Kun sitä levittää kasvoilleen, se polttaa ja kuolettaa alueen eikä suinkaan kivutta. Tästä syystä naisilla, jotka sitä käyttävät, on aina mustat hampaat, jotka työntyvät ulos ikenistä.― Anu Korhonen, Silmän ilot, 2003

Terveysopuksien varoituksista huolimatta, naiset eivät luopuneet tavoistaan. Kaunistautumishetket merkitsivät myös naisten keskinäistä yhteistä aikaa, jossa eri-ikäiset naiset kokoontuivat yhteen keskustelemaan miehistä, rakkaudesta ja uusista kauneudenhoidon saloista.

1800-luvun alusta lähtien itsensä ehostaminen leimattiin sopimattomaksi. Viktoriaanisena aikana hienosto rouvat luopuivat ihomaaleistaan. Muotiin tuli luonnollisuus. Ihonhoito oli kuitenkin edelleen suositeltavaa. Äitejä muun muassa kehotettiin kylvettämään pienokaisiaan lehmänmaidossa, jotta iho säilyisi kirkkaana eikä palaisi auringossa. Ihoa hoidettiin myös mansikoilla ja hunajalla ja erityisesti raa` an lihan uskottiin vähentävän ryppyjä.

Ehostus jäi joksikin aikaa vain maineeltaan arveluttavien naisten touhuksi. Teollisuuden kehityksen myötä kosmetiikan käyttö palautui jälleen naisten arkeen.

ASIANTUNTIJA:
ANU KORHONEN, historiantutkija, filosofiantohtori, Helsingin yliopisto

LÄHTEET:
Korhonen Anu, Silmän ilot, 2003, Gummerus Kirjapaino Oy
Kinnunen Taina, Lihaan leikattu kauneus, 2008, Gaudeamus Helsinki Oy Yliopistokustannus
Utrio Kaari, Eevan tyttäret,1984, Kustannusyhtiö Tammi
Utrio Kaari, Venus, Naiskauneuden tarina, 1985, Kustannusyhtiö Tammi