Oli kesäkuinen perjantai vuonna 2012. Tiia Luostarinen oli käymässä kotiseudullaan Kuopiossa, eikä asiat olisivat voineet olla hänen elämässään paremmin. Tiia oli juuri saanut kuulla rakenneultran tulokset. Raskaus oli edennyt mainiosti ja hänen tulevalla lapsellaan oli äidin vatsassa kaikki oikein hyvin.
Tiia nautti loistavien uutisten kunniaksi seuraavana päivänä kahvit parvekkeella, kun hänen puhelimensa soi, ja sen puhelun Tiia muistaa varmasti loppuelämänsä.
Lauantai aukesi aurinkoisena Tiian hyvien uutisten päivän jälkeen. Tiian 16-vuotias pikkusisko Anna ja tämän ystävä päättivät, että oli erittäin sopiva päivä lähteä kalaan. Heillä oli vahva usko hyvään saaliiseen: Kaksikko nappasi muutaman onkivavan sekä haavin mukaansa ja hyppäsi mopon selkään.
Matka kalapaikalle kulki pientä hiekkatietä pitkin. Päivä antoi parastaan, mutta tytöt eivät tienneet mitään lähistöllä olevasta rekka-autosta.
Rekka oli saatu lastattua läheisellä hiekkakuopalla ja se oli lähdössä viemään. Kesä oli kauneimmillaan. Rekka-auto kääntyi hiekkatielle.
Ison auton keula työntyi sille puolelle tietä, jolla tytöt mopoilivat. Samalla sekunnilla kesäinen päivä muuttui kamalaksi taisteluksi elämästä ja kuolemasta.
Tytöt törmäsivät mopollaan rekan keulaan.
Anna löi päänsä rekan keulaan, poliisiraporttien mukaan 40 kilometrin tuntivauhdilla. Samat raportit tietävät kertoa, että tytöt lensivät törmäyksen voimasta kahdeksan metrin matkan.
Kun ambulanssi saapui paikalle, oli Annan ystävä tajuissaan, mutta Anna tiedoton.
Onko Anna hengissä?
Törmäyksestä oli kulunut noin tunti, kun Tiian puhelin soi. Hän vastasi ja kuuli linjan toisessa päässä Annan kaksoisveljen Akun ääneen. Myöhemmin Tiia muistaa ihmetelleensä, miten rauhallinen Aku oli puhelimessa.
- Hän kysyi oudon monta kertaa, olenko kotona ja varmasti nimenomaan Kuopiossa. Aku pyysi minua istumaan ja kertoi, että poliisit olivat käyneet ja kertoneet onnettomuudesta. Sitten Aku pyysi lähtemään Kuopion yliopistolliseen sairaalaan, Tiia muistelee.
Vielä puhelun aikana Aku ei osannut kertoa edes sitä, onko Anna hengissä.
- Minulla meinasi mennä totaalisesti järki. Minä vaan huusin ja piti päästä äkkiä sairaalalle.
Oksa, johon hukkuva tarttuu
Ambulanssi kiisi onnettomuuspaikalta kohti sairaalaa. Sisällä sairasautossa hoitohenkilökunta teki arviota tajuttoman Annan tilasta, jotta sairaalan henkilökunnalla olisi mahdollisimman hyvä käsitys potilaan kunnosta. Arvio tehdään eräänlaisen pisteytyksen avulla. Anna sai huonoimmat mahdolliset pisteet.
Samaan aikaan Tiia kiiruhti sairaalaan. Perille päästyä alkoi tuskaisen pitkä odottelu. Anna oli viety röntgenkuvauksiin ja niiden päättymistä odotellessa minuutit ja tunnit matelevat todella hitaasti.
- Minut ohjattiin sellaiseen pitkään käytävään istumaan ja odottamaan lisätietoja.
- Jossain vaiheessa paikalle tuli lääkäri, joka kertoi, että Annalla on useita vakavia murtumia, Tiia sanoo.
Selvisi, että Annan käsi, molemmat reisiluut, lantio ja pääkallo olivat murtuneet.
Hän näytti kauhean pieneltä, hennolta linnulta.
- Kallonmurtuma ei itsessään ole niin vakava, Tiia sanoo. Mutta siitä koitui vielä valtava murhe.
Ennen sairaalasta lähtöä yksi hoitaja ehti vielä käydä Tiian luona.
- Hän antoi minulle Annan toisen kengän ja napakorun. Niistä tuli sellainen olo, että tässäkö on kaikki, mitä Annasta jää jäljelle, Tiia sanoo ja saa hädin tuskin pidettyä itkun sisällään.
- Tavallaan niistä tuli myös oksa, johon hukkuva tarttuu. Päätin pitää niitä itselläni niin kauan, kunnes tiedän Annasta enemmän, ja saan antaa ne takaisin hänelle itselleen.
Sairaalasängyssä pieni ja hento lintu
Illalla sairaalasta viimein soitettiin: leikkaukset olivat onnistuneet. Tiia ja muut omaiset pääsivät viimein näkemään Annan.
- Hän oli hengityslaitteissa ja metallihäkkyröissä, jotka pitivät murtuneita ruumiinosia kasassa.
- Hän näytti kauhean pieneltä, hennolta linnulta, Tiia muistaa.
Siitä alkoi Annan uskomaton taistelu. Seuraavat tapahtumat osoittivat, että Anna on älyttömän sisukas ihminen. Hän joutui jo toisena sairaalayönään vakavaan tilaan, kun paine hänen aivoissaan alkoi nousta törmäyksestä johtuen. Anna kiidätettiin uuteen leikkaukseen.
- Häneltä leikattiin kallosta kämmenen kokoinen pala pois, jotta paineet saatiin laskettua, Tiia sanoo.
Leikkauksen jälkeen Annaa pidettiin koomassa. Tiia muistaa, kuinka pikku-Anna oli leikkausta seuranneena päivänä vieläkin lohduttomampi näky.
- Hänen pitkät, vaaleat hiuksensa oli vedetty puoliksi pois ja näky oli todella raju. Me omaiset yhdessä leikattiin loputkin.
Anna oli teho-osastolla lopulta muutaman viikon. Sieltä hänet siirrettiin neurokirurgiselle osastolle, jossa aloitettiin kuntoutus. Lääkärit eivät tohtineet luoda omaisiin uskoa.
- He puhuivat aina puolesta vuodesta, että katsotaan puolen vuoden päästä, Tiia muistelee.
Myöhemmin hän sai kuulla, että Annan jalat leikannut ortopedi oli operaatiota tehdessään ajatellut, että tämä tyttö ei ehkä kävele koskaan.
Mutta Anna osoitti olevansa toista maata.
Matka täynnä pieniä ihmeitä
Sama tyttö, joka vielä elokuussa ei kyennyt puhumaan ja jonka kuntoutus aloitettiin nostamalla hänet istumaan, pääsi jouluksi kotiin.
Tiia muistaa sairaala-ajalta erään puhelun. Hän oli palannut jo Helsinkiin ja tapasi soitella Annalle, vaikkei tämä pystynytkään puhumaan.
- Ne olivat sellaisia puolen tunnin yksinpuheluita.
- Mutta sitten yhtäkkiä erään puhelun lopuksi sanat alkoivatkin ryöpsähdellä Annalta. Se puhelu kesti lopulta tunnin, Tiia hymyilee.
Kun Anna sai limsapullon itse auki, oli se tosi iso juttu.
Tätä nykyä Anna liikkuu erittäin hyvin. Hän pystyy juoksemaan, hiihtämään ja tekemään kaikkea, mitä hänen ikäisensä ihmiset tekevät. Muistin kanssa voi olla välillä vähän vaikeaa, mutta Annapa ei ole senkään antanut haitata. Hän puski itsensä Iisalmen ammattikouluun ja valmistui sieltä nyt jouluna media-assistentiksi.
Muuttiko Annan onnettomuus jotain?
- Ainakin Annan onnettomuus muutti minun suhtautumistani elämään ylipäätään.
- Nyt yritän elää mahdollisimman paljon tässä hetkessä, koska mitään muuta meillä ei ole, Tiia sanoo.
Hän osaa antaa konkreettisen neuvon niille, joiden läheinen on joutunut elämässään vaikeaan taisteluun.
- Muista itse uskoa, että asiat menevät parempaan suuntaan. Positiivisuus sekä usko ja toivo paremmasta ovat tärkeitä.
- Nauti jokaisesta pienestä askeleesta. Kun Anna sai limsapullon itse auki, oli se tosi iso juttu. Suurta ihmettä ei kannata odottaa. Matka voi olla pitkä ja askeleet pieniä, mutta jos ne menevät oikeaan suuntaan, kannattaa niistä iloita, Tiia muistuttaa.
SuomiLOVEssa hän halusi osoittaa Annalle pohjatonta sisarrakkauttaan. Tiia jallittikin Annan kuvausstudioon, missä lavalle nousivat Laura Närhi ja Johanna Iivanainen, jotka esittivät duettona erään Lauran kappaleen.
Kyllä, tietenkin kappale oli Siskoni.
