Janne Huttunen
Yle
Neuvostoliiton suurhyökkäyksen painopiste on heinäkuun alkupuolella 1944 Vuoksen rannassa Karjalan kannaksen keskivaiheilla. Kolmen viikon taistelun jälkeen puna-armeija on työntänyt sinnikkäät suomalaiset Äyräpäästä Vuoksen yli Vuosalmen puolelle, ja aikoo seuraavaksi päästä itsekin virran yli. Sotilaiden äänten yhdeksännessä osassa veteraanit muistelevat Vuosalmen tapahtumia ja ajatuksiaan sodan loppumisesta.
Saatuaan vihdoin Äyräpään haltuunsa venäläiset eivät anna suomalaisille aikaa lepoon, vaan Vuoksen yli pyritään hyökkäämään suoraan liikkeestä jo samana päivänä. Äyräpäässä lähes loppuun hakattu 98. Armeijakunta vaihdetaan tuoreeseen 115. Armeijakuntaan, jolla on käytössään kolme jalkaväkidivisioonaa. Suomalaisilla on etulinjassa vahvennetut JR 49 ja JR 7.
Heinäkuun 9. päivän aamuna venäläiset ampuvat Vuosalmen rannassa oleviin suomalaisten asemiin voimakkaan tykistökeskityksen, jota tukee noin 150 lentokonetta. Tulivalmistelun jälkeen joelle lasketaan paksu savuverho, jonka suojissa sotilaat lähtevät moottorilautoin ja syöksyvenein ylittämään Vuoksea noin viiden kilometrin levyisellä rintamalla.
Suomalaisten päätös sijoittaa puolustuslinja Vuosalmen pohjoisrannan kyläaukeille ja aivan Vuoksen rantaan osoittautuu virheeksi. Suomalaisten asemat ovat kuin tarjottimella Äyräpään harjulla oleville venäläisille tulenjohtajille ja suorasuuntaustykeille.
Suomalaisten tykistö ampuu kiivaasti yli yrittäviä neuvostojoukkoja: kahdeksan patteristoa syytää päivän aikana matkaan yli 13 000 kranaattia, mikä on suurin päivittäinen laukausmäärä Vuosalmella. Tykistötulessa tuhoutuvat mm. panssarivaunujen kuljettamiseen tarkoitetut moottorilautat, mutta ilman tankkien apuakin venäläiset pääsevät pureutumaan Vuosalmen puolelle JR 7:n asemiin.
Neuvostojoukkojen hyökkäyskärki jatkaa rannasta etenemistään ja tekee pari kilometriä syvän sisäänmurron Onnelan-Kaunolan maastossa. Venäläiset uhkaavat jo rykmentin komentopaikkaa Lampelassa, kun JR 7:n komentaja eversti Adolf Ehrnrooth komentaa kolmen pataljoonan reservinsä vastaiskuun hyökkäävien joukkojen sivustoihin. Puna-armeijan hyökkäys saadaan pysäytettyä ja venäläiset vetäytyvät takaisin Vuoksen rantaan kärsittyään päivän aikana hyvin raskaat tappiot. Leveydeltään venäläisten sillanpää on nelisen kilometriä.
Vasikkasaari on 9. heinäkuuta edelleen suomalaisten hallussa, vaikka siellä taistelevat joukot kärsivät pahoja tappiota venäläisten tykistötulessa. Saaresta joudutaan kuitenkin luopumaan seuraavana päivänä, ja viimeiset miehet tulevat uimalla pois. Kylä-Paakkolassa Vuoksen etelärannalla yhä olevat JR 49:n viimeiset osat puolestaan vedetään Vuosalmen puolelle iltapäivällä 9. heinäkuuta.
Puna-armeijan läpimurron tukkimisesta huolimatta suomalaisten puolustus on edelleen vaarassa revetä. Pataljoonien vahvuudet vaihtelevat 30:stä 300:een mieheen, ja upseereista on huutava pula. Venäläiset puolestaan saavat täydennystä Vuoksen takaa, nyt miesten lisäksi myös panssareita. Jo lähes valmiin ponttoonisillan suomalainen tykistö saa ammuttua pirstaleiksi.
Suomalaisten vastahyökkäys epäonnistuu
Suomalaiset yrittävät saada entiset taisteluasemat takaisin, mutta ilman panssareiden tukea se ei onnistu. Suomalaisten hyökkäykset kilpistyvät viimeistään tankkien ja Vuoksen yli ampuvien suorasuuntaustykkien murhaavaan tuleen. Mannerheim-ristin ritari Einar Schadewitz kertoo:
Venäläisten asemat ovat Vuosalmen peltoaukeilla, suomalaisten niitä ympäröivän metsän reunoilla. Myös puna-armeija jatkaa hyökkäyksiään läpi kymmenennen päivän, mutta ne kaikki lyödään takaisin. Tilanne on sekava, suomalaiset ja venäläiset sotilaat ovat paikoin limittäin jatkuvien hyökkäysten ja vastahyökkäysten vuorotellessa toisiaan.
III Armeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo haluaa edelleen vallata takaisin Vuoksen rannan asemat, vaikka esimerkiksi eversti Ehrnroothin mielestä joukkojen nykyistä sijaintia on helpompi puolustaa. Kyläaukeita valtaamaan lähetetään Panssaridivisioona ja sen 21 rynnäkkötykkiä.
Aamuyöllä 11. heinäkuuta suurin toivein aloitettu vastahyökkäys tyrehtyy lähes alkuunsa, kun jääkärit eivät ole 5 500 kranaatin tulivalmistelun jälkeen hyökkäysvalmiita. Joukot ovat osin päällekkäin ja hajaantuvat tykistötulessa. Taisteluarvoltaan Panssaridivisioona ei ole enää entisellään, sen vahvin ydin menetettiin jo Kuuterselässä ja Ihantalassa. Joukkoa on sen jälkeen täydennetty vanhemmilla ja nuorimmilla ikäluokilla.
Jääkäreiden vastahyökkäys alkaa sattumalta lähes samaan aikaan kuin venäläisten valmistelema hyökkäys. Alkuhämmennyksen jälkeen venäläiset saavat hieman suurennettua sillanpäätään, mutta läpimurtoyritykset torjutaan kiivaiden taisteluiden jälkeen. Panssaridivisioonan hyökkäyskäsky peruutetaan kello 11 ja osasto asettuu puolustukseen. Samana yönä viisi viikkoa Äyräpäässä ja Vuosalmella sitkeästi taistellut JR 7 vedetään pois etulinjasta.
Tulenjohtopaikka "Onni" johtaa tarkkaa tykistötulta
Puna-armeija yrittää laajentaa sillanpäätään 12. heinäkuuta ja saakin lisää tilaa Vuoksen rannasta kohti kaakkoa ja Taljalaa. Suomalaiset saavat kuitenkin etenemisen pysäytettyä. Myös suomalaiset tekevät hyökkäyksiä saadakseen puolustuslinjansa mahdollisimman yhtenäisiksi ja helpommin puolustettaviksi.
Tykistö perustaa tulenjohtopaikan “Onni” Vuoksen pohjoispäähän korkealle Sintolanniemelle, josta pystytään tähystämään venäläisten sivustaan ja takalinjoille. Sintolanniemen tulenjohtopaikalla on merkittävä rooli Vuosalmen puolustuksessa, sillä sen ansiosta suomalaisen tykistön ja heittimistön tuli on erittäin tarkkaa paitsi Vuosalmen asemiin, myös Äyräpään harjulle sekä sen takamaastoon. Tykistö ja heittimet hajoittavat tulellaan 16.-17. päivä venäläisten ryhmityksiä ainakin kymmenen kertaa. Sodan jälkeen tavatut venäläisupseerit ovatkin hämmästelleet suomalaiskollegoilleen tykistön murhaavan tarkkaa tulta Vuosalmella.
13. päivän aikana tilanne Vuosalmella alkaa rauhoittua, kun pahoja tappioita kärsineillä venäläisjoukoilla ei ole enää voimaa läpimurtohyökkäykseen. 115. Armeijakunta on neljän päivän aikana menettänyt kolmasosan jalkaväkidivisioonien vahvuudestaan, yhteensä yli 5 360 miestä.
Suomalaiset ovat saaneet rakennettua toimivat puolustusasemat neuvostojoukkojen ympärille, ja tykistötuli sekä lentopommitukset tekevät venäläisten olon vaikeaksi. Taistelut leimahtelevat edelleen, mutta Kannaksen joukkojen komentaja kenraaliluutnantti K.L. Oesch kiittää Vuosalmen sotureitaan onnistuneesta puolustustaistelusta 14. heinäkuuta.
Neuvostoliiton puolella kiitoksia ei juuri jaella: Leningradin rintaman komentajan marsalkka Vladimir Govorov toteaa raportissaan, että 23. Armeijan operaatiolla ei saavutettu mitään konkreettisia tuloksia sietämättömistä tappioluvuista huolimatta.
Kohti rauhaa
Kannaksen suurhyökkäys päättyi Vuosalmen taisteluun, vaikka yhteenottoja käytiin monin paikoin vielä sen jälkeenkin. Pohjoisempana Laatokan Karjalassa Neuvostoliiton joukot hyökkäsivät suomalaisten U-asemaa vastaan täysin voimin.
Kovin taistelu käytiin heinäkuun puolivälissä Nietjärvellä, jossa jalkaväkirykmentit 2 ja 44 saivat vastaansa venäläisen 114. Divisioonan. Suomalaisten viimeinenkin puolustuslinja oli jo osin venäläisten hallussa, kunnes suomalaiset saivat vyörytettyä juoksuhaudat itselleen. Suomalaiset menettivät Nietjärvellä 500 miestä kaatuneina ja kadonneina sekä 700 miestä haavoittuneina. Neuvostojoukkojen vastaavat lukemat olivat 2 200 ja 4 000. Puna-armeijan hyökkäysinto Laatokan Karjalassa laantuikin Nietjärven pahoihin tappioihin.
Viimeiseen suureen hyökkäykseen venäläiset ryhtyivät heinäkuun lopulla Ilomantsissa kahden divisioonan voimalla. “Korpikenraalinakin” tunnetun kenraalimajuri Erkki Raappanan komentamat suomalaisjoukot torjuivat hyökkäyksen, ja kävivät rohkeaan vastahyökkäykseen. Raappana päätti kahdella saarrostavalla hyökkäyksellä eristää vihollisdivisioonat ja tuhota ne.
Saarrostus onnistuikin ja venäläisdivisioonat saatiin kahteen suureen mottiin. Venäläiset saivat kuitenkin apuvoimia eivätkä suomalaisten voimat riittäneet mottien tuhoamiseen. Jäljellä olevat neuvostosotilaat pääsivät murtautumaan ulos, mutta lähes koko kalusto (mm. lähes 200 tykkiä ja kranaatinheitintä) jäi suomalaisten haltuun. Ilomantsin taistelut maksoivat Neuvostoliitolle kaatuneina, kadonneina ja haavoittuneina noin 5 000 - 7 500 miestä, suomalaisten tappiot olivat haavoittuneina 1 388 ja kaatuneina 277 miestä.
Kesän 1944 loppuessa suurimmat taistelut Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli käyty. Pieniä yhteenottoja käytiin, mutta rauhanneuvottelujen ollessa käynnissä tunnelma oli paikoin hyvinkin sopuisa.
Siinä oli semmonen kohtalaisen tuuhea metsä meidän rintama-alueella ja viholliset oli noin 30-40 metrin päässä mäellä. Siinä tuli ihan ilman sopimista tulitauko. Meillä meni viikko, että kumpikaan ei avannut tulta, vaikka siinä aivan pystyssä liikuttiin. Taisteluinto oli loppuvaiheessa jo sen verran laimentunut, ettei tulta turhaan avattu. Ilmeisesti samanlaista sotaväsymystä oli myös venäläisten puolella.
Neuvostoliiton ehtona aselevolle oli Suomen suhteiden katkaiseminen Saksaan. Presidentti Risto Ryti oli joutunut kesäkuun taistelujen aikaan sopimaan Saksan kanssa ns. Ribbentrop-sopimuksen, jotta saksalaiset jatkaisivat elintärkeää sotilaallista tukeaan Suomelle. Ryti puolestaan lupasi Saksalle, ettei se tee erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa. Elokuun alussa Ryti erosi presidentin tehtävistä, ja Suomi katsoi Ribbentrop-sopimuksen rauenneen.
Suomen eduskunta äänesti Saksan-suhteiden katkaisemisen puolesta 2. syyskuuta 1944, ja aselevon oli määrä astua voimaan 4. syyskuuta kello 8. Rauhanhetkeä odotettiin jännittynein tuntein, mutta se jäi pettymykseksi.
Rauha tuli lopulta vuorokautta myöhemmin, 5. syyskuuta 1944 kello 8.00. Molemmin puolin rintamaa seisoi pöllämystyneitä miehiä kuunnellen epäuskoisina hiljaisuutta.
Opettelua siviilielämään
Etulinjasta ei lähdetty heti rauhan tultua lähtemään, vaan piikkilankaesteiden, miinojen ym. varustelujen purkaminen kesti päiviä, jopa viikkoja. Nuorimpien ikäluokkien ja ammattisotilaiden sota ei ollut vielä ohi, vaan he joutuivat vielä Pohjois-Suomeen taistelemaan saksalaisia vastaan.
Helppoa ei ollut siviiliin palaavillakaan. Miehet olivat olleet armeijassa vuosikausia ja vanhat vaatteet olivat käyneet pieniksi tai annettu muiden käyttöön. Moni aloittikin elämänsä tutuissa armeijan harmaissa, vain arvomerkit ratkottiin takeista ja paidoista pois.
Jatkosodassa haavoittui noin 160 000 suomalaista, ja niin suuri joukko näkyi katukuvassakin. Haavoittuneille siviilielämän aloitus oli kaksinverroin hankalampaa, sillä sotavamma esti usein aiemman ammatin jatkamisen. Terveyden menettäminen on parasta nuoruuttaan elävälle nuorelle miehelle kova paikka.
Kersantti Heino Mäkinen astui Kuhmossa saksalaiseen hyppymiinaan ja haavoittui pahasti. Lääkäri laski Mäkisestä yli 200 haavaa, ja osa sirpaleista vei häneltä näön. Aseveljet pyrkivät pitämään toisistaan huolta, mutta toisinaan invalidit saivat kotiin palatessaan kokea muutakin kuin hienotunteisuutta.
Rintamalla pelko oli läsnä koko ajan, mutta siitä ei juuri puhuttu tai tehty numeroa. Kranaattikauhuiseen taistelutoveriin tai “hiippariksi” lähteneisiinkään ei haastateltujen mukaan suhtauduttu halveksivasti tai syrjivästi. Rintamalla oli huomattu, että romahdus saattoi sattua kenelle hyvänsä, myös ryhmän tai joukkueen kovimpana taistelijana tunnetulle. Nämä “tärähtäneet” ja käpykaartilaiset ohjattiin joukkosidontapaikalle tai heidät otettiin kiinni takalinjoilla. Levon ja ruokailun jälkeen useimmat olivat valmiita palaamaan omaan osastoonsa, kuten useampikin haastatelluista kertoo.
Monta vuotta kestänyt jatkuva kuolemanpelko jätti sodan käyneisiin miehiin myös henkiset arpensa. Niitä paranneltiin useimmiten hiljaa omassa mielessä ja toisinaan aseveljien kanssa viinapullon ääressä.
Tämä on viimeinen Sotilaiden äänet- artikkeli. Yhdeksän artikkelin yhteydessä on julkaistu noin sadan Kannaksen puolustustaisteluihin osallistuneen suomalaisen sotilaan haastattelut. Mannerheim-ristin ritarin Einar Schadewitzin nauhaa lukuunottamatta kaikki haastattelut on tehnyt Martti Pohjakallio. Äänitteiden pohjalta Paavo Rintala kirjoitti romaanit Sotilaiden äänet ja Sodan ja rauhan äänet. Lähes kaikki Sotilaiden äänissä mainitut haastattelut löytyivät Yleisradion arkistosta, mutta Sodan ja rauhan äänistä on säilynyt vain noin puolet.
Kymmenistä kertomuksista itselleni on erityisesti jäänyt mieleen mm. alikersantti Väinö Haapsaari, joka lennokkaasti kertoo uskomatonta selviytymistarinaansa Valkeasaaresta. Sotilaspastori Otso Kiannon pelasti varmalta kuolemalta hänen paras ystävänsä, joka kaatui vain hetki urotyönsä jälkeen. Mannerheim-ristin ritarin, ylikersantti Einar Schadewitzin äänestä puolestaan huokuu ammattisotilaan rauhallinen ja analyyttinen ote.
Kovin yleistä tuntuu olleen, etteivät veteraanit ole halunneet puhua sodasta edes omalle perheelle. Oma toiveeni sarjaa aloittaessani oli, että joku nuoremman polven edustaja sattuisi löytämään näistä haastatteluista jo edesmenneen isänsä, isoisänsä tai muun sukulaisen kertoman tarinan. Jos näin on käynyt, olisi hienoa kuulla siitä esimerkiksi tämän artikkelin kommenttiosiossa.
Lähteet:
Paavo Rintala: Sodan ja rauhan äänet
Martti Pohjakallio: Jatkosota-sarjan haastattelut
Ari Raunio & Juri Kilin: Jatkosodan torjuntataisteluja 1942-44
Matti Koskimaa: Tyrjän rykmentti
Matti Koskimaa: Murtajan tykistö
Olavi Antila: Ratkaisun kesä 1944
