Hyppää pääsisältöön

Ismo Alanko ja Antti Nylén: David Bowien kuolemaa ei voi surra

David Bowie
David Bowie Kuva: EPA/Andy Rein kulttuuricocktail

KulttuuriCocktail sai puhelimeen kaksi David Bowien musiikin suurta ystävää: laulaja Ismo Alangon ja kirjailija Antti Nylénin. Molemmat olivat tyrmistyneitä kuolinuutisesta, joka oli tavoittanut heidät muutamaa tuntia aikaisemmin. Kummankin mielestä sureminen on Bowien tapauksessa vaikeaa, ellei mahdotonta. "Hän oli lähimpänä popin suurimpia ihanteita", tiivistää Nylén. Alanko pitää Bowieta kaikkein tärkeimpänä musiikintekijänä, jonka hän tietää.

”Se oli elämäni yksi aavemaisimmista puolituntisista”, kertoo Nylén. Hän luki Bowien virallisen Twitter-tilin twiitin tämän kuolemasta heti kun sen tuli, ensi töikseen maanantaiaamuna. Seuraavaan 30 minuuttiin Bowiesta ei kuitenkaan löytynyt mainintoja isojen uutistoimistojen ja lehtien sivuilla. Kun Nylén luki varmistetun kuolinuutisen, hänet vallitsi suuri hämmentyneisyys.

Antti Nylén: Olin täydellisen tyrmistynyt. Tämä oli elämäni ensimmäinen merkittävä pop-kuolema. Miten voi olla mahdollista, että niin identiteetitön ihminen, arkkityyppinen ja enkelien kaltainen voi olla kuollut? Hän oli aina ollut toisaalla ja on nyt oikeasti toisaalla.

Tuomas Karemo: Mitä tarkoitat identiteetittömyydellä?

AN: Identiteetittömyys ja epähenkilökohtaisuus ovat pop-musiikin suurimpia ihanteita. Bowie edusti juuri näitä ja hienoimmalla mahdollisella tasolla. Hän lauloi universaalisti, henkilökohtaisuus loisti poissaolollaan. Miten identiteetitöntä voi kaivata? Tämän takia Bowien kuolemaa on mahdotonta surra. Hän oli täysin pinnallinen taiteilija, mutta suuri nero juuri siksi.

TK: Et siis rakasta ja fanita Bowieta niin kuin Patti Smithiä tai Morrisseyta?

AN: En. Enkä ole Bowie-fani missään tavanomaisessa julisteita seinälle liimaavassa mielessä. Se on mahdotonta, koska se edellyttäisi jonkinlaisen kosketuksen taiteilijan todellisuuteen ja lihallisuuteen. Bowie oli eläessäänkin toisaalla, häntä ei voi ajatella sellaisena taiteilijana, johon liittyy nostalgia-akti tai ajatus siitä, että kaikki liittyy häneen itseensä. Hän ei ollut sellainen persoonan taiteilija kuin Leonard Cohen tai Lou Reed. Siksi en osaa surra Bowien kuolemaa. Hän on aina ollut marmoriin hakattu.

TK: Mitä tarkoitat?

AN: Hän oli kummajainen, joka puhuttelee muita kummajaisia. Hän oli hämmennyksen runoilija, joka kuvasi sitä, ettemme tiedä keitä me olemme. Hän tutki jollain tavalla itse popmusiikkia, sen mahdollisuuksia, pyrki raivokkaasti popin ytimeen tai ihanteeseen. Ja onnistui usein. Hän edusti enemmänkin pop-musiikin ytimeen pyrkivää projektia.

TK: En tajua.

AN: Pop-musiikki on pitkässä taidehistorian jatkumossa ilmaisukeino, joka oli väistämätön. Se odotti keksimistään. Sitä tarvittiin, koska ihmisille oli tullut uusia kokemuksia: selviytymistä rahan, kilpailemisen, ulkonäköpaineiden ja omien pakkomielteiden kanssa. Pop on parhaimmillaan tämän ajan ihmisten sekaisin olemisen kuvastajana. Ja David Bowie edusti tässä mielessä parasta, mihin pop-musiikin avulla voi päästä.

TK: Millaisena näet hänen uransa?

AN: Hänen karriääriään olisi typerää käsitellä saavutuksina tai ”nämä asiat Bowie muutti popissa” -tyyppisinä listauksina. Näen hänen tuotantonsa hauraana rihmastona, johon kuuluu säkenöiviä hetkiä. Hän uudistui jatkuvasti, uupumatta, ja toisinaan hinta oli kova: mukaan mahtuu paljon epäonnistumisia, etenkin 1980-luvulla ja 90-luvun lopusta eteenpäin. Mutta ei näillä epäonnistumisilla ole merkitystä: hän ei koskaan jumiutunut mihinkään "Minä Olen David Bowie" -moodiin.

TK: Mitä Bowien kappaletta olet kuunnellut eniten?

AN: Station to Stationin viimeistä raitaa Wild is the Wind. Huvittavaa on, ettei se edes ole Bowien oma laulu vaan hänen versionsa siitä. Bowien tulkinta on niin tuskallinen kaipauksessaan, kuolemanläheinen ja tunnelmaltaan lähellä kauhua. Siinä on yksi kohta, jossa lauletaan ”Don't you know you're Life itself”. Kuulin pitkään väärin, että Bowie laulaa viimeiset sanat ”Your life, it’s Hell”. Jotenkin tuo väärinkuultu lause kuvaa minun suhdettani tähän taiteilijaan. Hän on minulle kaipuun ja hellyyden, mutta myös kauhun ja ulkopuolisuuden kuvaaja.


David Bowie
David Bowie Kuva: EPA kulttuuricocktail

"Minulle Bowie on kaikista musiikintekijöistä tärkein", sanoo Ismo Alanko. Samaan hengenvetoon hän varoittaa, ettei puhuminen niin pian kuolinuutiseen kuulemisen jälkeen ole helppoa.

TK: Mitä teit, kun olit kuullut Bowien kuolemasta?

Ismo Alanko: Saman, minkä tein 14-vuotiaana: menin sohvalle, laitoin vinyyliltä soimaan Bowien Aladdin Sanen ja suljin silmäni. Tämä on ensimmäinen Bowien levy, jonka siis olen kuullut. Pääsin samaan tunteeseen tänään kuin silloin varhaisteininä.

TK: Millainen se tunne on?

IA: Eskapistinen, jännittävä ja vaarallinen. Bowien levyilleen luoma toinen todellisuus oli jotain aivan muuta, mihin olin sitä ennen musiikin avulla päässyt. Kuuntelin Bowieta aika lailla itsekseni nuorena. Vain yksi kaveri oli samalla tavalla innostunut hänestä kuin minä...[linjalla pitkä hiljaisuus] Tätä on hyvin vaikeaa älyllistää tai kuvailla, todella vaikeaa, Bowie on niin tärkeä.

TK: Yritä kuitenkin.

IA: Hänhän tuli Suosikin sivuilta tutuksi teatraalisena hahmona, jännittävien roolileikkien taiturina, jonkinlaisena outona mielikuvitusolentona. Ja siksi sureminen tuntuu nyt mahdottomalta, koska hän ei oikeastaan koskaan ollut olemassa. Mutta se musiikki... mieti sitä, hyviä levyjä on niin paljon. Hän on kuin kaikilta taiteen alueilta vaikutteita imenyt ihmesieni, joka on suodattanut hurjan perehtyneisyytensä täysin omaksi maailmakseen. Siellä on kauhea määrä kuvataidetta, musiikin puolella vivahteita Scott Walkerista Benjamin Britteniin. Näin ainakin tahdon luulla. Mutta yhtä kaikki: luoda sellainen uniikki, omituinen maailma, jota ei voi älyllistää... onhan se aika saamarin harvinaista.

TK: Mitä pidit hänen kiinnostavimpina levyinään?

IA: Rakastin häntä silloin, kun hän oli ahdistunut, etäinen ja angstinen. Koko tuotanto on merkittävä, mutta Let´s Dancen kohdalla minulla alkoi tökkiä tietynlainen iloisuus ja letkeä rupattelevuus. Joskus kuunteleminen vitutti suorastaan. Näin hänet kahdesti Suomessa ja ensimmäisellä kerralla 90-luvulla hänellä oli yhtyeessään todella vittumaisesti vingutteleva kitaristi, eikä Bowiella ollut aikomustakaan olla yleisöystävällinen, ainakin mitä biisivalintoihin tuli. Olisi nyt voinut soittaa edes pari vanhaa hyvää kappaletta.

TK: Aiotko jatkaa tänään vielä Bowien levyjen kuuntelemista?

IA: Aion. Kronologisessa järjestyksessä. Rubber Band, Please Mr. Gravedigger... tuskin maltan odottaa, siellä on niin paljon hyviä kappaleita. Ja lopulta sitten viimeiseksi jääneen Blackstarin, kunhan saan sen käsiini.

  • Juha Hurme: Sensaatio!

    Sensaatio!

    Kaarlo Uskela (1878-1922) on kotimaisen kirjallisuuden puuttuva rengas. Puuttuva rengas minkä välillä? No, sanokaamme Minna Canthin, Algot Untolan, Maria Jotunin, Runar Schildtin, Elmer Diktoniuksen ja Pentti Haanpään välillä aaltoilevassa mentaaliavaruuden tyhjiössä. Suunnilleen sillä seudulla.

  • Kitaranrakennusblogi, osa 7: Vauhtisokeutta

    Jonni Roos tekee kitaranrakennushankkeensa ensimmäiset mokat

    Rohkaistuneena ensimmäisen verstaskäyntini onnistuneesta höyläys-sessiosta, palasin muutamaa viikkoa myöhemmin paremmin kuivuneiden puiden kanssa Nikkariverstaalle, Espooseen. Oikaisin ruusupuisen otelauta-aihion oikohöylällä ja kuljettelin sen muutamaan kertaan tasohöylän läpi.

  • Siri Kolu: Koputetaan puuta eli kehumisen valtava voima

    Kehutaan julkisesti, kavalletaan toisten nerokkuus!

    Kehuminen on näkyviin piirtämisen taito. Sen taito ja oikeus on kaikilla meillä. Kehutaan julkisesti, kavalletaan toisten nerokkuus muidenkin tietoon, kehottaa kirjailija Siri Kolu.