Hyppää pääsisältöön

Kaikkien aikojen parhaat progelevyt - kerro omat suosikkisi

proge
proge Kuva: Mikko Lehtola/Yle proge

Monimutkaisempaa, virtuoottisempaa, spektaakkelimaisempaa, vaihtelevampaa! KulttuuriCocktail keräsi eri progediggareiden suosikkialbumilistoja progressiivisen rockin genrestä. Mukaan otettiin myös helsinkiläisen levykaupan lista halutuimmista progekiekoista. Lisää omat suosikkisi perusteluineen keskustelupalstalle!

proge
proge Kuva: Mikko Lehtola/Yle proge

Suomalainen uusprogebändi Octopie:

1. Yes: Close to the edge (1972)
Tämä klassikko on rohkea sukellus tajunnan maailmaan ja suurien kysymysten äärelle. Levyn nimikkokappaleen lisäksi myös B-puolen And You and I ja Siberian Khatru kruunaavat kokonaisuuden.

2. Pink Floyd: Wish you were here (1975)
Komean tummanpuhuva ja raadollisen konseptuaalinen kokonaisuus, joka on hienosti nidottu yhteen. Tässä levyssä on jotain elämää suurempaa mutta kuitenkin niin että maltti säilyy.

3. Jethro Tull: Thick as a brick (1972)
Tämä kuvitteellisen 8-vuotiaan Gerald Bostockin runoon perustuva konseptialbumi vie kuulijan matkalle Englantiin, jossa lapsenmielisyys ja huumori yhdistyvät mainioon yhteiskunnan rattaita haastavaan kasvutarinaan.

proge
proge Kuva: Mikko Lehtola/Yle proge

20 000 progelevyä kerännyt Keijo "Keitsi" Lindgren

King Crimson: Red (1974)
Käsittämättömän energistä, homogeenistä, yksilötasolla taidokasta ja tunneskaalaltaan helvetin esikartanosta paratiisin porteille sielua siivittävää progea, ei suinkaan helpoimmin sulateltavaa sellaista. Itselleni Starlessin kitarateema on ikuinen syvästä tunnekuohusta kumpuavien kyyneleiden tuottaja...

Van Der Graaf Generator: H to He, Who Am the Only One (1970)
Varhaisen brittiprogen hienoimpia bändejä, jonka vokalisti ja biisinikkari Peter Hammill on aina ollut huikean eläytymiskykyinen, monikasvoinen ja monipuolinen kaveri. Koukeroista ja synkkäsävytteistä – samalla kuitenkin majesteettista ja väkevästi eteenpäin kulkevaa tosiprogea. Albumin avaavat Killer ja House with No Door ovat molemmat mestarillisen upeita hengentuotteita.

King Crimson: Islands (1971).
Monien mielestä hyvinkin outo valinta! Islands on kuitenkin levy, joka tarjosi minulle valtavasti uusia musiikillisia ulottuvuuksia ja nyansseja. Paljon pieniä juttuja, joiden päälle en aiemmin ymmärtänyt mitään. Sailor’s Talen kitarahommat ovat vallan huikeaa avantgardea!

proge
proge Kuva: Mikko Lehtola/Yle proge

Tuomas Karemo/KulttuuriCocktail

1. Soft Machine: Seven (1973)
Olin 15-vuotias, kun halusin tietää, mitä proge on. Lähetin fanikirjeen tyhjällä c-kasetilla varustettuna Poriin ihailemani Circle-yhtyeen Jussi Lehtisalolle. Pyysin häntä nauhoittamaan minulle hyvää progea. Lehtisalo vastasi kauniilla kirjeellä ja täydellä kasetilla. Yksi hänen kappalevalinnoistaan oli Soft Machinen Penny Hitch albumilta Seven. Huvittavaa oli se, että kappale ei ollut mahtunut kokonaan a-puolen loppuun. Siksi yhä tänäkin päivänä Penny Hitch katkeaa mielessäni tietyssä kohdassa vaikka musiikki jatkuu. Ihanan utuinen kappale.

2. Amon Düül 2: Phallus Dei (1969)
Niin, onko tämä progea laisinkaan? Tällä levyllä ihastuin erityisesti 2. raitaan Dem Guten, Schönen, Wahren. Mikä laulumelodia! Amon Düül 2:ssa on soittanut vuosien saatossa lähes parisenkymmentä muusikkoa. Esimerkiksi Amon Düülissä rumpuja soittanut Daniel Fichelscher on myös saksalaisen Popol Vuh -yhtyeen maaginen kitaristi. Kiinnostavia yhteyksiä.

3. Hawkwind: Hall of the Mountain Grill (1974)
Hawkwindia aloin kuunnella uudestaan Lemmyn kuoleman jälkeen, edellisestä kerrasta oli vierähtänyt vuosia. Lyhyestä virsi kaunis: laita Psychedelic Warlords soimaan täysille ja savukone päälle.

proge
proge Kuva: Mikko Lehtola/Yle proge

Olli Kangassalo/Kulttuuricocktail

King Crimson: Red (1974)
Kitaranero Robert Frippin perustama King Crimson todennäköisesti aloitti koko progen levyllä In the Court of the Crimson King. Redin teki Crimsonin superminikokoonpano. Levy henkii synkkää pessimismiä, varsinkin kappale Starless, johon loivat tunnelman Frippin lyyrinen mellotroni ja viiltävän kaunis ja uneliaan melankolinen kitaramelodia, neuroottisen jankkaavat minimalistiset näppäilyt, John Wettonin järeä basso ja vahva laulu sekä Bill Brufordin virtuoosinen rumputyöskentely.

Frank Zappa: Jazz From Hell (1986)
Frank Zappa ei edusta ydinprogea vaan myös fuusiojazzia ja nykymusiikkia, mutta on kokeilevaa, monimutkaista, virtuoosista ja abstraktia. Jazz From Hell -instrumentaaliabumi on suurelta osin sävelletty ja ohjelmoitu koneella (Synclavier). Tästä syntyi huikea kyborginen ja teknologinen tunnelma, joka on säilynyt yli vuosikymmenien huolimatta teknologian kehityksestä. Zappa itse luuli, että ihmissoittajien on mahdotonta soittaa hysteeristä G-Spot Tornadoa, mutta oli väärässä! Sävelkulkujen abstraktissa epäinhimillisyydessä on huumoria ja modernin maailman kiirettä esimerkiksi kappaleessa The Beltway Bandits.

Wigwam: Nuclear Nightclub (1975)
Valitettavasti Suomi oli liian pieni maa Wigwamin kaltaiselle maailmanluokan progebändille. Tästä olisi voinut tulla vaikka miten laajasti arvostettu klassikkobändi. Wigwamin toisen kokoonpanon ensimmäisellä albumilla Nuclear Nightclubilla laulaja/pianisti Jim Pembroken, kitaristi Rekku Rechardtin ja kumppanien taidepopsävellykset ovat tarttuvuudessa Beatlesin biisien kaltaisia korvamatoja, mutta myös monimutkaisia progeseikkailuja. Rekku Rechardt on ollut varsinainen kitaran tyylitaituri, jolta puuttui tärkeilevä suhtautuminen virtuoosiseen egotrippailuun.

proge
proge Kuva: Mikko Lehtola/Yle proge

Black and White –levykaupan Patrik Veijalainen

Black and White –levykaupan Patrik Veijalainen toteaa, että proge on ukkoutuvien kuluttajien laji. Alle 45-vuotiaat eivät tätä genreä juuri ostele ja tulevaisuus näyttää synkältä. Progen klassikot ja uudet nimet kuten Dream Theater myyvät kuitenkin edelleen tasaisesti. Silti esimerkiksi Helsingissä on parin kuukauden sisällä kolmekin kansainvälistä progebändiä konsertoimassa. Progressiivinen rock siis joko elää tai ei elä uutta kukoistustaan!
Black and Whiten kysytyimmissä progealbumeissa on uutta ja vanhaa:

Steven Wilson: soololevyt (2008-2015)
Gentle Giant: Octopus (1972)
David Gilmour (ex-Pink Floyd): Rattle that Lock (2015)

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Kulttuuricocktail