Hyppää pääsisältöön

David Bowie - kaverini kuolema

Singer David Bowie in Sydney 16 February 2004 where he gave a press conference in advance of his Australian tour 'Reality', which will be his first Australian tour in sixteen years.
Singer David Bowie in Sydney 16 February 2004 where he gave a press conference in advance of his Australian tour 'Reality', which will be his first Australian tour in sixteen years. Kuva: EPA/MICK TSIKAS david bowie

Tunsin David Bowien vain musiikkinsa, kirjoitetun tekstin ja dokumenttien kautta. En koskaan nähnyt häntä edes livenä. Silti artistin poismeno tuntuu sille kuin joku kavereistani olisi kuollut.

Pari päivää tapahtuneen jälkeen on ollut rauha sulatella asiaa. Luettuani uutisen maanantai-aamuna loppupäivä meni oudossa tyhjiössä ja työn touhussa, seuraavat päivät pelkästään jälkimmäisessä. Keskittyminen oli vaikeaa. Teki mieli tirauttaa kyynel. Se tuntui käsittämättömälle. Miksi minulle sinällään täysin vieras henkilö aiheuttaa tällaisen reaktion?

Kuin valtameren vettä olisi ohennettu.

Yksikään populaarikulttuurin kuolemista ei ollut aiemmin koskettanut näin. Lemmy - pah - se tiedettiin tulevaksi. Viime vuosilta Adam Yauch ja Lou Reed nousevat mieleen, mutta heidän tuotantoonsa minulla oli vain pintapuolinen suhde Velvet Underground poislukien. Davidin kohdalla tuntui, että jotain perustavalla tasolla merkittävää ja syvää katosi. I feel disturbance in the force. Kuin valtameren vettä olisi ohennettu. Kuka nyt huolehtii maailman vinoudesta ja pitää kolkkouden huntua pop-kulttuurin päällä?

Hyvin nopeasti kävi selväksi, etten ollut yksin. Alkuviikosta uutisvirta ja sosiaalisen median syötteeni täyttyi laulajaan liittyvistä kunnianosoituksista. Ihmiset, joiden en millään tavalla olettanut korvaansa lotkauttaneen Bowien etäiselle hahmolle, postasivat RIPinsä. Häkellyin. Kuinka laaja vaikutus Major Tomilla olikaan populaarikulttuuriin.

Ihmiset, joiden en millään tavalla olettanut korvaansa lotkauttaneen Bowien etäiselle hahmolle, postasivat RIPinsä.

Hipit, hevarit, insinöörit, mainostoimistolaiset, vakuutusvirkailijat ja taiteilijat tunnustivat faniutensa yksiäänisesti. Lähtökohtaisesti näin ei pitäisi olla. Starmanin julkinen hahmo on aina ollut etäinen ja liian cool, että sen voisi ottaa sydämeensä tuntematta pientä kalseutta. Kuka sellaisen sisälleen haluaa? Bowie oli taiteilija ja taiteilijoilla ei ole massasuosiota. Miksi tällainen tyyppi kosketti niin monia? Ehkä suosion julkinen piilottaminen oli taidettaan eläneen popneron onnistuneimpia teoksia. Jos maapallon väestöllä on linkki toisiinsa seitsemän henkilön kautta, haluaisin todella tietää, ketkä ne minun ja Davidin kohdalla ovat.

Kiivas ja harras Spaceboy-kauteni alkoi muutamia vuosia sitten. Olen myöhäisherännäinen. Elättelin The Next Dayn jälkeen toiveita, että mahdollisesti näkisin herran livenäkin joskus. Nyt ei niin tule käymään (ja vaikka olisi tullutkin, artisti olisi kumminkin soittanut liian vähän biisejä Station to Stationilta).

Ensiniistoni artistin musiikista oli Little Wonder. Olin kuullut biisin kai Jyrkissä tai Radiomafiassa. Olin ratkimärkänä kappaleen jungle-vaikutteista. Luokkaretkellä Oulaisista Helsinkiin ostin Tunnelin levystä CD-singlen. Sellaisia oli 1997. Yhden biisin innostus ei johtanut tuolloin pidemmälle.

Aloin tutustua Thin White Duken tuotantoon 2010-luvulla kutakuinkin kronologisessa järjestyksessä. Se on minusta paras tapa, jos haluaa saada kokonaiskuvan muusikon urasta.

Hankin levyt LP-versioina aina Tin Machineen asti. Kuuntelin niitä raivolla. Luin elämäkerran ja hankin toisen. Paikkasin aukkoani populaarimusiikin sivistyksessä ahnaasti. Rakastin Bowien dekadenssia, koska itse olen nössö. Nöyrryin laulunkirjoituksen edessä. Janon, innostuksen ja tyydytyksen ihana noidankehä oli valmis. Miksi en ollut vaivautunut tutustumaan näin loistavaan musiikintekijään aiemmin? Miten olin onnistunut missaamaan tämän? Parasta oli, että seuraavaa levyä ei tarvinnut odottaa, sehän oli jo olemassa. Olin löytänyt tyypin, joka yhdisti taiteen populaariin sekä pakottavan vimman AA-luokan musiikintekemiseen. Päivä päivältä uppouduin syvemmälle ja se tuntui hyvältä. Ihan vitun hyvältä!

Janon, innostuksen ja tyydytyksen ihana noidankehä oli valmis.

Aladdin Sane on ollut niitä harvoja artisteja, joiden musiikista olen ollut viime vuosina vilpittömästi innostunut - niin kuin 15-vuotiaana ollaan innostuneita. Hassua tietty, että suuri osa tuotannosta on ollut olemassa koko elämäni ajan, mutta nyt kai vasta hetki on ollut oikea sille. Ja tämä on tietysti ollut superhienoa: jatkuvasti soundiaan muuttaneen ja kehittäneen artistin katalogissa on ollut älyttömän paljon löydettävää! Bowie teki parhaina päivinään fantastisen inspiroivaa musiikkia ja rehellisyyden nimissä huonoimpina täyttä kuraa.

Suosikkikauteni ulottuu Station to Stationista Let's Danceen. Taiderock toimii minulle. Poikkeuksen sääntöön tekee janan päättävä ääripopulaari vuoden 1983 levy. Ziggyn glam rock on minusta ollut aina epäkiinnostavaa, itsestäänselvää. Upeita biisejä toki, mutta musiikki on tuntunut liian perusrockille. Young Americans -kappale on loistava, mutta levy pakonomainen. Olen tyytyväinen, että kunnianhimoinen kipinä palasi tuotantoon 90-luvulta alkaen.

Hienointa minusta on, että Halloween Jack meni aina eteenpäin ja muuttui loppuun asti. Ehkä juuri tämän takia pidänkin Let's Dancesta. Ero edeltäviin levyihin on huima ja linjanmuutos röyhkeä, mutta jotenkin niin luonnollinen. Greatest hits -osastolle David ei koskaan taantunut. Arvostan tätä suunnattomasti. Lazarus ei mennyt hautaan saappaat jalassa, vaan omaehtoisen, itsevarman ja elinvoimaisen taiteilijan viitta harteillaan. Se on vieläkin parempaa.

Lazarus ei mennyt hautaan saappaat jalassa, vaan omaehtoisen, itsevarman ja elinvoimaisen taiteilijan viitta harteillaan. Se on vieläkin parempaa.

Aioin perjantaina 8.1. mennä ostamaan Blackstarin, mutta en ehtinyt kauppaan. Lauantaina Äxän sivu kertoi toimitusajan olevan 1-3 työpäivää, keskiviikkona se ilmoitti 3-4 viikkoa. Arvata saattoi. Harmittaa suunnattomasti, sillä luulin olevani tosifani ja nyt tuntuu kuin olisin pettänyt hänet. Päässäni Bowie luotti siihen, että omistaisin levyn ensimmäisten joukossa. Halusin todistaa aidon kiinnostukseni ja osoittaa tukeni taiteilijalle. Tuhannet ehtivät ensin. Miten David nyt tietää, että todella pidin hänen musiikistaan enkä tule ostamaan viimeiseksi jäänyttä levyä vain hänen poismenonsa takia?

Teoriani Bowien kuolemasta on, että se on lavastettu.

Teoriani Bowien kuolemasta on, että se on lavastettu. Muusikkoa ei vain enää napannut elämä julkisuudessa. Kaikki oli saavutettu. Nyt hän elää yksityisellä luksusparatiisisaarella ja myhäilee loppuperformanssilleen. Sen tarkoitus oli ehkä saavuttaa ykkössija suuresti ihailemansa Amerikan levymyyntilistalla. Tämä sopisi visionäärin uraan ja taiteelliseen repertuaariin täydellisesti. Hienovaraisia vihjeitä ja merkkejä paluulevystä voidaan alkaa odottamaan noin viiden vuoden kuluttua. Tai ehkä vain tahtoisin, että hän olisi hengissä ja jatkaisi innostavan musiikkinsa tekemistä.

Loppuun haluan sanoa, että tämä video on minusta hillittömän hauska.

19.1.2017: Korvattu Little Wonder -video Spotify-kappaleella

Kommentit