Eläimet saattavat kuoleman maahan

Suuri ja kiiltävän musta korppi lentää pihapuuhun raakkumaan. Tiedän lähtöni olevan lähellä. Kuoleman hetkellä minua saapuu noutamaan hallava hevonen. Sen turvallisen leveässä selässä matkustan tuonelan portille. Minua jännittää. Huomaan, että Tuonelaa vartioiva Surma-koira on kytkettynä kiinni. Hyvä, sillä en ole koiraihminen. Surma ei hauku, vaan heiluttaa hiljaa häntäänsä. Ei se minulle ole vihainen, olen menossa oikeaan suuntaan. Tuonelan joen rannalla, synkässä virrassa, ui Tuonelan joutsen.

Näin minä haluaisin elämäni päättyvän. Kuolemafantasiani mahdollistaa suomalainen kansanperinne. Tuonpuoleinen ja eläimet ovat liittyneet vahvasti toisiinsa. Eläinten käyttäytymisestä on ennustettu kuolemaa, niiden on uskottu toimivan saattajina tuonpuoleiseen ja niiden tehtäväksi on annettu ylisen ja alisen maailman rajojen valvonta. Jos vainajilla kuoleman jälkeen oli asiaa elämään jääneille rakkailleen, toimivat eläimet viestinviejinä kahden maailman välillä.

Tuhon ja pahuuden linnut

Jos havaitset hämärässä mustan koiran, ole tarkkana! Hehkuvatko sen silmät aavemaista valoa? Eikö sen turkki kiillä kuunvalossa? Kulkeeko se äänettömin tassuin? Mikäli nämä tunnusmerkit täyttyvät on kyseessä paholaismainen musta koira, joka ennustaa tuhoa ja kuolemaa.

Oudosti käyttäytyvä eläin, outoon aikaan, oudossa paikassa, oli varma kuoleman enne. Kuoleman ennustajaksi kävi melkein mikä tahansa eläin täistä teereen ja hiirestä hevoseen. Metsän kätköistä pihapiiriin eksyneet villieläimet, sisään lentäneet linnut, yhtäkkiä ilmestyneet tai yhtäkkiä katoavat syöpäläiset, olivat merkkejä siitä, että jollekin talon väestä oli lähdön hetki koittanut.

Myös poikkeavan väriset eläimet ennustivat kuolemaa, erityisesti hämärän aikaan yksin liikkuvat mustat koirat tai kissat.

Varmin merkki lähestyvästä kuolemasta oli pihapuuhun lentänyt korppi. Korpin musta väri ja raadolliset ruokailutavat ovat tehneet siitä ja muistakin varislinnuista pimeyden, tuhon ja pahuuden lintuja. Mustilla välkähtävillä silmillään ne tarkkailevat maailmaa ja tuovat viestejä tuonpuoleisesta.

Valkyyrikorpit olivat ruumiin valitsijoita.

Korppi on monissa kulttuureissa liitetty kuolemaan ja kuoleman jumaluuksiin. Skandinaavisessa mytologiassa korpit olivat kuoleman jumalan ja Valhallan valtiaan Odinin viestinviejiä. Odinin olkapäillä istui kaksi korppia, Hugin eli ajatus ja Munin eli muisti. Ne lentelivät ympäri maita ja mantuja keräten Odinille tärkeitä tietoja.

Kuoleman haltiattaret valkyriat saapuivat kaatuneiden sotilaiden luo usein korpin hahmoisina. Valkyyrikorpit olivat ruumiin valitsijoita. Ne lehahtivat sotatantereelle ja joivat kuolleiden soturien veren. Kaatuneiden joukosta korpinhahmoiset valkyyriat valitsivat sellaiset soturit, jotka pääsivät sankarien asuinsijoille Valhallaan.

Suomalaisille korppi oli lemmon lintu, kerätty kekäleistä ja sysipuista. Korppi oli pirun apulainen ja noidan kumppani. Puhuvan korpin kerrotaan ennustaneen antiikin aikoina Platonin, Tiberiuksen ja Ciceron kuolemat. Korpin ennustajamaine näkyy myös George R. R. Martininin fantasiasarjassa Tulen ja jään laulu, sekä siitä tehdyssä Game of Thrones –tv-sarjassa.

Hevonen kantaa selässään kuolemaa

Raamatussa laukkaavat ilmestyskirjan ratsastajat neljällä hurjalla hevosellaan. Viimeinen hevosista on hallava ja hiirenkarvainen. Sen selässä istuvan nimi on Kuolema ja Tuonela seuraa hänen mukanaan.

Vanhojen kuvaraamattujen käsitykset ilmestyskirjan hevosista ovat pelottavia. Minulle ajatus kuolemasta hallavaharjaisena ja hiirenharmaana hevosena on lohduttava. Jos saisin lähteä viimeiselle matkalleni hevosen askelten saattelemana, sen hiljaista hörähtelyä kuunnellen, tietäisin olevani turvassa.

Monien kansojen uskomuksissa sielu matkaa tuonelaan eläimenä tai eläimen kyydissä. Kuolinhetkellä sielun on uskottu lentävän ihmisen suusta linnun hahmoisena. Myös mehiläiset ovat toimineet sielujen kulkuvälineenä tuonpuoleiseen. Suomalaissa kansanperinteessä mehiläinen oli sielulintu. Germaanit kutsuivat ilmaa mehiläistieksi ja uskoivat sen olevan täynnä vainajien henkiä.

Usein vainajaa saapui noutamaan hevonen. Itse Kuoleman tiedettiin myös ratsastavan hevosella. Joskus se oli valkoinen, joskus musta, joskus harmaa. Hevoset olivat kuolemaan saattajia ihan konkreettisestikin. Arkkua tai ruumisvaunuja vetämässä oli usein hevonen, mieluiten musta. Joillain intiaaniheimoilla oli tapana lähettää vainajansa hevosen selässä preerialle. Luonto huolehti hautaamisesta.

Viikinkisotilaan kuoltua saapui hänen luokseen Odinin kahdeksanjalkainen ratsu Sleipnir. Sen kotitalli oli Asgardissa, ylisessä maailmassa. Sleipnirin hampaisiin oli kaiverrettu väkevät riimut. Se laukkasi tuulta nopeammin ja ylitti kaikki esteet. Taisteluissa kaatuneet Sleipnir keräsi selkäänsä ja vei heidät mukanaan Valhallaan.

Hevonen vetää ruumisarkkua, lapset reessä kyydissä, äiti ohjastaa hevosta, maalaus Kuva: Vasily Perov (1833 - 1882); Creative Commons vasily perov

Suomalainen kansanperinne selitti hevosen synnyn hiitolaan. Kuuntele runo hevosen synnystä:

Useissa kulttuureissa sotapäällikön hautaan on haudattu myös hänen hevosensa. 1500-luvulta lähtien monien maiden sotilashautajaisissa hevonen on osallistunut hautajaissaattueeseen kunniapaikalla. Kantaen tyhjää satulaa, jalustimissaan kantapäät menosuuntaan osoittavat tyhjät saappaat.

Marsalkka Mannerheimin hautajaisissa hallitus kielsi kuuluisan Käthy-ratsun osallistumisen isäntänsä hautajaissaattueeseen. Käthy kuitenkin piilotettiin poliisilaitoksen pihaan Senaatintorille ja hautajaissaattueen lähdettyä matkaan se sujautettiin mukaan. Näin mustaan suruloimeen verhottu Käthy sai saattaa ratsastajansa viimeiselle matkalle.

040609-N-5471P-013 Washington, D.C. (Jun. 9, 2004) - Symbolic of a fallen leader who will never ride again, the Caparisoned horse is led down Constitution Ave., following the Caisson carrying the body of former U.S. President Ronald Reagan during his proc Kuva: U.S. Navy photo by Photographer's Mate 2nd Class Aaron Peterson 040609-N-5471P-013 washington d.c.

kokkarilaisen kauppiaan vaimon Helena Patrosen hautajaissaattue lähdössä vainajan kotitalon pihalta. Karjalan Liiton kokoelma, 1928 Kuva: Museoviraston kuvakokoelmat / Ikonen J. kuvakokoelmat_fi

Kannaksen suuret sotaharjoitukset päättyivät 20 000 miehen paraatiin Viipurissa elokuussa 1939. Ylipäällikkö Carl Gustav Mannerheim ratsailla (Käthy-hevonen) tarkastamassa paraatijoukkoja. Kuva: Yle img_2011_00365792

Haadeksen hurtta

Kolmipäinen koira vartioi manalan portteja. Sen korviasärkevä ulina kaikuu manalan luolissa ja sen suusta valuu mustaa myrkyllistä kuolaa. Koiran häntänä on käärme ja myös sen niskan harjakset koostuvat pienistä käärmeistä. Kun Kerberos haukkuu, kuulostaa siltä kuin tuhannet vaskiset kellot soisivat.

Oli tärkeää, etteivät tämän- ja tuonpuoleiset maailmat sekoittuneet. Siksi manalan tai tuonelan rajalle tarvittiin tehokas vahti, joku joka pitää kuolleet manalassa ja elävät elävien puolella. Tunnetuin näistä maailman rajojen vahtikoirista on kreikkalaisten Kerberos, Haadeksen hurtta.

Kuuntele, miten Kerberos ulvoo:

Muinaisilla egyptiläisillä kuolleiden kaupunkeja hallitsi palsamointitaidon jumala Anubis, joka kuvattiin koiran tai sakaalinpäisenä. Intialaisissa Veda-kirjoissa kuoleman sanansaattajina toimivat koiran hahmoiset Samaran pojat.

Kalevalassakin manalan portteja vartioi koira, Surma nimeltään. Kerberoksen tavoin Surmallakin on käärme häntänä. Se on jättiläiskokoinen ja sen katse voi muuttaa kiveksi. Ja niin kuin Herkules voittaa Kerberoksen, pääsee Kalevalassa Lemminkäinen hiihtämään:
Surman suun e'etse,/ Kalman kartanon perätse./ Surma jo suutansa avavi,/ Kalma päätä kallistavi/ ottoaksensa urosta,/ nielläksensä Lemminkäistä.

Tuonelan joessa asusteli myös hiisien tulisuinen ruuna Iku-Tihku. Iku-Tihku lieran poika, lumisorkka, luu kapio oli valmistettu roudasta ja jäästä. Loitsutaitoiset saattoivat manata sen avukseen vesistöjen äärellä.

Tyynessä vedessä ääneti uiva lintu

On sääli, että kuolemaan liittyvät eläinuskomukset ovat meille pelkkää historiaa. Eläinten seurassa kuolema ei olisi kylmä ja pelottava. Se olisi lempeä ja lämmin – lähelleen kutsuva.

Tyynnyttävin ja rauhoittavin ajatus kuolemasta on Tuonelan joella odottava joutsen. Kalevalainen mielikuva on pakahduttavan kaunis. Tuonelan joutsen vie ajatukseni ikuiseen tyhjyyteen ja rauhoittavaan viileään veteen.

Kuolemasta tulee kaiken kiireen ja ahdistuksen loppu, kuin tyynessä vedessä ääneti uiva lintu. Kaikessa synkkyydessään tuonela näyttäytyy rauhan ja hiljaisuuden paikkana.

Graafikko Sami Rouhiainen

Lähteet:

Pietiläinen, Petri: Koirien Suomi. Kansanperinnettä ja historiaa. SKS 2014
Pietiläinen Petri: Koirien maailmanhistoria. SKS 2013.
Haavikko Ritva: Hevonen taiteessa, runoudessa, historiassa. WSOY 2003.
Järvinen Antero: Ihmiset ja eläimet -Humanistin eläinkirja WSOY, 2000,
Lehikoinen Heikki: Ole siviä sikanen. Teos 2009.
Paasio Marja: Synnyt. SKS 1976.
Sumari Anni: Odinin ratsu. Like 2007.
http://www.taivaannaula.org/2012/11/16/jumalten-ja-vainajien-linnut/
http://www.tunturisusi.com/index.htm
Suomen kansan vanhat runot: http://dbgw.finlit.fi/skvr/teksti.php?id=skvr01216740&textPart=textnorm