Helsingin kirjamessujen lavalla keskustelee kaksi ihmistä, jotka molemmat rakastavat Pietaria - haastateltavana on kirjailija Sirpa Kähkönen ja haastattelijana venäläisen kirjallisuuden emeritusprofessori Pekka Pesonen.
Se menee sisäelimiin se kaupunki.
Pietari on sekä Kähköselle että Pesoselle molemmille runollinen, puolitodellinen paikka - yhdistelmä mystiikkaa ja realismia, fantasiaa ja todellisuutta.
- Pietari on fyysinen kokemus. Se menee sisäelimiin se kaupunki, Sirpa Kähkönen kuvaa lempikaupunkiaan.
- Se puhuu jollain sellaisella hämärällä tavalla, joka ei ole kieltä, mutta joka jollain tapaa on arkkitehtuurin ja keisarin-mielteinen kieli. Pietarihan on tehty hevosvaunuilla kuljettavaksi. Kävelijälle se on ankara ja armoton, autoilijalle se on mahdoton pienine siltoineen, mutkine ja kolkkineen. Se on kaupunki, jonka voi kääriä kokonaan punaiseen kankaaseen, Kähkönen jatkaa.
- Se, että absurdismilla on niin keskeinen osa venäläisessä kirjallisuudessa, tulee suoraan venäläisestä todellisuudesta, tämä näkyy Pietarissa aivan erityisesti, komppaa Pekka Pesonen.
Graniittimiehen Pietari
Sirpa Kähkösen vuonna 2014 ilmestynyt romaani Graniittimies sijoittuu Pietariin.
- Minunkin perheessäni, samoin kuin monissa suomalaisissa perheissä, on kivistäviä kohtia ja arpia, jotka liittyvät siihen, kun 20- ja 30-luvuilla Suomesta lähti siskoja, veljiä, poikia, rakkaita itänaapuriin rakentamaan parempaa yhteiskuntaa, Kähkönen kertoo.
- Myös mahdollisuus kirjoittaa tästä ihmeellisestä, puolitodellisesta kaupungista viehätti. En voinut jättää käyttämättä tilaisuutta kirjoittaa tästä pienestä suomalaisten yhteisöstä, joka yritti tarrautua kiinni graniittikaupunkiin.
Keskustelussa puhutaan myös yleisesti venäläisestä kirjallisuudesta, absurdismista ja suurista klassikoista.
