“Alussa oli suo, kuokka – ja Jussi”, kirjoitti Väinö Linna. Tästä lauseesta on tullut suomalaisen ahkeruuden kuva, mutta kuvastaako se enää nykyajan suomalaisia?
Työhön käytettyä aikaa käytetään palkanmaksun perusteena ja siten myös ahkeruuden mittarina.Käytetyn työajan valossa suomalaiset näyttävät laiskoilta muihin kansoihin verrattuna, sillä suomalaisten viikkotyöaika jää esimerkiksi Euroopan unionin keskiarvon alapuolelle. Euroopan ahkerimpia työntekijöitä ovat työajan pituudella mitattuna kreikkalaiset, bulgarialaiset, makedonialaiset sekä turkkilaiset, jotka tekevät viikossa kymmenen tuntia enemmän töitä kuin suomalaiset.
Tämä suomalaisittain kummalta vaikuttava tulos johtuu suomalaisen työn tuottavuudesta. Korkean tuottavuuden maissa kuten Suomessa jokainen työtunti tuottaa enemmän tulosta ja yritykset maksavat työntekijöille korkeampaa tuntipalkkaa. Siksi työntekijöillä on varaa tehdä lyhyempää päivää ja viettää enemmän vapaa-aikaa. Voidaankin sanoa, että viikkotyötuntien määrällä arvioituna Suomi on varakkaampi kuin keskimääräinen EU-maa.
Tyhmä ahkeruus on saatanasta.
Suomessa tehdään muihin vauraisiin euromaihin verrattuna vähän osa-aikatyötä. Vain 15 prosenttia suomalaisista työntekijöistä on osa-aikatöissä, kun EU-maiden vastaava lukema on keskimäärin 20 prosenttia.
Osa-aikatyö on harvinaisinta niissä Euroopan maissa, joissa työviikko on pisin. Näissä maissa vain Turkissa yli 10 prosenttia työvoimasta on osa-aikaisia. Eräs syy tähän on se, ettei osa-aikatyöllä voi elää köyhässä maassa.
Korkean tuottavuuden lisäksi suomalaisten työviikon lyhyyteen vaikuttaa päivähoitojärjestelmämme. Toisin kuin Keski-Euroopassa, Suomessa perheellisetkin naiset ovat miesten ohella kokopäivätöissä. Lasten hakeminen päiväkodista rajoittaa kuitenkin suomalaisen vanhemman työpäivän pituutta.
Työajan pituus lisääntyisi, mikäli työtunti tuottaisi vähemmän lisäarvoa. Toissa vuonna suomalainen työtunti tuotti 50 euroa, kun turkkilainen työtunti tuotti 28,5 euroa bruttokansantuotteeseen.
Työajan pituutta voitaisiin myös nostaa romuttamalla päiväkotijärjestelmä ja siirtymällä kotiäitiyhteiskuntaan. Kun entistä suurempi osa työstä kasaantuisi miehille, suomalaiset voisivat kilpailla viikkotyöajalla mitatussa ahkeruudessa tasapuolisemmin muiden eurooppalaisten kanssa. Tällöin tosin kansantalous kärsisi.
Suomalaisten nykyiset säännölliset viikkotyötunnit voisivat riittää valtion talouden ylläpitoon, mutta muita EU-maita pidemmät lomat ja muut poissaolot yhdistettynä työurien lyhyyteen ja tärkeimpiä kilpailijamaita matalampaan työllisyysasteeseen hankaloittavat yhtälöä.
Ahkeruuden pitkä historia
Monet suomalaiset sanonnat kertovat ahkeruudesta. Ei maaten markat kasva, eikä istuin isot hopiat opettaa, että ahkera lisää hyvinvointiaan. Aina on laiska aikomassa osoittaa, että vasta tekeminen lasketaan työnteoksi. Ehkä tunnetuin ahkeruutta kuvaava sanonta on kuitenkin suoraan Raamatusta, jossa apostoli Paavali sivaltaa: “Kuka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä” (2 Tess. 3:10).
Vanhakantaisessa ajattelussa ahkeruus nähdään moraalisena valintana. Laiskuus on yksi seitsemästä kuolemansynnistä, ahkeruus yksi seitsemästä korkeimmasta hyveestä.
Raamatun kirjoitusaikana ahkeruus satoikin suoraan tekijän laariin, sillä suurin osa ihmisistä söi itse metsästämäänsä tai viljelemäänsä ruokaa. Mitä ahkerampi maanviljelijä, sitä enemmän ruokaa. Tehtävän työn määrä näkyi savotan koossa. Jos ahkeruuden tuloksena ruokaa saatiin ylenmäärin, ahkeroija pystyi varautumaan tulevaisuuden varalle, harjoittamaan hyväntekeväisyyttä tai vaihtamaan tuotteitaan asioihin tai esineisiin, joita hän ei itse kyennyt tuottamaan.
Ahkeruuden ja oman hyvinvoinnin kasvattamisen välinen kiinteä yhteys alkoi kuitenkin rakoilla teolliseen aikaan tultaessa. Protestanttinen työetiikka toi kelloon sidotun työn luostareista koko yhteiskuntaan. Teollisen työn myötä raha yleistyi vaihdon välineenä ja aika yleistyi työn määrän mittana.
Benjamin Franklin kirjoitti vuonna 1746: “Aika on rahaa. Se joka voi ansaita työllään kymmenen shillinkiä päivässä mutta lähtee ulos tai vain istuu jossakin jouten kuluttaen puolessa päivässä kuusi shillinkiä, ei ole kuluttanut vain kuutta shillinkiä, vaan heittänyt lisäksi myös viisi shillinkiä menemään.”
Franklin laski, että vapaa-ajan vietto köyhdyttää. Ahkeruuden moraalinen palkkio oli selkeästi laskettavissa rahana. 1800-luvulla filosofi Saint-Simon meni vielä pidemmälle. Hänen protestanttisessa utopiassaan kansalaisiksi laskettiin vain ne, jotka tekivät töitä.
Aika ei ole oikea mittari enää – ainakaan meidän alalla.
Automatisaation ja digitalisaation tietoyhteiskunnassa työhön työpaikalla käytetty aika ei näytä enää oikealta ahkeruuden mittarilta. Töitä tehdään joustavasti, mutta tutkimusten mukaan joustoa näyttää olevan enemmän niin päin, että töitä tehdään vapaa-ajallakin. Työaika ei rajaa työntekoa, eikä se mittaa työnteon määrää yhtä luotettavasti kuin kellokorttiaikana.
Kiire on ahkeran palkka?
Aikaa käytetään työelämässä edelleen sekä ahkeruuden että työn rahallisen ja moraalisen arvon mittarina. Ahkeruuden sijaan kuitenkin kiire on noussut statussymboliksi, jolla mitataan henkilön tärkeyttä ja merkitystä työyhteisölleen. Ahkeruutta arvostetaan juhlapuheissa ja kehityskeskusteluissa. Työmäärä ei kuitenkaan nosta tekijänsä palkkiota niissä töissä, joissa työtä mitataan vain siihen käytetyllä ajalla..
Ahkeran ja laiskan töiden arvioiminen yhtäläisesti työajan perusteella sapetti ahkeria jo kellokorttiaikana. Ahkeruuden ainoana palkkana voikin olla se, että ahkeralle sysätään entistä enemmän työtehtäviä.
8 myyttiä työstä -sivustolla julkaistaan ohjelmasarjan kunkin jakson aihepiiriä taustoittava artikkeli. Juttujen tekijät ovat Haaga-Helia ammattikorkeakoulun journalismin opiskelijat Taika Dahlbom, Ninni Hakala, Tanja Lupari ja Tuomas Pulsa. He tutkailevat suomalaiseen työelämään liittyviä hokemia ja käsityksiä omista lähtökohdistaan, joita leimaa yhtä aikaa niin digitaalisuuden murros, kova kilpailu ihmisten ajasta, yhteiskunnallisen keskustelun ääripäistyminen kuin uudenlaiset työsuhteetkin.
