Hyppää pääsisältöön

Bachin sooloviulumusiikki ei taivu sellolle

Johann Sebastian Bachin musiikkia on joskus väitetty absoluuttiseksi - siis että sen hyveet eivät olisi riippuvaisia soittimesta. Sellisti Markku Luolajan-Mikkolan levy todistaa toista. Bachin sooloviulusonaatteja ja -partitoja ei kannata siirtää sellolle. Parempi olisi tyytyä soolosellosarjoihin, kun sellainen helmi on.

Bach / Luolajan-Mikkola
Bach / Luolajan-Mikkola uudet levyt

Bach itse siirteli runsaasti musiikkia soittimelta toiselle, ja nykypäivänäkin vastaani on tullut lukuisia loistavia Bach-transkriptioita. Esimerkiksi Hopkinson Smithin teorbiversio soolosellosarjoista on verraton. Mutta Smith pystyi säilyttämään sellon äänialan ja lisäämään musiikkiin teorbille ominaisen tulokulman. Luolajan-Mikkola joutuu transponoimaan oktaavilla ja kvintillä alaspäin, ja sellon tekniikka estää häntä lisäämästä yhtään mitään.

Rekisterinmuutos paljastaa, kuinka tarkasti Bach käsitti viulun ja sellon sointierot. Sooloviulukappaleissa viulun alakielten pariäänet soivat kirkkaan muhevasti, mutta sellolle siirrettynä niistä tulee epätarkkaa kähinää. Ei ihme että soolosellosarjoissa Bach keskittyi alakielillä kvintteihin ja kvartteihin. Samoin esimerkiksi Chaconnen ylärekisterikurkottelut säkenöivät viululla soitettuna, mutta sellolla muuttuvat nasaaliksi honotukseksi.

Luolalan-Mikkola hakkaa päätään myös sellon teknisiin rajoituksiin. Etenkin sooloviulusonaatit ovat äärimmäisen vaativaa soitettavaa maailman taitavimmille viulisteille, joten Luolalan-Mikkolan kunnianhimoiselle sellopyrkimykselle pitää nostaa hattua. Mutta hatun nostaminen ei tee musiikista siedettävän kuuloista. Suurin osa tuplalevystä kuluu taistelua seuraten, ei musiikista nauttien. Ongelmat kulminoituvat kolmannen sonaatin Adagioon, joka viululla keinuu pitkin linjoin sointuisasti, mutta sellolla pysyy sekä jousen että sormien ulottumattomissa.

Linn-yhtiön äänityskään ei tue Markku Luolajan-Mikkolan Bach-pyrkimyksiä. Läheinen, rakeinen sointi tuntuu korostavan intonaation roikkumista. Pehmeämmin taltioituna barokkisellon pehmeä särinä antaisi kuulijalle hieman armoa.

Taiteeseen kuuluu uuden ja mahdottoman tutkiminen. Totta kai Bachin sooloviulukappaleita pitää soittaa myös sellolla. Mutta kenenkään ei onneksi ole pakko kuunnella niistä tehtyä levyä, ainakaan vielä.

J.S. Bach: Sonaatit ja partitat sooloviululle. - Markku Luolajan-Mikkola, barokkisello. (Linn, CKD 548)

Kuuntele Uudet levyt 22.1.2016, toimittajana Kare Eskola.