TV1 keskiviikkona 27.1.2016 klo 22.00 - 22.50, uusinta lauantaina 30.1. klo 17.10
Yle Areenassa vuoden ajan.
Ovatko potkut kaiken loppu vai jonkun uuden alku?
Tuula Kuparinen sai miltei 40 vuoden työuran jälkeen potkut, Tommi Reimanilta taas lopetettiin koko tehdas alta. Psykologi Mikael Saarinen on ollut yli 40 yrityksessä töissä, ja ainakin kymmenestä on tullut kenkää, tavalla tai toisella.
Inhimillisessä tekijässä pohditaan sitä, mikä työn menettämisessä eniten kirpaisee. Kumpi on suurempi huoli, raha vai maine? Annammeko oman minuutemme työn pantiksi?
Pahin tapahtui
Tuula Kuparinen meni 17-vuotiaana Postiin töihin, kouluttautui työn ohella ja eteni urallaan. Hän oli osaava työntekijä ja hoiti lopulta pakettiliikennettä business managerina.
Monien myllerrysten, nimenvaihdosten ja organisaatiomuutosten myötä työpaikan ilmapiiri muuttui ja sitten eräänä päivänä tapahtui se pahin: Tuula sai kutsun esimiehen puheille, joka ilmoitti, että Tuulalla ei enää ole sijaa uudessa organisaatiossa.
Järkytys oli suuri, Tuula oli kuvitellut olevansa osaamisensa ja sitoutumisensa kautta turvassa. Suututti ja itketti, pohja putosi pois.
Koko tehdas kiinni
Tommi Reiman kasvoi paperitehtaiden varjossa Kuusankoskella. Koko suku oli ollut aina töissä tehtaalla ja sinne Tommikin ajautui. Hän pelasi jääkiekkoa ja Voikkaan tehtaalta järjestyi työ ja aikaa pelaamiselle.
Paperimiehen työ oli mukavaa ja hyvin palkattua, mutta sielultaan paperimiestä Tommista ei tullut. Silti hän järkyttyi, kun erään yövuoron jälkeen sai kuulla uutisista, että koko Voikkaan tehdas lopetetaan.
Uutinen tuli puskista, oli arveltu, että jotakin tuotannon supistamisia voisi tulla, mutta että koko tehdas kiinni. Yllättäen yhteisö tiivistyi, koska kaikki olivat samassa veneessä ja myös huoli tulevaisuudesta oli yhteinen.
Kriisit hoidetaan huonosti
Mikael Saarinen on psykologi ja tutkimusasiantuntija. Kouluttajana hän tuntee myös työyhteisöt hyvin.
Hänellä on monenlaisia lähtöjä töistä, vapaaehtoisia ja vähemmän vapaaehtoisia. Eniten on kirpaissut sellainen tilanne, jossa lähdölle on annettu tekaistu syy, vaikka tosiasiassa on kyse henkilökemiasta ja valtataistelusta.
Hän sanoo, että työpaikoilla yleensäkin irtisanomistilanne hoidetaan huonosti, työntekijä saa kuulla olevansa pelkkä kustannuserä, ei kokonainen ihminen. Suomalaisilla on myös taipumus pitää epäonnistumista omana syynään.
Satoja hakemuksia ilman tulosta
Tuula allekirjoittaa Mikaelin puheet ja sanoo, että työpaikan menettäminen hävetti niin paljon, että hän kävi tyhjäämässä työhuoneensa yöllä, niin ettei varmasti törmäisi keneenkään.
Hän laskee kirjoittaneensa parisataa työhakemusta ja käyneensä viidessä haastattelussa. Pakit tuli joka kerta, ja sitä myöten sukellus yhä syvemmälle kelpaamattomuuteen.
Hoitotyö yölläkin mielessä
Tommi puolestaan alkoi varovasti miettiä tulevaisuuttaan: olisiko tässä nyt se tilaisuus tehdä jotakin ihan muuta. Voikkaan jälkihoito toimi kohtuullisesti, paikalle perustettiin oma työvoimatoimisto ja erilaisia rekrytoijia kävi kertomassa työmahdollisuuksista.
Tommi sanoo kuitenkin nopeasti tajunneensa, että paperialalla ei ole tulevaisuutta ja niinpä hän loppujen lopuksi hakeutui muutosturvan taloudellisella avulla opiskelemaan vanhustyötä.
Hyppy tehdastyöstä ihmisläheiseen hoitotyöhön oli iso, paperikone ei tullut kotiin, mutta sosiaalityön asiakkaiden kohtalot pyörivät mielessä yölläkin.
Mistä sinä unelmoit?
Mikael sanoo, että irtisanomista pitäisi hoitaa kuin mitä tahansa kriisiä: jotkut kaipaavat huopaa ja kanakeittoa, jotkut puhetta, jotkut läsnäoloa.
Hän kehottaa ihmisiä miettimään unelmiaan, mitä olen halunnut aina tehdä.
”Usein luulemme, että meillä ei ole muuta osaamista kuin työosaaminen, mutta onhan paljon muuta: perheen pyörittäminen, harrastukset, vapaaehtoistyö. Niiden taitojen pohjalta voi löytyä jopa uusi ammatti”, Mikael neuvoo.
Tuula pääsi lopulta opettajankoulutukseen ja tekee nyt tuntiopettajan töitä entisen alansa eli logistiikan tiimoilta.
”Yli 50-vuotias ei ole yhtään vanha opettajaksi, päinvastoin, kokemus tuo aitoa uskottavuutta opiskelijoiden silmissä”, Tuula sanoo.
Raataja – sankari?
Tuula, Tommi ja Mikael pohtivat sitä, miksi meillä työ on niin tärkeä itsetunnon lähde.
”Myytti yötä päivää työtä tekevistä sankareista elää sitkeästi, ihminen on arvostettu kun tekee töitä. Siksikin työn menettäminen voi romahduttaa itsetunnon sekä omissa että muiden silmissä”, Mikael miettii.
Mikael sanoo, että hän on varmaankin omista potkuistaan selvinnyt senkin takia, että työ ei ole koskaan ollut niin olennainen osa itsetuntoa.
Äidistä tuli hippi
Tommi haastatteli opintojensa lopputyötä varten sosiaalityön asiakasmiehiä, ja sanoo, että poikkeuksetta kaikki hahmottivat elämäänsä työn kautta.
Työn loppuminen esimerkiksi eläköityessä oli iso kriisi, joka toi myös sosiaalitoimiston asiakkaaksi. Tämäkin asia on muuttumassa, pätkätyösukupolven ajatus työstä ja itsetunnosta on varmasti erilainen.
Tuula sanoo, että on käynyt arvomuutoksen läpi: elämään on tullut uusia värejä. Vaikka nyt opetustöitä ei ole kuin pätkissä, hän luottaa siihen, että elämä kantaa. Lapset sanovat, että äidistä on tullut hippi, hän on hidastanut tahtia eikä enää ole koko ajan kiire.
