Marjut Tervola
Yle
Tuskinpa Akseli Gallen-Kallela olisi tiennyt Aino-triptyykkiä tehdessä maalaavansa suomalaisen #lääppijän muotokuvan. Aino-taru joutui #lääppijä-keskustelussa armottoman somekiistan kohteeksi. Kärjistetysti suvakit ja mamu-kriittiset tulkisivat sitä kumpikin omalla tavallaan. Kuvan somettajille esitettiin myös nuiva toive pitää fiktio ja fakta erillään. Mitä Aino-taru oikeastaan kuvasi?
Akseli Kallen-Gallela maalasi ensimmäisen Aino-triptyykin vuonna 1889 tarkoituksenaan, että siitä tulisi menestys myös Pariisissa. Vuosisadan lopun kansainvälistä maalaustaidetta leimasi menneisyyttä romantisoiva ote ja mytologinen Kalevala-tarusto sopi ajan henkeen täydellisesti.
#lääppijä-keskustelussa triptyykin keskimäistä teosta jaettiin sosiaalisessa mediassa muun muassa tekstein: "Väinämöinenkin oli #lääppijä" tai tekstillä ”Naisten seksuaalinen ahdistelu ulkona on Suomessa uusi ilmiö”.
Kansanedustaja Nasima Razmyar (sd) viittasi Väinämöisen lääppimisyritykseen perustellessaan blogissa, kuinka naisen kehon seksualisoinnilla ja hyväksikäytöllä on suomalaisessa kulttuurissa pitkät perinteet. Kansanedustaja Tarja Filatov (sd) sai postaamalla kuvaa yli tuhat tykkäystä ja kuvalle lähes 500 jakoa.
Tätä tulkintaa eivät kaikki nielleet. Fiktiivisten taruolentojen käyttöä ahdistelukulttuurin todisteena ihmetteli esimerkiksi Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin kolumnissaan. Kuvameemistä suivaantuneena sometettiin myös rasistisia viestejä.
Jotkut olivat loukkaantuneita Väinämöisen puolesta, joka kuvattiin "säälittävänä pappana, joka juoksee puskissa nuoren lihan perässä".
Razmyarin ja kumppaneiden sanottiin tulkinneen teosta väärin. ”Ainon valinta, että hän ei suostu järjestettyyn avioliittoon, kertoo pikemminkin siitä, että naisten valinnanvapaus on tunnistettu Suomessa jollain tasolla aina”, nimimerkki Järkevä nainen, kiitos! –nimimerkki kirjoitti Ilta-Sanomien keskustelupalstalla.
Tarinan pahikseksi tarjoiltiin myös Ainon äitiä tai veljeä Joukahaista, jotka olivat valmiita myymään Ainon Väinämöiselle naimakaupassa. Totta onkin, ettei Väinämöinen enää Uudessa Kalevalassa (1849), toisin kuin Vanhassa Kalevassa (1835), vaadi Ainoa itselleen, vaan sitä tarjoilee hänelle Joukahainen.
Filatovia ripittänyt, Professorin ajatuksia -blogia pitävä ammattitukija-nimimerkki väitti puolestaan, että Väinämöinen olisi pelastamassa hukkuvaa Ainoa.
Kerrataan nyt ensin koko tarina. Traaginen runo sai alkunsa Väinämöisen ja nuoren Joukahaisen runonlaulannasta, jonka Väinämöinen voitti. Pinteeseen joutunut Joukahainen lupaa epätoivoisena sisarensa Ainon Väinämöiselle vaimoksi, mutta Ainolle avioliitto on järkytys.
Aino pakenee rannalle ja riisuutuu aikomuksenaan mennä uimaan Vellamon neitojen kanssa. Hän istuu kivelle, joka uppoaa, ja Aino hukkuu. Aino ei kuitenkaan kuole, vaan jatkaa elämäänsä Vellamon neitona, veden haltijana. Myöhemmin Väinämöinen kalastaa Ainon ahvenena veneeseensä, mutta Väinämöinen ei tunnista morsiantaan. Aino pakenee ilkkuen veneestä naisen hahmona.
Gallen-Kallelan museon museonjohtaja Tuija Wahlroosin mukaan teos kuvaa juuri sitä välähdyksenomaista hetkeä, jolloin ahven on luiskahtanut Väinämöisen käsistä, mutta ennen katoamistaan järveen Aino näyttäytyy vielä kerran naisena. Toisin sanoen Väinämöinen kurottautuu estämään saaliinsa karkaamisen.
– En osaa ajatella, että tuossa kähminnästä olisi kyse. Näkisin, että triptyykin keskikuva kuvaa ennen kaikkea Väinämöisen erehdystä, epäonnisia naimakauppoja. Ainon tunteiden ja surun korostaminen tulee esiin vahvemmin Gallen-Kallelan myöhemmissä Aino-aiheisissa töissä, Wahlroos sanoo.
Onko Väinämöinen sitten puskahiippari, kuten voisi päätellä kun vanha mies himoitsee nuorta naista?
– Kyllähän Kalevala kovasti Väinämöistä kohtelee. Myös Pohjolan neidon kosinta epäonnistuu. Viimeisessä runossa hän joutuu vielä vastaamaan teoistansa, kun Marjatta-nimisen naisen avioton lapsi sanelee Väinämöiselle tämän pahat teot. Ainon tavoitteleminen on yksi näistä teoista. Toisaalta, Väinämöinen oli tietäjä, jolla oli mahtia ja viisautta, ja siksi hän oli tyttärien äideille suosikkikosija, Wahlroos sanoo.
Gallen-Kallela on tehnyt triptyykistä kaksi versiota, joista vuoden 1889 maalaus on Suomen Pankissa, jälkimmäinen vuonna 1891 tehty Ateneumissa. Wahlroosin mukaan varsinkin varhaisemmassa versiossa Väinämöisen puku tuo mieleen kansansatujen tonttuhahmon. Väinämöinen on hauras vanhus, mikä korostaa Ainon elinvoimasuutta ja nuoruutta.
– Aino voidaan nähdä myös naismarttyyrina, vaikka Gallen-Kallelan aikana hänelle ei tällaista tulkintaa annettu. Ainon hahmossa näkyy voimakas nainen, joka muuttaa muotoaan. Hänellä on shamanistisia kykyjä ja tietäjänaisen ominaisuuksia, Wahlroos sanoo.
En osaa ajatella, että tuossa olisi kähminnästä kyse. Näkisin, että triptyykin keskikuva kuvaa ennen kaikkea Väinämöisen erehdystä, epäonnisia naimakauppoja
Mutta mitä Wahlroos ajattelee siitä, että mestariteos liitetään nyt vastenmieliseen ilmiöön ja siitä, että Gallen-Kallelasta tuli suomalaisen lääppijänmiehen kuvallinen tulkki?
– Onhan tämä vähän epäreilua, kun taitelija on kuitenkin tehnyt teoksensa kauan sitten eikä pysty ottamaan osaa keskusteluun. Olemme kyllä huomanneet, että Gallen-Kallelan työt helposti politisoituvat. Itse en osaa ajatella tätä erityisen suomalaisena ahdistelukertomuksena. Ainon tragedia on yleismaailmallinen, mutta asetelma on ollut tuttu myös Suomessa, hän sanoo.
Politisoitumisella Wahlroos viittaa paitsi Aino-taru-keskusteluun, myös perussuomalaisten neljän vuoden takaiseen kulttuuripoliittiseen ohjelmaan, jossa puolue nosti Gallen-Kallelan yhdeksi suomalaisen kansallisuusaatteen rakentajaksi yli nykytaiteen.
Wahlroosista teoksen voima on myös siinä, että se taipuu erilaisiin tulkintoihin, ja jokainen voi tulkita sitä kuten haluaa. Kuitenkin tulkinta, että Väinämöinen olisi esiintynyt pelastajana, on Kalevalan runon vastainen.
– Tämä tulkinta muuttaisi koko vanhan tarinan ja myytillisen opetuksen ja moraliteetin, hän sanoo.
On positiivista, jos taideteos pystyy antamaan peilipintoja vaikeiden asioiden käsittelyyn
Ateneumin museonjohtaja Susanna Petterssonin ei pidä huonona sitä, että mestariteos on liitetty lääppimisilmiöön. Hän näkee positiivisena sen, että taideteos pystyy antamaan peilipintoja vaikeiden aiheiden käsittelyyn.
– Se on tämän päivän tapa kommunikoida äärimmäisen ikävästä ilmiöstä. Taide resonoi aikaansa ja on hyvä, jos se kiinnittyy erilaisiin keskusteluihin, Pettersson sanoo.
Faktan ja fiktion sekoittamisesta loukkaantuneita voi pitää tosikkoina sillä perusteella, että somessa keskustelu nyt on kevyttä "läpändeerusta".
Toisaalta, samalla argumenteilla on paheksuttu paitsi erityisesti Päivi Räsästä, myös joitakin perussuomalaisia poliitikkoja silloin, kun nämä ovat ottaneet poliittisiin perusteluihin mukaan uskon opit. Onko mytologian käyttö toisaalta kovin kaukana Raamatun sotkemisesta politiikkaan?
Valtio-opin yliopistolehtori Juri Mykkänen Helsingin Yliopistosta näkee yhtäläisyyksiä. Kaikki eivät tuomitse uskontoon liittyviä argumentteja.
– Olen maallistunut ja näkisin, että olemmat ovat mytologiaa ja kulttuurilainoja. Niitä käytetään, koska kaikki tuntevat ne. Viesti on tehokas, koska valmis assosiaatio on olemassa. En jaksa silti uskoa, että poliittisia päätöksiä vielä perusteltaisiin, että meillä täytyy olla 18 sotealuetta, koska Hannussa ja Kertussa sanottiin sitä ja tätä, Mykkänen sanoo.
Uutta mytologian ja kansantaruston käyttö ei politiikassa ole. Aiemmin kansanedustajat ovat käyttäneet varsinkin Aleksis Kiveä ja Tuntematonta sotilasta. Suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa runouden ja lyriikan käyttöön on kuitenkin suhtauduttu nuivasti. Jo poliitikko ja arvostettu suomalainen kielen- ja kansanrunouden tutkija E.N.Setälä (1864-1935) huomautti, ettei lyriikka sovi osaksi poliittista keskustelukulttuuria.
Kyllähän poliitikot puhuvat palturia myös ihan totuuden muodossa. Esimerkiksi se tarina, että valtio maksaisi velkansa pois, ei kestäisi päivänvaloa, ihan kuten ei Ainonkaan tarina
Kun tarkastellaan Suomen itsenäisyyden aikaa historiallisesti, uskonnollisia lainauksia eniten ovat käyttäneet äärivasemmiston edustajat oikeistoa vastaan. Näin päätteli Eduskunnan kirjastossa työskentelevä johtava tietoasiantuntija Timo Turja tutkiessaan, mitä kirjoja kansanedustajat ovat eniten siteeranneet eduskuntapuheissa. Raamatun lainaaminen on ollut paljon yleisempää kuin kansantaruston käyttö.
– Ei ole mitenkään uutta, että politiikassa käytetään enemmän vai vähemmän löperöitä perusteluita. Toiseksi, kyllähän poliitikot puhuvat palturia myös ihan totuuden muodossa. Esimerkiksi se tarina, että valtio maksaisi velkansa pois, ei kestäisi päivänvaloa, ihan kuten ei Ainonkaan tarina, Juri Mykkänen sanoo.
Kansallisaarretta hyödyntävää kuvamanipulaatiota somettivat erityisesti vihreät ja vasemmalle kallellaan olevat liberaalit. Mykkänen uskoo tämän nostaneen ärsytyskynnystä.
– Aino oli hyvin otollinen kuvamanipulaatioon. Sillä on helppo heittää herjaa ja piikkiä toista ryhmää kohden, Mykkänen sanoo.
Mytologiahahmojen käyttöä on vauhdittanut keskusteluilmapiirin polarisoituminen, ja kansallisia symboleja käytetään nyt puolin ja toisin.
– Onhan tässä Odinin Sotureita, ja Joensuussa on perustettu sille vastaryhmä, Kyllikit, jonka nimi on Kalevalasta. Maahamuuttokeskustelu herättää nationalistisia tuntoja ja nostaa esiin kansallisia myyttejä. Kun siihen lyödään päälle vastenmielisiä ilmiöitä, kuten joukkolääppimistä, soppa on valmis, Mykkänen summaa.
Edit: 2.2.2018 korjattu tekstin kieliasua.
