Jenni Stammeier
Yle
Taiteilija Timo Tähkänen saa vanhainkodin asukkaista luovuuden esiin. Antamalla aikaa ja tilaa hän saa vanhuksen hetkeksi unohtamaan vanhat muistot ja luomaan niistä jotain uutta.
Lämmin huumori ja leikkimielisyys kuuluu taiteilija Timo Tähkäsen ja Kinaporin vanhusten palvelutalossa asuvan Irjan välisessä keskustelussa. Tähkänen antaa Irjan muistella, mutta houkuttelee hänet tähän hetkeen tunnusteltavien veistosten kanssa.
- Nämä ovat hevosen häntäjouhia, arvaa Irja.
Pöydällä on veistoksia erilaisista kankaista, puusta, villasta ja luusta. Näkönsä lähes kokonaan menettänyt Irja tunnustelee niitä hennoin sormin.
- Liittyikö käsillä tekeminen sun ammattiin, Tähkänen kysyy.
- Olin töissä kolmekymmentä vuotta laboratoriossa ja siellä oli lasiastioita, joita pestiin ja sitten pantiin telineeseen, Irja muistelee.
- Jouduin myös ruiskuttamaan pikkuhiiriä, koska niille tehtiin hormonikokeita. Raskauskokeita.
Hiiriä oli 160 ja hän joutui ruiskuttamaan niitä kaksi kertaa päivässä. Irja näyttää käsillään, miten hän otti hiiret yksi toisensa perään niskasta ja hännästä kiinni.
- Se piti siihen nahkan ja karvan väliin pistää. Piti olla näppärät sormet ja panna pikkusormen väliin se häntä. Ja ne oli niin pieniä, että oliko se 50 grammaa. Että ei se paljon koskenut, jos ne yritti puraista. Ja kyllähän ne yritti puraista, kun niitä otti kiinni.
Irjan ääni värisee ja vaihtelee itkuisesta nauruun. Eläinkokeiden tekeminen on selvästi herättänyt ristiriitaisia tunteita.
- Apuhoitaja ei ruvennut ruiskuttamaan, hui, sano. Mutta kyllä minä tykkäsin. Oli mitä työtä hyvänsä.
- Voi voi sentään, kyllä mä oon tykännyt elää, ja luojalta pyytänyt lisää aikaa.
Tähkänen kuuntelee hiljaa. Antaa Irjan ajatusten vaeltaa.
- Olen luojalta rukoillut, anna rauhaa, sydämen rauhaa. Minä niin pelkään yöllä. Mulla on yöt olleet vaikeita.
Nyt Tähkänen antaa Irjalle muovailumassaa ja esittää toiveen, että hän tekisi veistoksen.
- Tämä veistos on samalla muisto meidän yhteisestä tapaamisesta, jotka toivottavasti jatkuvat, hän sanoo.
Irja pyyhkii silmiään.
- Se on taiteilija tämä Timo, Irja kertoo minulle ja kuvaajalle.
- Onko taide liittynyt sun elämään jollakin tavalla, Tähkänen kysyy Irjalta.
- Ei, ei ole. Tansseissa on tullut käytyä.
Tähkänen antaa massan Irjalle tunnusteltavaksi.
- Hetkinen. Näin paljon on tätä, mitähän mä voisin tehdä tästä? Sinulle näköispatsaan, Irja vitsailee ja nauraa.
Irja koskettelee massaa arasti.
-Voi, voi en minä osaa patsaita tehdä. Enkä mä tiedä, mitä mä...
Tähkänen kuuntelee hiljaa. Antaa Irjan olla epävarma. Ei yritä neuvoa, eikä edes kannustaa tai rohkaista.
Irja nostaa massamöykyn pystyyn ja jatkaa tunnustelua.
- Hiiren voisin tehdä, eihän mulla ole ollut mitään. Ei kissaakaan ollut.
Häntä alkaa naurattaa.
- Hiiren korvat tuohon, hän aloittaa muovailun.
Taiteilijan läsnäolo saa Irjan selvästi tuntemaan olonsa etuoikeutetuksi.
- Timo osaa puhua ja käsitellä. Kuunnella minua, kun puhun. Se on hyvä, kun joku kuuntelee ja puhuu. Hän on oikea taiteilija. Tämä on ensimmäinen kerta, kun taiteilijaan tutustun.
Irja täyttää tänä vuonna 95 vuotta, vaikkei puheen määrästä heti uskoisikaan.
- Sydän käy rippikoulua, vastaa Irja.
On Irja kokenut vaikeitakin asioita elämässään. Häneltä pääsee itku, kun hän alkaa muistella, miten sai ensimmäisen lapsensa 19-vuotiaana, ja miten joutui antamaan tämän hoitoon, koska ei itse yksin kyennyt elättämään poikaansa. Oma äiti ja isä olivat kuolleet, ja yksinhuoltajan elämä sota-aikana oli vaikeaa.
Irja itse lähti piikomaan kymmenvuotiaana, ja muutti viisitoistavuotiaana Kuopiosta Loimaalle töihin.
- Painoin 35 kiloa. Miten semmoisena voi töitä tehdä. Voi kun mulla on niin paljon muistoja niistä ajoista, ja ikäviä muistoja, ei niitä kannata puhuakaan.
Siihen verrattuna työ laboratoriossa oli kivaa.
- Siellä pidettiin ihmisenä. Sain asunnon ja palkkaa.
Irja pyyhkii taas kyyneliä. Tähkänen kääntää tunnelman nauruksi, kun vitsailee keräävänsä Irjan käytetyt nenäliinat talteen oman tyynynsä alle.
Irja juttelee taas muotoutumassa olevalle hiirelle.
- Onhan sillä nenäkin, mutta mihin paikkaan se nenä tulee?
Irja puhelee söpösti kuin lapselle.
- Korvien väliin nenännypykkä. Sitten pää ja kaula.
- Kiintyikö niihin hiiriin, Tähkänen kysyy.
- Ei.
- Kun sä puhut niin intohimolla niistä.
- No kun ne oli niin pikkuisia ja valkoisia.
Irjan puhe muuttuu soperrukseksi.
- Hiirillä on tietysti. Korvannypykät on siinä. Noin. Ne on siinä. Korvannypykät on tietysti heti tossa noin.
Hän hymähtelee hämillisen oloisena.
- En ole ikinä muotoillut mitään koskaan. Se on siinä nyt, hän sanoo päättäväiseen sävyyn.
Hiiriveistos muistona koe-eläinlaboratorioajoista. Hämmentynyttä Irjaa alkaa taas naurattaa, kun Tähkänen vitsailee.
- Nyt vien sen kuivumaan, sitten vien sen näyttelyyn ja sitten jaetaan provikat.
- Voi hyvänen aika, Irja nauraa ja pyyhkii silmiään.
- Teinkö mä sille korvat?
Timo Tähkänen tapasi Irjan nyt toista kertaa.
- Irja on puheliaimmasta päästä. Siinä mielessä hän on erilainen kuin muut, Tähkänen kertoo.
Muistisairaat jäävät usein pyörittämään samoja muistin keloja. Ja vaikka muistoista puhuminen on yhtäältä tärkeää, toisaalta ne voivat ahdistaa ja kuormittaa.
- Taiteen avulla saan houkuteltua vanhusta käsittelemään muistojaan toisella tavalla.
Tähkänen on sekä kuvataiteen maisteri että lähihoitaja. Taidetapaamisissa hän ei kuitenkaan halua olla taideterapeutti tai kasvattaja, vaan ihminen ihmiselle.
- Minulle tuo onnistumisen tunteen jo se ilme, kun Irja otti massan käsiin. Se toi hänet selvästi hetkeksi johonkin uuteen tilaan.
Tärkeää on antaa vanhuksen itsensä kuulostella ja tunnustella työstettävää muistoa.
Aina työ ei etene niin kuin Irjalla. Monille on iskostunut syvään ajatus siitä, että he eivät osaa piirtää, eikä maalaamisesta tule mitään. Silloin Tähkänen kehoittaa maalaamaan värejä. Tai sitten virkataan porukalla.
Jotkut muistisairaat ovat vaipuneet apatiankaltaiseen tilaan. Tosin aina ei voi tietää, nauttiiko tällainen vanhus tilanteesta vain omalla tavallaan.
- Yksi taideryhmäläisistä ei puhunut eikä reagoinut mitenkään. Ryhmän lopussa hän alkoi kuitenkin itkeä ja kiittää, että sai olla mukana ryhmässä. Ilmeisesti ryhmässä oli ollut hänelle jotain erityislaatuista. Että hänelle edes annettiin mahdollisuus ilmaista itseään vapaasti.
Tähkänen aloitti Kinaporissa työskentelyn elokuussa. Keskustelut vanhusten kanssa jäävät pyörimään mieleen ja ne inspiroivat häntä taiteilijana. Kohtaamisista on syntynyt omalla työhuoneella useita töitä.
- Esimerkiksi monet vanhukset puhuivat sodasta ja toivoivat, etten joutuisi kokemaan ikinä sotaa. Erityisen vahvasti olin vaikuttunut erään Hellin tarinoista. Syntyi maalaussarja Rauhankukkia Hellille, josta yksi työ on esillä vanhainkodissa, Hellinkin ihailtavana.
Tapaamiset voimannuttavat myös ihmisenä.
-Vanhukset auttavat minua olemaan läsnä. Pysähtymään ja arvostamaan sitä, mitä on.
Tähkäsellä on Suomen kulttuurirahaston kolmivuotinen apuraha Kinaporin palvelutalossa työskentelyä varten. Hän hakee tietoisesti sellaista taiteilijaroolia, joka osallistuu aktiivisesti ihmisten arkeen.
- Tämä kuulostaa kliseiseltä, mutta kun yhteiskunta työntää vanhuksensa syrjään arjesta, jäävät ihmiset vaille heidän elämänkokemustaan. Vanhat ihmiset auttavat olemaan kiitollisia ja nauttimaan pienistä asioista. Yhdessäolosta ja terveydestä, itsestään selvistä asioista, jotka etenkin niin sanottuina ruuhkavuosina meinaavat unohtua.
Muistisairaiden kanssa työskennellessään hän prosessoi myös oman isoäitinsä muistisairautta.
- Mutta olen luonteeltani maailmanparantaja ja voisin itse asiassa tehdä minkä tahansa marginaaliin sysätyn ryhmän eteen töitä.
Timo Tähkänen, s. 1983
- valmistunut Kuvataideakatemiasta 2014
- valmistunut lähihoitajaksi 2011
- Suomen Kulttuurirahaston kolmivuotinen "Taidetta hoitolaitoksiin" -apuraha alkaen 2015
- aloitti kuvataiteilijana Kinaporin vanhusten palvelutalossa elokuussa 2015
Muokattu 4.2. klo 10:55: korjattu kirjoitusvirheitä. Lisätty linkkejä.
Lisää ohjelmasta
- “Olen viettänyt elämäni parhaat vuodet teippirulla kädessä pakkaamassa levyjä“ – Jussi Lehtisalon Ektro Records koluaa marginaalin käymättömiä korpimaita
- Kalsareista tehtiin renessanssimyssy – Näin hurahdimme karanteenitaiteeseen
- “Aina vain väki kailottaa Coronavirusta! Alkaa ottaa nuppiin!” – Asterixissa seikkaili jo vuosia sitten voittamattomalta vaikuttava Coronavirus ja kiero toverinsa Bacillus
