Hyppää pääsisältöön

Musiikin ilottaret eli bändäreitä etsimässä

Emmi Jormalaisen kuvitus bändärit-juttuun
Emmi Jormalaisen kuvitus bändärit-juttuun Kuva: Emmi Jormalainen musiikki

Illanvietossa puhe poukkoilee aiheesta toiseen ja jostain tulee mieleen vanha valokuva Suosikin sivuilta 90-luvulta. Siinä ystäväni on kuvattu sangen menestyneen suomalaisen rockbändin takahuoneessa. ”Mutta enhän minä tietenkään ollut mikään bändäri”, ystäväni kiiruhtaa selittämään. ”Ajauduin takahuoneeseen vahingossa kaverin mukana.” Porukassa virnistellään ja heitetään herjaa bändäreistä. Itse jään mietteliääksi ja tuijottelen viinilasiin, mieleen nousee kysymyksiä. Miksi olisi noloa myöntää olevansa bändäri?

Muna vai kana?

Musiikki ja museot tulevat alun perin kreikankielisestä muusa-sanasta. Tavallaan sanojen alkuperä määrittelee sen, että ensin oli kohde ja vasta sen jälkeen sitä kuvailevat ja jäljittelevät asiat. Miten siis on, oliko ensin muna vai kana? Olisiko runoutta ilman runoilijan särkynyttä sydäntä? Entä olisiko kuvataidetta ilman taiteilijan pakkoa maalata ihailunsa kohde, tai musiikkia ilman trubaduurin pakottavaa tarvetta tehdä vaikutus unelmiensa kohteeseen? Olisiko rock-kulttuuria ilman kiljuvia tyttöjä, keikan aikana vaihdettuja kiinteitä katseita tai muutamia kuumia minuutteja takahuoneessa?

”Live-musiikki on parasta musiikkia!”

Itse ajauduin takahuoneisiin sitä perinteistä tietä, kaverin bändin mukana. 90-luvulla nuohosimme kaikki helsinkiläiset soittoruokalat, joita vain kuvitella saattoi. Shadow-klubi, Lepakko, Cafe Nouvou, Tavastia, Fat Mama, Bronx, Vanha, Blue Room, Piritta, Oranssi sekä erilaiset nuorisotalot bändi-iltoineen. Missä vain soitti elävä orkesteri, sinne me tungimme. Maksoimme sisäänpääsymaksun, vaikkei meillä ollut mitään hajua siitä, mikä pumppu juuri sinä iltana sattui soittamaan. Tuolta ajalta on peräisin myös oma mottoni: ”Live-musiikki on parasta musiikkia!”. Keikkojen jälkeen takahuoneissa oli ne parhaat bileet, joissa viini virtasi (lämmin keskiolut), esiintyjien adrenaliini tarttui vieruskaveriin (hikisestä t-paidasta roiskui) ja ideat uusista tapahtumista syntyivät (suurin osa tietysti unohtui ennen aamun sarastusta). Ja joku satunnainen ihmissuhdekin saattoi välillä syttyä palavalla liekillä. Mutta hei, mehän oltiin nuoria!

Groupiet, naisenergiaa vuodesta 1965

Groupie-sana keksittiin vuoden 1965 tienoilla, kun rock-kulttuuri alkoi pikkuhiljaa ottaa ensiaskeleitaan. Toki ilmiö, jossa joka kaupungissa odotteli taas uusi nainen, oli tuttu kiertäville muusikoille jo aiemmin. Vähän niin kuin merimiehet konsanaan, tarvitsivat muusikotkin ”varavaimoja” yksinäisiä öitä lievittämään.

Kirjailija Mary McCarthy kirjoitti artistien läheisyyteen pyrkivistä naisista jo vuonna 1942 kirjassaan The Company She Keeps. Teos on novellikokoelma, joiden tarinoiden päähenkilö on boheemielämää viettävä älykkö Margaret Sargeant, jolle seksuaaliset kokeilut ovat elämän innoittaja ja inspiraation lähde. Sargeantin seikkailut aiheuttivat aikoinaan voimakasta paheksuntaa, mutta nykyvinkkelistä voidaan ajatella kirjailija McCarthyn olleen yksi naisten seksuaalisen vallankumouksen pioneereja. Kirjan keskiössä ei ollutkaan valloituksista toiseen ratsastava Don Juan, sillä myös avoimin mielin elämään suhtautuva nainen saattoi olla aktiivinen toimija. Matka kohti seksuaalista vallankumousta oli alkanut.

Pelkästään kuuluisuuksien kanssa vehtaamista havittelevat opportunistit ovat tavallaan bändärikulttuurin Isis tai KKK.

Printattuna tuo rockmuusikoiden ja nuorten naisten välistä kanssakäymistä kuvaava sana esiintyi ensimmäisen kerran Rolling Stone -lehdessä vuonna 1969. Groupie käsitetään yleensä nimenomaan nuorena naisena, joka hakeutuu idolinsa kanssa lyhyeen seksuaaliseen suhteeseen. Led Zeppelinin solisti Robert Plant kuitenkin erotti nuo nopeat irtosuhteet varsinaisista groupieista. Hänen mielestään groupiet olivat nimenomaan musiikkidiggareita, jotka kiersivät bändin mukana. He olivat perehtyneet musiikkiin, elivät rokkenroll-unelmaa yhdessä yhtyeen kanssa. Osasta tuli muusikoiden varavaimoja, jotka kuuluivat nimenomaan kiertue-elämään. Arjen koittaessa muusikot palasivat oikeaan elämäänsä ja groupiet lähtivät joko uuden bändin mukaan tai keskittyivät omiin juttuihinsa.

Ja niin kuin missä tahansa aiheessa, täytyy muistaa, että jokainen ilmiö kätkee sisäänsä ne ääriliikkeet. Pelkästään kuuluisuuksien kanssa vehtaamista havittelevat opportunistit ovat tavallaan bändärikulttuurin Isis tai KKK.

It’s all happening!

Valokuvaaja Baron Wolman kuvasi vuonna 1969 yksinkertaisissa lavasteissa kuvasarjan Groupies and Other Electric Ladies. Kuvasarja julkaistiin Rolling Stonen teemanumerona ja siitä tuli yksi vuosikymmenen tärkeimmistä. Aiemmin pääasiassa rockmuusikoita kuvannut Wolman nosti valokeilaan juuri nuo rock- ja hippikulttuurin sivuosien esittäjät, nuoret naiset, jotka seurustelivat ajan tärkeimpien muusikoiden kanssa. Ja vaikka muusikoiden kohtaamiset groupieiden kanssa olivatkin usein seksuaalisesti värittyneitä, Wolmanin mukaan nuo naiset olivat omaehtoisia taiteilijoita.

Wolmanin kuvissa esiintyvät groupieiden kuningattareksikin nimetyn Pamela des Barresin lisäksi Miss Sparky, Stacy, Cynthia Plaster Caster, Lacy ja monet muut. He nimittivät itseään musiikin muusiksi, jotka olivat paikalla siellä missä tapahtui. Des Barres onkin kommentoinut, että tärkeintä hänelle ja kanssasisarille oli musiikki ja inspiroiva ilmapiiri.

Pamela des Barres ja ystävät
Pamela des Barres ja ystävät Pamela des Barres ja ystävät Kuva: pameladesbarres.net musiikki

Groupieiden arvon tajusi ehkä kaikkein parhaiten Frank Zappa. Hänen mielestään nuo rockmaailman ilottaret olivat niin tärkeitä, että he ansaitsivat oman yhtyeen. Zappa kokosi yhteen 1960-luvun super-groupiet ja antoi yhtyeelle nimen GTO’s.

Negatiivinen sävy ja tuomitsevakin puhe seksuaalissävytteisestä kanssakäymisestä alkoi ujuttautua puheisiin 1960-luvun lopulla. Silti todellinen groupie-kulttuurin kuolema saapui 1980-luvulla, kun seksuaalinen vallankumous kuihtui AIDSn tuloon ja uuskonservatiivisuuden nostaessa päätään. Todellinen fani oli asiantunteva musiikkidiggari, mieluiten mies, ja tunteella asiaan suhtautuvat kirkuvat naisihmiset saivat maistaa osaansa halveksittuna joukkiona.

Yksi omista lempielokuvistani on Cameron Crowen ohjaama liikuttava ja hersyvä rockelämän kuvaus Almost Famous. Elokuva kuvaa 1970-luvulla uransa käännekohdassa kipuilevaa Stillwater-nimistä yhtyettä, heidän fanijoukkoaan sekä nuorta aloittelevaa musiikkitoimittajaa. Olen nähnyt elokuvan ainakin kymmenen kertaa, mutta edelleen liikutun kyyneliin kohtauksessa, jossa keikkabussissa ollaan juhlinnan jälkeisen aamun tunnelmissa ja bussin radiosta kuuluu Elton Johnin Tiny Dancer ja yksi kerrallaan kaikki alkavat laulaa mukana. Se tunne, että me ollaan tässä yhdessä, eikä mikään paha voi meitä saavuttaa. Siitä on kyse, kun puhutaan groupiesta, bändäreistä, ilottarista. Se on se hetki arjen ulottumattomissa, kun ihmisiä yhdistää tunne irrallisuudesta, vapaudesta ja ymmärryksestä ja tietenkin – musiikista.

Jo muinaiset kreikkalaiset…

Vanhojen taiteiden puolella on toisin. Kreikkalaiset nimesivät taiteiden ja tieteiden innoittajat muusiksi. Niiden koettiin olevan oleellinen osa taiteen tekemisen prosessia: mitään ei synny ilman innoitusta, ja tuolla innoituksella tarkoitettiin niin henkisiä kuin lihallisia inspiraation siemeniä. Muusat on kuvattu niin kreikkalaisessa kuin myöhemmässäkin klassisessa taiteessa kauniiksi ja tavoitelluiksi jumalattariksi. Muusista eli nymfeistä on veistetty tuhansia patsaita ja maalattu lukemattomia teoksia, pyrkimyksenä tallentaa jumalaista kauneutta.

Musiikin muusa oli ihanainen Euterpe, joka kuljeskeli huilunsa kanssa jakaen intoa musiikin luomiseen. Joidenkin lähteiden mukaan Euterpe itse asiassa keksi huilun. Ihailtu Euterpe oli paitsi taiteellisen luomisvoiman herättelijä myös nautinnon antaja. Kreikkalaisen ajattelun kulmakiviä olikin pitää ihmisen luomisvoimaa kokonaisuutena, lihalliset nautinnot koettiin yhtä tärkeiksi kuin henkinen inspiraatio.

Euterpen nimi kääntyy suomeksi Ilottareksi. Hänen vanhempansa olivat ylijumala Zeus ja muistin jumala Mnemosyne, joiden rakkauden hedelminä runottaret eli muusat syntyivät.

Musiikin ja runouden muusa Euterpe
Musiikin ja runouden muusa Euterpe Musiikin ja runouden muusa Euterpe Kuva: Hendrik Goltzius Euterpe,musiikki

Ensimmäisen kerran muusien ylevöitynyt luomisvoima kyseenalaistettiin Platonin teoksessa Valtio. Platonin mukaan nimenomaan runouden ja musiikin muusia ei kannata päästää Valtioon, sillä silloin on vaarana ajattelijoiden järjen sumentuminen. Muusat tuovat mukanaan niin nautintoa kuin tuskaakin, eikä silloin vakavia päätöksiä kyetä tekemään. Platon osoitti kritiikkiä myös runoilijoita kohtaan, hänen mukaansa he olivat epäluotettavaa sakkia, joihin ei kannattanut liiemmin odotuksia asettaa.

Silti taiteen puolella muusien suloinen voittokulku jatkui.

Bändärit – Ilottaret!

”Eivät ne naiset siellä lavanreunalla ainakaan lisäänny ja nuorene”, tokaisi ystäväni äiti, kun mietittiin pitäisikö erään suomalaisen orkesterin jatkaa rockunelmaansa. Samalla tuo viisas mamma kiteytti vahingossa koko rokkibändissä soittamisen: jos tyttöjä ei enää notku keikoilla, onko järkeä soittaa rokkia? Kuka sitten tukee muusikoita niin myötä- kuin vastoinkäymisissä ja kuuntelee ne loputtomat puheet musiikista, keikan kulusta, kriitikoista, toisista bändeistä, alan vaikeasta tilanteesta, muusikon omasta riittämättömyydestä ja erityisyydestä? Mitä koko rock-kulttuuri olisi ilman keimailua, nautinnon etsimistä ja inspiraation ilmapiirin syntymistä?

Se on se hetki arjen ulottumattomissa, kun ihmisiä yhdistää tunne irrallisuudesta, vapaudesta ja ymmärryksestä ja tietenkin – musiikista!

Auttaisiko jos groupieille/bändäreille keksittäisiin uusi nimi? Otetaan se Euterpelta, hän ei varmasti pahastuisi! Ilottaret voisivat tuoda uutta potkua inspiraation tuojina.

Ja tiedän, on aina elähtänyttä ajatella, että ennen oli paremmin. Mutta nykyiset lauluntekijät eivät ainakaan lauluissaan ylistä fanijoukkoaan. Pikemminkin nykymuusikot – ainakin maailmalla – tekevät enemmänkin uus-sovinistista tulkintaa aiheesta. Kanye Westin vastenmielinen Gold Digger, ja muutama muukin suoranaiseen huoritteluun sortuva tekele, asettaa naiset lähinnä ikiaikaiseen alistettuun asemaan. Haastankin yhtyeitä jälleen kirjoittamaan lauluja meille, Ilottarille! Ja haastan meidät, Ilottaret, luomaan taas uusia taideteoksia, herättämään keskusteluja ja ennen kaikkea nauttimaan musiikista.

Kommentit
  • Anssi Kelan lyriikka vakuutti ja liikutti

    Anssi Kela löysi vanhan menestysreseptin

    Tällä kertaa kokonaan kotimaisessa Levylautakunnassa oli mukana monen hittiartistin uutta tuotantoa. Uusia lauluja olivat kuuntelemassa Diandra, Samuli Laiho ja Pekka Laine. Äänestyksen tulos ja kommentit 1. Anssi Kela: Ilves 26 pistettä (Anssi Kela) Diandra: Ei tätä voinut ruveta analysoimaan, jäi vaan kuuntelemaan. Tarina vei heti mukanaan.

  • Kylie Minoguen kantrivalssi ja Maj Karman rokkileka

    Kylie Minoguen kantrivalssi Levylautakunnan voittaja

    Levylautakunnan arvioille alttiiksi valikoitui viikon uutuuksista mm. Australian lahja pop-maailmalle, tuore laulaja-lauluntekijä ja kotimainen rokkijyrä. Arvionsa antavat Ylen Juha-Pekka Sillanpää, Susanna Vainiola ja Jyrki Koskenseppä. Äänestyksen tulos ja kommentit 1.

  • Kolme sointua riittää tangokuninkaillekin

    Tangokuninkaat Jukka Hallikainen ja Marko Maunuksela

    Tangokuninkaat Jukka Hallikainen ja Marko Maunuksela ovat yhdistäneet voimansa duoksi, joka alkaa keikkailla yhdessä ja levyjäkin on tekeillä. Levylautakunnassa Marko ja Jukka saavat arvioitavakseen viikon uutudet. Tämän duon täydentää trioksi toimittaja Maija Salminen. Pisteet ja kommentteja 1.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua