Hyppää pääsisältöön

Ajetaanko elokuvakritiikkiä alas?

tarmo poussu
tarmo poussu Kuva: Yle tarmo poussu

KulttuuriCocktailin juttu osoitti, että vaikka Luokkakokous-leffa jakoi vahvasti mielipiteitä, ei kriitikoiden ja katsojien mielipide-ero ole niin suuri kuin väitetään. Ammattikriitikko Tarmo Poussu on samaa mieltä.

Teksti: Mertsi Murmann ja Tomi Eklund

Takana on kaikkien aikojen elokuvavuosi, jonka aikana suomalaiset löysivät tiensä elokuvateatteri peräti 8,8 kertaa. Vuoden katsotuin suomalainen elokuva Luokkakokous keräsi teattereihin yli puoli miljoonaa katsojaa.

Luokkakokous jakoi vahvasti mielipiteitä. Kriitikot pitivät elokuvaa yksiselitteisen huonona. Elokuva kuitenkin kiinnosti yleisöä, toteaa palkittu elokuvakriitikko Tarmo Poussu.

Luokkakokous edusti Suomessa uudenlaista, roisia komediaa. Hollywoodissa sitä on tehty jo kauan", Poussu sanoo. Hän on kokenut kriitikko, joka kirjoittaa muun muassa Ilta-Sanomille, Apu-lehdelle ja Episodille.

Elokuvien trendit vaihtuvat eri aikakausina. Myös kritiikkien luonne on jatkuvasti muuttanut muotoaan, sillä arvostelu heijastelee ympäröivää yhteiskuntaa.

Esimerkiksi toisen maailmansodan aikana kuilu hömppäviihteen ja korkeakulttuurin välillä oli kapea, kirjoittaa toimittaja Ville Hänninen kirjassa Kritiikin kasvot (2010, Suomen arvostelijain liitto ry, toimittanut Heikki Jokinen). Populaarikulttuuri kun kohotti sotaa käyvän kansan mielialaa ja tarjosi muuta ajateltavaa. Sotien jälkeen erot korostuivat taas, ja rillumarei‐viihde lytättiin jälleen maanrakoon.

Sota-ajan elovakriitikot olisivat todennäköisesti kehuneet Luokkakokousta.
Kritiikin kasvot -kirjan kansi.
Kritiikin kasvot -kirja pohtii taidekritiikkiä monesta näkökulmasta. Kritiikin kasvot -kirjan kansi. Kuva: Suomen arvostelijain liitto SARV kritiikin kasvot

Mutta pian jo puhalsivat uudet tuulet, kirjoittaa Hänninen: ”1960‐ ja 70‐lukujen taitteessa mielenkiinto populaarikulttuuria kohtaan virisi niin yliopistoilla, lehdistössä kuin taideväenkin keskuudessa. Tiukka jako ”korkeaan” ja ”matalaan” kulttuuriin alkoi vähitellen mureta tai ainakin se kyseenalaistettiin.” 1970‐luvulla kritiikki muuttui hyvin poliittiseksi.

1980‐luku puolestaan kuulostaa kriitikko Antti Selkokarin kirjoituksen Elokuvakritiikin murroksista perusteella jonkinlaiselta ammattikunnan kulta‐ajalta:

”Vielä 1980‐luvulla päivittäissanomalehtien kriitikot olivat oikeasti portinvartijoita, koska elettiin tiedon ja julkisuuden suhteellisessa niukkuudessa. Aikana ennen internetiä ja vuosituhannen vaihteen valtaisaa elokuvatietouden kasvua, vähänkään aikaansa seuraavan kriitikon oli helppo erottua lukijoistaan pelkällä ajankohtaistietoudella.”
Selkokari myös harmittelee 2000‐luvun elokuvamaailman vallannutta viihdekeskeisyyttä, joka vei tilaa pohtivalta, kriittiseltä ja pitkältä kulttuurijournalismilta.

"Vielä 1980‐luvulla sanomalehtien kriitikot olivat oikeasti portinvartijoita."

Tarmo Poussu on kirjoittanut tuhansia elokuva-arvosteluja 1980-luvulta asti ja seurannut alan kehitystä.
Onko kritiikillä trendiä nyt, vuonna 2016?

”Erittäin hyvä ja vaikea kysymys”, Poussu vastaa. ”Ehkä jonkinlainen individualismi nostanut päätään. Kaikenlaiset alakulttuurit ovat lisääntyneet. On aiempaa enemmän tietynlaisia faniryhmiä, jotka ovat kiinnostuneita vain tietystä elokuvagenrestä.”

Ainakin yksi trendi jyllää alalla, mikäli Kritiikin kasvot ‐kirjan esseitä ja ammattikriitikoiden puheenvuoroja on uskominen: kritiikin alasajo. Syvälliset kritiikit ovat joutuneet median kiristyneissä näkymissä taistelemaan olemassaolostaan. Monet sanomalehdet ovat harventaneet arvioiden määrää sivuillaan.

Myös Poussun palstatila on vuosien saatossa vähentynyt.

Kritiikin alalla yksi trendi kuulostaa varmalta: kritiikin alasajo.

”Aiemmin sanomalehdissä julkaistiin pidempiä juttuja kuin nykyään. Helsingin Sanomat julkaisi aikanaan koko sivun elokuvaesseitä, mutta esseetyypistä kirjoittamista ei ainakaan paperilehdissä enää paljoa ole”, hän sanoo.

Filmikamarin mukaan vuonna 2015 käytiin elokuvissa ennätykselliset 8,8 kertaa. Miltei kolmannes valitsi kotimaisen leffan. Kritiikeistä leikkaaminen on siinä mielessä kummallista, Poussu sanoo.

”Lehtialalla tosin supistetaan muualtakin kuin kritiikeistä.”

Kritiikkien määrää on selkeästi heikennetty, mutta toisinaan ilmiöstä on näytetty maalaavan turhankin lavealla pensselillä. Sekä Journalisti että Suomen Kuvalehti raportoivat kesällä 2015, että Iltalehti lopettaisi elokuva-arvostelujen julkaisun kokonaan. Lehti kuitenkin lopetti arvostelut "vain" printtilehdestä ja harvensi arvioitavien elokuvien määrää.

Poussu on kiinnittänyt huomiota siihen, että korkeat katsojaluvut tulkitaan mediassa kansansuosioksi. Kontrastia kriitikoiden ja suuren yleisön mielipiteen välillä myös liioitellaan.

”Katsotuimmat elokuvat ovat harvoin suuria kriitikkohittejä. Se, kuinka moni elokuvan käy katsomassa, ei vielä kerro sitä, kuinka moni on siitä hurjasti pitänyt.”

Tänä päivänä kuka tahansa voi netissä arvostella elokuvia Internet Movie Databasen:n (IMDB) kaltaisissa sovelluksissa, ja tietoa leffasta saa parilla klikkauksella. Siinä mielessä kritiikki painii saman ongelman kanssa kuin mikä tahansa muu ajatteleva journalismi: se ei oikein myy. Suurin osa alalla työskentelevistä on freelancereita, ja leipä on Tarmo Poussun mukaan hieman kiikkerällä pohjalla.

Toisaalta pitkä, syvällinen journalismi saattaa jo tehdä paluuta, kuten filosofi Ville Lähde esitti. Ehkei elokuvakritiikkikään tee kuolemaa, vaan odottelee pian koittavaa renessanssia?

”Netissä olisi kyllä pitkille jutuille tilaa”, Tarmo Poussu miettii. ”Mikään ei estä kirjoittamasta, mutta pitäisi työstä saada korvaustakin.”