Hyppää pääsisältöön

Karismaattinen komisario Palmu ylsi ikoniksi Matti Kassilan ohjauksessa

Matti Kassilan 1960-luvun alussa ohjaamat, Mika Waltarin teoksiin perustuvat Komisario Palmu -elokuvat ovat klassikkoelokuvia isolla alkukirjaimella. Elävä arkisto tarjoaa niistä katsottavaksi kokonaisuudessaan kaksi: Kaasua, komisario Palmun sekä Tähdet kertovat, komisario Palmun. Jälkimmäinen sai alkunsa edellisen ensi-illassa.

Matti Kassila oli ohjannut Mika Waltarin romaaniin perustuvan Komisario Palmun erehdyksen Suomen Filmiteollisuudelle vuonna 1960. Nopeasti huippusuosituksi osoittautunut elokuva huomattiin myös muissa filmiyhtiöissä, ja Fennada-Filmin Mauno Mäkelä kiirehti sopimaan Waltarin kanssa myös hänen ensimmäisen Palmu-kirjansa Kuka murhasi rouva Skrofin? filmatisoinnista. Kassila jatkoi ohjaajana, ja vuonna 1961 kuvatun elokuvan nimeksi tuli Kaasua, komisario Palmu!

Sittemmin ikoniseksi käyneen poliisikolmikon rooleissa jatkoivat Joel Rinne komisario Frans J. Palmuna, Matti Ranin hänen apulaisenaan, poliisimies Toivo Virtana sekä Leo Jokela etsivä Väinö Kokkina.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle toimeksiannosta selvittää kaasumyrkytykseen kuolleen rouva Skrofin tapaus. Kuulustelussa selviää, että rouva oli käyttänyt vahvaa unilääkettä. Palmu ei kuitenkaan usko kuolemaa tapaturmaksi, koska rouvan koiralta oli väännetty niskat nurin ja vellikattilaa siirretty liedellä. Nopeasti käy ilmi, että rouva Skrofin lähipiiriin kuului lukuisia henkilöitä, joilla saattoi olla mitä erikoisimpia motiiveja murhata hänet.

Matti Kassila (1961).
Matti Kassila (1961). Matti Kassila (1961). Kuva: Fennada-Filmi Oy / Yle. tähdet kertovat
Ote elokuvasta Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962).
Mika Waltari, Mauno Mäkelä ja Matti Kassila (1961). Ote elokuvasta Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962). Kuva: Fennada-Filmi Oy / Yle. tähdet kertovat
Matti Kassila ja Joel Rinne (1961).
Matti Kassila ja Joel Rinne (1961). Matti Kassila ja Joel Rinne (1961). Kuva: Fennada-Filmi Oy / Yle. kaasua komisario palmu

Ensimmäinen Palmu-elokuva oli toteutettu epookkina (kirja oli ilmestynyt vuonna 1940), mutta toisen elokuvansa Kassila sijoitti ajallisesti omaan aikaansa, vaikka kirjassa elettiinkin 1930-lukua. Jälkimmäistä ratkaisua Kassila itse on sanonut katuneensa, minkä lisäksi hän on sanonut harmitelleensa, ettei lisännyt tarinaan enemmän kauhuelementtejä, joita romaani kyllä olisi tarjonnut. Kassila laati käsikirjoituksen Kaarlo Nuorvalan kanssa.

Kauhun tai jännityksen sijaan elokuvassa onkin korostettu huumoria, ja sen välittämiseen ranskalaisen elokuvan uudesta aallosta innostunut Kassila käytti raikkaita keinoja: nopeutettuja jaksoja ja pysäytyskuvia. Hän ei myöskään epäröinyt lisätä tarinaan sopivissa kohdin toisteisuutta – esimerkiksi tästä käy läpi elokuvan nokkelasti toteutettu kaasuteema.

Kaasua, komisario Palmu -elokuvan kuvauksissa (1961).
Ulkokuvausta Laivanvarustajankadulla. Virta astuu autosta, vierellä Kokki ja Palmu. Matti Kassila ohjaa, vieressään B-kuvaaja Erkko Kivikoski (1961). Kaasua, komisario Palmu -elokuvan kuvauksissa (1961). Kuva: Fennada-Filmi Oy / Yle. kaasua komisario palmu

Vaikka kuvattava aikakausi muuttuikin, miljöö pysyi samana. Ensimmäisen elokuvan tavoin myös toinen (ja sittemmin myös kolmas) filmatisointi oli leimallisesti Helsinki-elokuva, joissa tapahtumapaikoilla ja niiden tunnistettavuudella oli aivan yhtä suuri merkitys kuin Waltarin alkuteoksissakin.

Palmu-elokuvien tiimoilta löytyy runsaasti kirjallisuutta, ja yksi niiden saavutuksista on ollut osoittaa, miten paljon vaivaa on nähty kulloisenkin kaupunkimiljöön uskottavassa, joskaan ei aina tarkassa kuvauksessa. Sillä vaikka ulkokuvat otettiinkin autenttisissa paikoissa, sisätilat rakennettiin edelleen studioon. On voitu esimerkiksi osoittaa, että kohtauksessa, missä poliisit kiipeävät rouva Skrofin parvekkeelta katolle, ovat rakennuksen ulkokuvat Merikadulta ja asunnon sisätilat Kulosaaren studiosta. Itse katto löytyy Etu-Töölöstä ja sieltä avautuvat näkymät ovat kohti Kalliota. Ulkotilojen rinnalla lavastaja Ensio Suomisen tarkasti koostamat interiöörit muodostavat aivan oman lukunsa.

Elokuvan musiikki on nykysäveltäjä Osmo Lindemanin kynästä. Musiikki ei ollut sitä, mitä elokuvissa 1950-luvulla oli totuttu kuulemaan: uutta oli sen kohdittain avoin ristiriita kuvan kanssa. Harkittu epäsuhta näkyy esimerkiksi heti elokuvan alussa, missä kuullaan niin riitasointuisia akordeja, huoletonta kapakkapianoa kuin harrasta urkuharmoniakin.

"Vaikeasti hallittava karmeahko komediatyyli" ihastutti

Aikalaisarviot ylistivät elokuvaa. Moni piti sitä ensimmäistä Palmu-elokuvaa parempana, Kassilan epätavalllisia ohjausratkaisuja onnistuneina, ja Lindemanin musiikkia kekseliäänä. Elokuva-Aitassa ihmeteltiin, miksi Palmu aina välillä räjähtää nauramaan "kuin Metron leijona". Lisääntynyttä huumoria ei kuitenkaan katsottu pahalla. Ihmeteltiin myös, miksei tähän Waltarin romaaniin aiemmin ollut tartuttu, vaikka kotimainen elokuva oli kärsinyt aihepulasta.

Moni arvioi elokuvaa romaanin pohjalta. "Koska kirjan vuorosanat ovat ilmeikkäät, ovat ne filmissäkin tärkeitä aina siinä määrin, että huomaa keskittyneensä pelkkään sanojen merkityksen vaaniskeluun. Kuvallinen puoli kärsii tästä – niin paljon kuin lavastaja Suominen antaakin silmälle ilon aihetta esimerkiksi taustan tauluilla." (Inkeri Lius, Suomen Sosialidemokraattti)

Kassilan leikkausratkaisut koettiin virkistävinä."Pitkät aikajaksot Kassila onnistuneesti kuittaa muutamalla valokuvalla, hän pysäyttää kameran yllättäen niihin kohtiin, jolloin eri henkilöt näyttävät sisimmän itsensä ja suomalainen humala saa vähemmän ikävystyttävän kuvauksen hitaammalla kuvausnopeudella. Ne ovat loppujen lopuksi yksinkertaisia efektejä, mutta ne vaikuttavat piristävästi ja myös säästävät turhia ja pitkäveteisiä filmimetrejä." (A. A., Kansan Tahto)

"Muistikuvat on onnistuneesti typistetty lyhyiksi. Niiden sävystä myös erottuu, kenen kertomaa tai muistamaa ne ovat; viritys on näet sen mukainen. Dialogi on niinikään saatu tavallista luontevammaksi; siinä on silloin tällöin aivan näppäriä ja henkilöiden suuhun todella luontevasti istuvia repliikkejä. Kerronnan vauhti tosin on sen verran hidas, että muutamin kohdin jokin yksinäinen hauskutusrepliikki, kuten sinänsä, tyyppinä pistämättömän Kokki - Leo Jokelan lausumana, lähentelee teatteriluontevuutta." (Paula Talaskivi, Helsingin Sanomat)

Erityistä kiitosta osoitettiin näyttelijöille. "Joel Rinne on tehnyt Palmustaan jo tyypin, mitä katsoja seuraa kuin vanhaa tuttua ainakin. Olen tuntenut helsinkiläisen poliisimiehen, jota olisi voinut pitää ulkonäön ja esiintymisen puolesta Palmun vanhempana ja vähän rauhallisena veljenä, joten tyypin uskottavuutta vastaan ei ole muistuttamista. Matti Ranin poliisin oppipoikana on pantu tässä hölmöilemään vähän liikaakin, kun taas Leo Jokelan konstaapeli aivan vähäisellä muljauksellaan saa katsojan hörähtämään. Pentti Siimes oli vaativassa tehtävässä, ja siksi hänen voittonsa on sitäkin merkittävämpi."" (Heikki Jylhä, Keskisuomalainen)

Myös kirjailijan tytär Satu Waltari kertoi kolumnikirjoituksessa mielipiteensä elokuvasta. Hän kertoi olleensa aina salaa sitä mieltä, ettei tapa, miten rouva Skrofin murhaaja lopussa paljastuu, ollut romaanissa oikein onnistunut. Kassilan elokuvaa hän sen sijaan piti hauskana.

Elokuva oli valtava yleisömenestys ja Elokuva-Aitta valitsi sen vuoden parhaaksi – aivan kuten oli valinnut edellisenkin ja tulisi tekemään kolmannenkin kohdalla. Käsikirjoittajat Kassila ja Nuorvala sekä säveltäjä Lindeman että näyttelijä Jokela saivat työstään Jussi-patsaat. Joel Rinne ja Matti Ranin saivat omat Jussinsa vasta seuraavasta elokuvasta.


Peter von Baghin vuonna 1992 valmistuneen Fennadan tarina -dokumentin jaksossa "Kukoistus ja sen jälkeinen elämä" Matti Kassila, Matti Ranin, Pentti Siimes ja Elina Salo kertovat Palmujen teosta. Loppukohtauksen kuvaukset olivat korkeita paikkoja kammoavalle Siimekselle painajaismaiset. (Alkaa kohdasta 31:23)


Kassila palasi Palmu-elokuviinsa myös Arto Nybergin nojatuolissa vuonna 2010. Ohjaajalle oli ollut selvää, millaisen Palmun hän halusi valkokankaalla nähdä – ärhäkän suurmiehen, joka ei kuvia kumartanut. "Sellaisen tsaarinajan persoonan. Siitä Jopi (Rinne) tykkäsi, olihan hän itsekin syntynyt 1800-luvulla." Kuulemme, miten ja miksi Waltari kieltäytyi hänelle tarjotusta cameoroolista. Helsingin keskeisen roolin Palmu-tarinoissa hän sanoo sopineen itselleen hyvin: "me käsiteltiin kaupunkia nuoren polven tapaan, kaupunki oli toimiva tekijä, eikä enää vain kulissi."

Kolmas Palmu-elokuva sai alkunsa edellisen ensi-illassa. Ennen Kaasua, komisario Palmun esitystä Waltari oli todennut Kassilalle olevansa pettynyt itseensä. "Kaksi kesää Laukkoskella on mennyt hukkaan, en ole saanut mitään paperille. Se masentaa."

Elokuvan päätyttyä tunnelma oli ollut toinen. "Näin, miten Mika naurahteli elokuvan aikana muutaman kerran, minkä panin kiitollisena merkille… Myös muu yleisö reagoi herkästi. Kun elokuva loppui ja yleisö aplodeerasi voimakkaasti, Mika kääntyi minuun päin ja sanoi: ’Tämä oli hyvin hauska. Minä olen hyvin virkistynyt.’ Se näkyi hänen ilmeestäänkin. Hän kiitti minua vilpittömästi", Kassila kertoo muistelmissaan.

Koska kirjailija piti elokuvasta, tarttui Mauno Mäkelä heti tilaisuuteen. ”Vahinko että ne nyt loppuivat. Eikö laatikostasi löytyisi mitään?” Waltari vastasi harkitsevansa asiaa. Kolmen viikon kuluttua kirjailija soitti Mäkelälle, kertoi tekstin olevan valmis, joskin hän pahoitteli siitä tulleen käsikirjoituksen sijaan romaanin. Lehdistölle Waltari kertoi halunneensa "katsoa, vieläkö osaa kirjoittaa kirjoituskoneella". "Harjoitus" oli Waltarille merkittävä, sillä sen ansiosta hänen pitkään tekeillä ollut suurromaaninsa Ihmiskunnan viholliset alkoi edetä vihdoin paperille asti.

Kirja julkaistiin keväällä 1962, elokuva kuvattiin kesällä ja tuli esitykseen syyskuun alussa.

Ote elokuvasta Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962).
Tähdet kertovat, komisario Palmu -elokuvan kuvauksissa. Matti Ranin istuu pöydällä, Matti Kassila ohjaa (1962). Ote elokuvasta Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962). Kuva: Fennada-Filmi Oy / Yle. tähdet kertovat

Uusi aika, vanhat kujeet

Kuluneiden parinkymmenen vuoden aikana poliisikolmikon valtasuhteet olivat muuttuneet ratkaisevasti, ainakin virallisesti. Palmun kehotuksesta Virta oli lukenut tuomariksi ja hänestä olikin tullut Palmun esimies. Kokki oli entisellään.

Virta apulaisineen saa tehtäväkseen selvittää Tähtitorninmäellä sattuneen murhan. Poliisien harmiksi paikalle ehtii ensin reportteri Nopsanen (Pentti Siimes), joka tekee tapauksesta sensaatiojutun vielä saman päivän lehteen. Poliisin ja lehdistön suhde nousee yhdeksi elokuvan kantavista teemoista.

Tutkinnan edetessä elokuva jakautuu ulkoisesti kahteen osaan: ensin ollaan kaupungissa, sitten maaseudulla. Ensimmäinen epäilty nimittäin on tiukasti ajassaan elävä kaupunkilaisnuori Ville (Esko Salminen), toinen maaseudulle vetäytyvä, ympäröivästä maailmasta täysin vieraantunut majuri Vadenblick (Helge Herala).

Elokuvan tärkeimmäksi teemaksi nouseekin ajan muuttuminen, sanalla sanoen uusi aika. Ensimmäinen viittaus tähän kuullaan jo aivan elokuvan alkumetreilllä: "Ettehän te voi olla jo siinä!", ihmettelee ruumiin löytänyt neiti Pelkonen poliisin ripeää saapumista paikalle. "Tämä on nykyaikaa!", hänelle vastataan.

Vaikka etenkin poliisipäällikkö Virrassa on nyt aivan uutta virtaa, tuntuu vanha komisario sitävastoin vanhentuneen kovastikin, ainakin lausahduksissaan. Palmu muistelee herkästi, miten asiat vanhoina hyvinä aikoina olivat. Virran pöydällä oleva kuuma linja -sisäpuhelin ei tee vaikutusta Palmuun.

Uuden vastapainoksi Waltari tuo tarinaan vanhoja arvoja. Waltarin Palmu-tarinoiden "vanhat suvut" eivät edusta mitään erityisen positiivista. Tähdet kertovat -tarinassa heitä edustaa Vadenblickin suku, jolle on elokuvassa osoitettu komeat Suitian kartanolinnan puitteet. Sen lisäksi elokuvassa nähdään kuitenkin kolme hyvin erilaista kotia: Vadenblickin loistelias kaupunkiasunto Katajanokalla, originellin yksinasujan punavuorelaiskaksio sekä reportteri Nopsasen nuhjuinen poikamiesboksi.

Eksentrisen majuri Vadenblickin henkilöhahmossa on nähty yhdistelmä Adolf Hitleriä, Charles Chaplinia sekä everstiluutnantti S. O. Lindgreniä, jonka hämmennystä aiheuttaneet toimet olivat katsojien tuoreessa muistissa. Ihmeteltiiin, miten Waltari oli sisällyttänyt teokseensa näinkin tunnistettavan hahmon.

Uutta on myös se, että kerronta etenee nyt Virran voice-overina ja useassa otteessa katse käännetään suoraan kohti kameraa. Waltari kirjoitti tarinat minä-muotoon Virran kertojaäänelllä, mutta vasta Tähdet toteutettiin niin myös elokuvallisesti. Yllättävänä voi pitää myös sitä, että juuri tämän tarinan kohdalla romaani ja elokuva eroavat toisistaan juonellisesti eniten – tarinahan oli lähtenyt liikkeelle nimenomaan elokuvailmaisun näkökulmasta. Esimerkkinä Kassilan pienistä, mutta tehokkaista juonellisista sivupoluista voi mainita Kokin kahvinjuonnin.

"Kassila teki ihmeen!"

Kolmas Palmu-elokuva joutui luonnollisesti arvosteluissa vertailuun kahden edellisen kanssa. Monissa arvioissa toistui ajatus, että tällä kertaa elokuva päihitti kirkkaasti alkuteoksen. Elokuvana moni piti sitä kolmikon parhaana.

"Tähdet kertovat, komisario Palmu ohittaa filminä reippaasti molemmat edeltäjänsä, mutta on aiheelta ohuempi, hyppelehtivämpi ja silmiinpistävästi hajanaisempi kuin kumpikaan niistä". (Yrjö Kemppi, Ilta-Sanomat)

"Kassila teki ihmeen! Ei niin, että Tähdet kertovat olisi sellaisenaan poikkeuksellinen saavutus Kassilalle, mutta aniharvoin sattuu, että kun jostakin aiheesta tehdään 'sarja' filmejä, toinen, vieläpä kolmaskin on ensimmäistä parempi. Näin on kuitenkin käynyt Palmu-sarjan kohdalla." (Martti Savo, Kansan Uutiset)

"Kolmas Palmu on – syystä – suuremmalla itseluottamuksella tehty juttu kuin edelliset", arveli Eero Tuomikoski (Kauppalehti), "enemmän myös Kassilan oma joka suhteessa. Se on rohkeammin kuvan varaan rakennettu kuin edelliset, siinä eivät storyn mutkat pääse vetelöittämään ja seisottamaan kerrontaa niin kuin edellisissä, siinä eivät ilmaisulliset keksinnöt enää sysäydy silmiin ensikertalaisina oivalluksina, vaan palvelevat ohjaajan pyrkimyksiä." (Eero Tuomikoski, Kauppalehti)

Elokuvan loppupuoli ja Helge Heralan hahmo herättivät kuitenkin kritiikkiä. "Kassila ryhtyy ennen loppua tosikoksi", kirjoitti Mauri Sirnö (Hämeen Yhteistyö). "Kevyeen soppaan heitetään liian vaikeasti sulatettavia luita, syvyyspsykologiaa, hermosairaita, lainauksia Hitchcockilta. Ristiriidasta ei voi syyttää Waltaria, Kassila olisi voinut muokata käsikirjoituksen myös loppuosaltaan." "Tämä uroskonna (Helge Herala) on hämmästyttävä suoritus yliampuvuudessaan. Jos jo juonenkehittely itsessään näillä tienoin on tyrmäävän epäuskottava, moninkertaistaa Heralan osuus käsikirjoituksen virheet", kirjoitti Yrjö Kemppi.

Myöhemmissä arvioissa särmien nähtiin loiventuneen tai kääntyneen ansioiksi. "Alkupuolella Kassila viljelee ironista vuoropuhelua ja poimii osuvia huomioita ajankohdan yhteiskunnallisesta todellisuudesta", kirjoitti Mikael Fränti (Helsingin Sanomat) vuoden 1986 tv-esityksen yhteydessä. "Loppupuolella elokuva jännittyy liikkuvaksi, sujuvaksi ja tehokkaaksi rikoskerronnaksi."

"Heralan suoritus on onnistunut yhdistelmä Chaplinin Diktaattorin Hynkeliä ja oikeaa Hitleriä. Tämä pohjimmiltaan traaginen hahmo ei jää kuitenkaan pelkäksi karikatyyriksi, vaan ohjauksen ja näyttelijätyön yhteisvaikutuksessa nousee myös jonkinlaiseen groteskiin suuruuteen." (Pertti Lumirae, Demari 1991)

Tähdet kertovat, komisario Palmu -elokuvan kuvauksissa (1962).
Loppukohtauksen kuvauksissa, Kassila kameran takana (1962) Tähdet kertovat, komisario Palmu -elokuvan kuvauksissa (1962). Kuva: Fennada-Filmi Oy / Yle. tähdet kertovat
Tähdet kertovat, komisario Palmu -elokuvan kuvauksissa (1962).
Kuvaukset laivalla, Leo Jokela, Pia Hattara ja Joel Rinne istuvat (1962) Tähdet kertovat, komisario Palmu -elokuvan kuvauksissa (1962). Kuva: Fennada-Filmi Oy / Yle. tähdet kertovat
Tähdet kertovat, komisario Palmu -elokuvan kuvauksissa (1962).
Kuvaukset laivalla, Matti Kassila taustalla (1962) Tähdet kertovat, komisario Palmu -elokuvan kuvauksissa (1962). Kuva: Fennada-Filmi Oy / Yle. tähdet kertovat

Mistä nimi kertojalle?

Waltari kirjoitti Palmut hänen apulaisensa kertojaäänellä, mutta ei kertonut kertojansa nimeä. Elokuvaan nimi kuitenkin tarvittiin, ja sen siihen keksi näyttelijä Leo Jokela. Nimeksi tuli Toivo Virta – etunimi oli kunnianosoitus elokuvamies T. J. (Toivo Jalmari) Särkälle.

"Nimi on yksinkertaisuudessaan onnistunut. Se kuvastaa Virran tavallisuutta ja suomalaista alkuperää. Hänet voi helposti sijoittaa 1930-luvun nuoreen suomenkieliseen sivistyneistöön. Hän onkin käynyt kouluja, mutta hänellä ei ole itsevarmuutta, joka olisi tarpeen, kun hän kohtaa työssään vanhaa rahaa ja perinteikkäitä sukuja. Etunimensä mukaan toivoksi hän myös jää: apulainen kasvaa hahmona, mutta Palmun korvaajaksi hänestä ei ole." (Matti Ranin muistelmissaan 2004.)

Siimes ja Ranin kertoivat Kassilan tavasta ohjata Fennadan tarina -dokumentin jaksossa "Kukoistus ja sen jälkeinen elämä". Lavastaja Ensio Suominen iloitsi siitä, että elokuvissa noudatettiin kirjojen tarkkaa Helsinki-kuvausta. (Alkaa kohdasta 34:18)

Kolme kirjaa, neljä elokuvaa

Komisario Palmu tavattiin ensimmäisen kerran Mika Waltarin kirjassa Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939). Waltari kirjoitti teoksen pohjoismaista salapoliisiromaanikilpailua varten, ja voitti sillä sekä Suomen osuuden että koko kilpailun. Kirja oli menestys, ja Waltari jatkoi samasta aiheesta kirjalla Komisario Palmun erehdys (1940).

Matti Kassila ohjasi Komisario Palmun erehdyksen elokuvaksi Suomen Filmiteollisuudelle vuonna 1960. Elokuva oli menestys, ja Kassila jatkoi aiheen parissa ohjaamalla myös ensimmäisen Palmu-kirjan elokuvaksi, nyt kuitenkin Fennada-Filmille. Elokuva Kaasua, komisario Palmu valmistui vuonna 1961.

Waltari piti elokuvista, ja innostui kirjoittamaan niille jatkoa. Tähdet kertovat, komisario Palmu ilmestyi sekä kirjana että elokuvana vuonna 1962. Waltari ja Kassila suunnittelivat neljättä Palmua (Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu) vuonna 1963, mutta hanke ei toteutunut.

Neljännen kerran tuttu komisario saatiin kuitenkin valkokankaalle vuonna 1969, jolloin Fennada-Filmi julkaisi elokuvan Vodkaa, komisario Palmu. Waltari oli antanut luvan henkilöhahmojensa käyttämiseen, mutta ei ollut muutoin osallistunut elokuvantekoon. Ohjaus ja käsikirjoitus oli Kassilan. Waltari näki elokuvan sen ensi-illassa, mutta kertoman mukaan hän poistui teatterista filmin päätyttyä sanomatta tekijöille sanaakaan.

Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu

Tähdet kertovat, komisario Palmun menestyksen jälkeen Waltari ja Kassila suunnittelivat yhdessä seuraavaa Palmu-elokuvaa. Waltarin käsikirjoitus Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu syntyi alkuvuodesta 1963, mutta samaan aikaan puhjennut, kahden ja puolen vuoden mittaiseksi venynyt näyttelijälakko koitui sen kohtaloksi. Teksti on tallessa, mutta sitä ei ole julkaistu missään muodossa.

Miehet olivat kehitelleet juonen yhdessä. Kyse oli teatterimurhasta, tapahtumapaikkana Vanha ylioppilastalo sekä Aleksanterin- ja Keskuskadun kulmatalo Domus Litonii. ”Sommittelimme siis teatterimurhan, jonka tekee yksi talon omistavan suvun edustaja, radikaali teatterimies. Hän käy murhaamassa kitupiikkisetänsä kesken teatteriesityksen, matkaa kuin ei ole kuin 200 metriä", kertoo Kassila muistelmissaan.

Myös Matti Ranin kertoi elokuvahankkeesta muistelmissaan. "Kassila ei jaksanut viimeisestä Palmu-ohjauksesta enää innostua. Hän kehotti minua ohjaamaan sen ja kertoi puhuneensa asiasta jo Mäkelällekin. En ehtinyt saada koko skenaariota luettavakseni, kun näyttelijäliiton filmilakko pysäytti elokuvatyöt moneksi vuodeksi. Siihen elokuvaohjaajaurani päättyi ennen kuin oli alkanutkaan."

Panu Rajala luonnehti Waltari-teoksessaan Unio mystica (2008) käsikirjoitusta seuraavasti: "Sen tunnistaa näppärästä sommittelusta ja muutamista nasevista repliikeistä hyvinkin Waltarin kirjoittamaksi, vaikka juonessa onkin Kassilan suunnittelua. Huumoriakin siinä on ja varsin kirpeää ajankuvaa ja vanhoja arvoja puolustavaa sanomaa. Teksti on tapahtumiltaan looginen ja eheä kokonaisuus ja siinä on muutama repäisevä henkilöhahmo."

Fennada-Filmin logo.
Fennada-Filmin logo. Kuva: Fennada-Filmi Oy / Yle. fennada-filmi

Fennada-Filmi

Fennada-Filmi syntyi vuonna 1950, kun Fenno-Filmin ja Adams Filmin elokuvatuotannot yhdistyivät. Fennada-Filmi oli alansa suurimpia yhtiöitä Suomessa 1950–1970-luvuilla ja sitä johti koko toimintansa ajan kauppaneuvos Mauno Mäkelä. Kaikkiaan 64 pitkän teatterielokuvan lisäksi yhtiö tuotti satoja lyhytfilmejä. Vuonna 1982 Yleisradio osti Fennada-Filmin ja on siitä lähtien esittänyt Fennada-elokuvia kanavillaan.

Artikkelissa on hyödynnetty seuraavaa kirjallisuutta:

Juha Järvelä – Marjo Vallittu: Komisario Palmun jäljillä. Avain 2014.
Kalevi Koukkunen – Kimmo Laine – Juha Seitajärvi (toim.): Elokuvat kertovat, Matti Kassila. SKS 2013.
Kari Uusitalo – Sakari Toiviainen: Valkokankaan Waltariana. Mika Waltarin elokuvat. WSOY 2010.
Suomen kansallisfilmografian osat 6 (1957–1961) ja 7 (1962–1970).

  • Tohveli paljasti virolaisloikkari Treialin pakoyrityksen Helsingistä 1950

    Treialin tapausta seurattiin tarkasti meillä ja muualla

    Neuvostoliitosta Suomeen loikannut virolainen kapteeni Herman Treial nousi kansainvälisiin uutisotsikoihin syksyllä 1950, jolloin hänen suomalaisten avustama pakoyrityksensä Helsingistä epäonnistui. Tom Östlingin vuonna 2011 ohjaamassa dokumentissa Loikkari käydään tapaus läpi paossa avustaneen sairaanhoitajan ja tutkijan kanssa sekä nähdään otteita vuonna 1962 tehdystä elokuvasta Vaarallista vapautta.

  • Onko nainen parempi johtaja kuin mies, Merja Ylä-Anttila?

    10 kirjaa vallasta -sarjan aiheena Katariina Suuri ja valta.

    10 kirjaa vallasta -sarjan (2012) kymmenennessä osassa aiheena oli Laila Hirvisaaren Minä, Katariina. Kirjassa 1700-luvun esifeministi hallitsee Venäjää. Onko nainen parempi johtaja kuin mies, pohtivat MTV3:n tuolloinen päätoimittaja Merja Ylä-Anttila, toimittaja Timo Harakka ja sarjan vakiovieras tietokirjailija Anna Kortelainen.

  • Pieni pyhiinvaellus on kertomus häpeästä ja kunniasta, uskosta ja armosta

    Elokuva salaisuuksien verkosta, johon yhteisö pakottaa

    Syntymä ja kuolema, häpeä ja kunnia kietoutuvat yhteen koskettavaksi tarinaksi Heikki Kujanpään vuonna 2000 ohjaamassa elokuvassa Pieni pyhiinvaellus. Nuori Ritva saa aviottoman lapsen, jonka hän luovuttaa hädissään pois. Kohtalo puuttuu kuitenkin peliin elämän ja kuoleman porteilla.

  • Lauluja keväästä – onko oma suosikkisi joukossa?

    Vuodenajoista toiveikkain on ikuisuusaihe myös musiikissa.

    Vuodenajoista toiveikkain on myös kotimaisen musiikin ikuisuusaihe. Elävän arkiston koosteeseen on koottu ikonisia kappaleita sekä mieltä ylentäviä rallatuksia kevään kunniaksi ja pimeämpien aikojen varalle.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto

  • Tohveli paljasti virolaisloikkari Treialin pakoyrityksen Helsingistä 1950

    Treialin tapausta seurattiin tarkasti meillä ja muualla

    Neuvostoliitosta Suomeen loikannut virolainen kapteeni Herman Treial nousi kansainvälisiin uutisotsikoihin syksyllä 1950, jolloin hänen suomalaisten avustama pakoyrityksensä Helsingistä epäonnistui. Tom Östlingin vuonna 2011 ohjaamassa dokumentissa Loikkari käydään tapaus läpi paossa avustaneen sairaanhoitajan ja tutkijan kanssa sekä nähdään otteita vuonna 1962 tehdystä elokuvasta Vaarallista vapautta.

  • Lataa aidot pieruäänet vapaaseen käyttöön!

    Ylen äänitehosteita Freesound-palvelussa

    Prööööööt! Pufff! Millä kaikin tavoin pieru voikaan kajahtaa, tussahtaa ja plörähtää. Kuuntele ja lataa pieruja äänitehosteina vapaaseen käyttöön. Yle julkaisee äänitehostekokoelman aarteitaan kaikkien käyttöön Freesound-palvelussa. Tuoreimpana lisäyksenä ovat paljon toivotut pierut. Pääset kuuntelemaan ja lataamaan pierujen muikean kavalkadin tästä linkistä! .

  • Onko nainen parempi johtaja kuin mies, Merja Ylä-Anttila?

    10 kirjaa vallasta -sarjan aiheena Katariina Suuri ja valta.

    10 kirjaa vallasta -sarjan (2012) kymmenennessä osassa aiheena oli Laila Hirvisaaren Minä, Katariina. Kirjassa 1700-luvun esifeministi hallitsee Venäjää. Onko nainen parempi johtaja kuin mies, pohtivat MTV3:n tuolloinen päätoimittaja Merja Ylä-Anttila, toimittaja Timo Harakka ja sarjan vakiovieras tietokirjailija Anna Kortelainen.

  • Ruusunen ja muita klassikkosatuja Areenassa – tarinoissa mittelevät valon ja pimeyden voimat

    Fiat lux, tulkoon valkeus! Ruususen ja Grimmin satujen taika

    "Fiat lux – tulkoon valkeus!" hyvän haltijan kasvot valaisivat koko tv-ruudun. Vuonna 1982 esitetty televisioteatterin Prinsessa Ruusunen on jättänyt muistiin hehkuvan jäljen. Vielä nytkin silmä sivuuttaa aikansa tv-tekniikan ja näkee taian. Klassikkosaduissa pimeys ja valo, hyvä ja paha hakevat rajojaan voimallisesti. Areenaan kootuissa toivotuissa saduissa nähdään Ruusunen mm. Susanna Haaviston ja Karvakuonon hahmossa, piirrettynä sekä Sinikka Sokan vivahteikkaasti kertomana. Sokan tarinoimina eläväksi tulevat myös monet muut Grimmin sadut.

  • Pieni pyhiinvaellus on kertomus häpeästä ja kunniasta, uskosta ja armosta

    Elokuva salaisuuksien verkosta, johon yhteisö pakottaa

    Syntymä ja kuolema, häpeä ja kunnia kietoutuvat yhteen koskettavaksi tarinaksi Heikki Kujanpään vuonna 2000 ohjaamassa elokuvassa Pieni pyhiinvaellus. Nuori Ritva saa aviottoman lapsen, jonka hän luovuttaa hädissään pois. Kohtalo puuttuu kuitenkin peliin elämän ja kuoleman porteilla.

  • Suuri kaniinisuunnitelma – eli miten Venezuelan vallankumous muuttui ensin farssiksi, sitten tragediaksi

    Venezuelan bolivariaanien vallankumous on tuhonnut maan.

    Venezuela on ristiriitaisuuksien maa. Presidentti Hugo Chavez loi maahan köyhyyden kultin, jossa oli rumaa oli olla rikas. Samalla Chavezin lähipiiri varasti suunnattomat määrät valtion öljytuloja itselleen. Nyt maata on johtanut jo viisi vuotta Nicolas Maduro, entinen bussinkuljettaja. Terveydenhuolto on romahtanut, ihmiset näkevät nälkää, öljyntuotanto hiipuu. Presidentti on tarjonnut ratkaisuksi muun muassa kaniinien kasvatusta.

  • Lauluja keväästä – onko oma suosikkisi joukossa?

    Vuodenajoista toiveikkain on ikuisuusaihe myös musiikissa.

    Vuodenajoista toiveikkain on myös kotimaisen musiikin ikuisuusaihe. Elävän arkiston koosteeseen on koottu ikonisia kappaleita sekä mieltä ylentäviä rallatuksia kevään kunniaksi ja pimeämpien aikojen varalle. Kerro oma kevätkappale-ehdotuksesi!

  • Suomalainen lapsenlikka tapasi 1960-luvun popjulkkikset

    Au pair Hilkka Ikonen raportoi svengaavasta Lontoosta.

    Hilkka Ikonen (os. Kantelinen) työskenteli au pairina 1960-luvun "svengaavassa Lontoossa". Lastenhoidon ohessa hän toimi mm. Iskelmä-lehden ja Yleisradion pop-kirjeenvaihtajana haastatellen monia aikakauden tähtiä kuten The Beatlesia, Rolling Stonesia, Manfred Mannia ja Cliff Richardia. Radiohaastatteluja vuosilta 1964–1965 on säilynyt alun kolmattakymmentä.

  • YYA-sopimus oli Suomelle välttämättömyys, josta tuli hyve

    YYA-sopimus oli ystävyyttä, yhteistoimintaa ja avunantoa

    Suomen ja Neuvostoliiton välinen YYA-sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja avunannosta syntyi aikana, jolloin pienen maan oli tarkoituksenmukaista tehdä liitto suuren naapurinsa kanssa rauhanomaisten olojen takaamiseksi. Sopimus hyödytti Suomea myös taloudellisesti ja se lisäsi vähintäänkin välillisesti suomalaisten tietämystä itänaapurista. Mutta aikaa myöten siitä tuli ulko- ja sisäpoliittinen rasite, kun välttämättömyydestä tehtiin hyve.

  • Pääsiäisruokia à la Patakakkonen ja Makupalat

    Suosikkiohjelmissa on nähty monenlaisia pääsiäismenuita.

    Suosituissa ruoka-ohjelmissa on nähty monenlaisia pääsiäiskokkailuja. Perinteisen lampaan ja pashan lisäksi on tuunattu marenkijoutsenia Vanamon ja Kolmosen opeilla, tutustuttu ortodoksikarjalaisten paastonajan ruokiin ja valmistettu pippurista porohöystöä Makupalojen opein.

  • Etkö ole koskaan katsonut Kotikatua? Nyt on hyvä sauma aloittaa!

    Kotikadun neljäs ja viides kausi Areenassa.

    Jos et ole koskaan katsonut Kotikatua, mutta haluaisit, kannattaa katsominen aloittaa nyt. Areenassa nyt katsottavissa olevat neljäs ja viides kausi ovat todella hyviä kohtia hypätä sarjaan mukaan. Neljännen kauden aluksi sarjaan tulee uusi henkilö, kun yhden päähenkilön, Eeva Mäkimaan, äiti Kaisa ilmestyy Kotikadulle. Kaisan kautta tulevat sarjan perheet ja muut hahmot hyvin tutuiksi.

  • Sisällissota 1918 viilsi keskustelijoiden muistoissa ja yleisön tekstiviesteissä teemaillassa 2008

    Mukana punaisten ja valkoisten jälkeläisia sekä tutkijoita

    Ajankohtaisen kakkosen teemailta kysyi keväällä 2008, miksi vuosi 1918 kiihdyttää yhä mieliä? Onko se kansallinen kipupiste vai vastakkainasettelua? Sisällissodasta oli tuolloin tullut kuluneeksi 90 vuotta. Salla Paajasen ja Jan Anderssonin vetämässä keskustelussa oli mukana punaisten ja valkoisten jälkeläisiä sekä vuoden 1918 tapahtumien tutkijoita. Katsojat osallistuivat keskusteluun tekstiviestein, joita tuli suorana Tampereelta lähetetyn teemaillan aikana puolitoista tuhatta.

  • Tv-draamat Lennu ja Kuilu kuvasivat sisällissodan kauhuja rintamakarkurin ja lapsen silmin

    Kaksi tv-draamaa sisällissodasta

    Sisällissodalle on haettu ymmärrystä myös tv-draaman kautta. Tässä artikkelissa esitellään kaksi teosta, joissa käsitellään sodan järjettömyyttä ja sen seurauksia yksilötasolla. Vuonna 1968 valmistunut Lennu, Tampere 1918 seuraa punaisen rintamakarkurin mielenliikkeitä. Vuonna 1973 filmatun, omaelämäkerralliseen romaaniin perustuvan Kuilun päähenkilö taas on ruotsinkielisen työläisperheen 10-vuotias tyttö.

  • Ilman kavaluutta ja muuta kotimaista draamaa bisneksestä ja arvonsa tuntevista naisista Areenassa

    Toivottua draamaa mm. Ilman kavaluutta ja Tuliportaat

    Nainen ei anna periksi, nainen pitää puolensa ja rahansa, mutta ei osta niillä rakkautta. Areenassa on katsottavissa draamaa rahan arvon tuntevista naisista, bisnesuvuista ja pankkimaailman laeista. Toivottujen draamojen paketista löytyvät mm. llman kavaluutta, Tuliportaat ja Elämää suurempaa -sarjat sekä tv-elokuva Työn orja.
    Toivotut: Ilman kavaluutta – Katso draamaa bisneksestä ja bisnessuvuista Yle Areenassa