Ville Komppa
Yle
Mitä saadaan, kun Emerson Lake & Palmerin progerock-kosketinsoittaja Keith Emerson säveltää Pianokonserton? Entäpä Neil Sedaka, tuhannen ja yhden listahitin nikkari? Puhumattakaan Duke Ellingtonista! Teoksia, joita kelpaa esitellä George Gerhswinin Rhapsody in Bluen perillisinä… Pianisti Jeffrey Biegelin paneutuvissa tulkinnoissa teokset saavat arvoisensa tulkin, vaikkakin orkesterina toimiva Brownin yliopiston orkesteri nousee tehtävänsä tasolle vain hetkittäin.
Kun Antonín Dvořák kutsuttiin 1890-luvulla New Yorkiin Kansallisen konservatorion johtoon, häneltä toivottiin epäilemättä vahvaa saksalaistaustaista konservatorio-osaamista. Toisaalta hänen toivottiin myös kertovan nuorille amerikkalaisopiskelijoille, kuinka löytää oma, amerikkalainen äänensä. Böömiläisillä ja slaavilaisilla kansanmelodioilla ja -rytmeillä romantiikkaansa ryydittänyt Dvořák kehotti amerikkalaisia katsomaan omien kansojensa musiikkeihin ja rytmeihin.
Tässä onnistui viimeistään George Gershwin, jonka Rhapsody in Blue on paitsi ehtaa ranskalaishenkistä pianokonsertointia, myös melko aidosti afroamerikkalaista blueta. Myöhemmin samaisella linjalla onnistuivat muutkin, ajatellaanpa vaikka Leonard Bernsteinia. Jazz-vaikutteisen rinnalla aitoa amerikkalaista, uusklassisen puhdaslinjaista linjaansa vetivät toisaalta Copland seuraajineen. Ja viimeistään minimalismissa syntyi aidosti uusi, omaehtoinen amerikkalaisperäinen moderni tyylisuunta.
Gershwinin ja Bernsteinin onnistumista auttoi vankka yökerho-, teatteri- ja jazz-tausta. Itse asiassa jazz-musiikistahan tavallaan tuli amerikkalaista klassista musiikkia. Sitä siitä tehtiin myös tietoisesti, kun mm. Edward Kennedy ”Duke” Ellington loi jazzistaan konserttimusiikkia.
Toisen maailmansodan vielä riehuessa afroamerikkalainen toimittaja Vincent Lushington ”Roi” Ottley julkaisi teoksensa New World A-Coming: Inside Black America, jossa hän visioi mustille parempaa tulevaisuutta sodan jälkeisessä Amerikassa. Duke Ellington tarttui aiheeseen ja sävelsi samalla nimellä Pianokonserton itselleen ja 15-henkiselle orkesterille. 60-luvulla siitä muokattiin uusi sinfoniaorkesteriversio, joka myös levytettiin. Stemmojen ja partituurien tuhouduttua Duke Ellingtonin poika Mercer pyysi Maurice Peressiä rekonstruoimaan teoksen nauhoitusten pohjalta.
Tuosta syntynyt levytys on poikinut vasta yhden uuden tulkinnan, kun pianisti Jeffrey Biegel on tarttunut haasteeseen yhdessä Brownin yliopisto-orkesterin kanssa. Teos on osana Naxosin tuoretta julkaisua Manhattan Intermezzo. Huolimatta yliopisto-orkesterin lievästi takkuisesta suoriutumisesta ja harrastelijamaisuudesta lopputulos on kiinnostava—onhan Duke Ellington yksi 1900-luvun suurimpia säveltäjänimiä.
Levyn muut teokset ovat nekin kiinnostavia: vuonna 1939 syntynyt Neil Sedaka tunnetaan lukuisista iki-vihreistään, myyntitilastojen kärkisijoista, siis iskelmä- ja rock’n’roll-nikkarina. Mutta hän oli myös klassisen koulutuksen saanut pianisti, jonka teos Manhattan Intermezzo vuodelta 2008 on taidokas Hollywood-henkinen iskelmäpotpuri pianolle ja orkesterille.
Vielä astetta kiinnostavampi on Keith Emersonin Ensimmäinen pianokonsertto vuodelta 1976. Hän sävelsi sen saatuaan Emerson Lake & Palmerin menestyksen tuoman rahan turviin pystyyn oman ateljeensa Englannin Sussexissa. Teos on oikeasti vetävä, kiinnostava, hyvin rakennettu—ja lopussa tulinen, Emersonin kotistudio nimittäin paloi poroksi sävellystyön aikana.
Levyn täydentää jo mainittu Gershwinin Rhapsody in Blue. Pianisti Jeffrey Biegel on perehtynyt tehtäväänsä hyvin, ja suoriutuu siitä hyvällä maulla. Brownin yliopiston orkesteri pärjää siedettävästi, etenkin Duke Ellingtonin New World a-Comin’ on vetävä!
“Manhattan Intermezzo”. - Neil Sedaka: Manhattan Intermezzo. Keith Emerson: Pianokonsertto nro 1. Duke Ellington: New World a-Comin’. George Gershwin: Rhapsody in Blue. – Jeffrey Biegel, piano, ja Brownin yliopiston orkesteri, joht. Paul Phillips. (Naxos, 8.573490)
Kuuntele Uudet levyt 12.2.2016, toimittajana Ville Komppa.
