Hyppää pääsisältöön

Miljardien vuosien evoluution lopputulema: Töppöhörö, pieni vihainen mies

Juha Hurme: Töppöhörö. Kansalllisteatterissa näyttelevät Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov.
Juha Hurme: Töppöhörö. Kansalllisteatterissa näyttelevät Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov. Kuva: Tuomo Manninen Juha Hurme,töppöhörö,Suomen Kansallisteatteri

Pieni mies suurella näyttämöllä, pieni ihminen suuressa maailmankaikkeudessa. Juha Hurmeen Kansallisteatteriin ohjaama ja kirjoittama Töppöhörö on yhden miehen kaksituntinen monologi, jossa osan repliikeistä tosin puhuu samaisen kaverin juoppoharha, omatunto, mikä lie Helinä-keiju.

Päähenkilön nimi on Viki. Hän kertoo jääneensä työelämän ulkopuolelle etsiäkseen seuraavaa projektiaan. Hän on siis syrjäytynyt, alkoholisoitunut luuseri. Enimmän aikansa Viki käyttää vihaamiseen. Hän parjaa kaikkea ja kaikkia. Häneltä löytyy mielipide ja varma totuus niin maahanmuuttajista, homoista, naisista, miehistä, urheilusta, Mannerheimista, ruuasta kuin taiteestakin. Hän solvaa, uhoaa, kirjoittaa nimetöntä vihapostia verkkoon, hajottaa ex-vaimon haltuun jääneen kesämökin palasiksi. Hän on kaikkien alojen asiantuntija.

Viki on kaikkien alojen asiantuntija.

Vikiä näyttelee Jarkko Lahti, joka on ypöyksin isolla – todella isolla, lava on auki peräseinään asti – näyttämöllä koko ensimmäisen tunnin ajan. Aikamoisen rohkea valinta ohjaajalta. Mutta Lahti kannattelee tarinaa, pitää mielenkiinnon yllä. Hänellä on ketterä kieli ja elekieli, ja intensiteetti enimmän aikaa säilyy. Viha virtaa ja vyöryy aiheesta toiseen.

Näyttämön tyhjyys tukee tarinaa. Vikin yksinäisyys, hänen lapsellisuutensa korostuu aukean tyhjyyden keskellä. Lähestulkoon ainoa lavaste-elementti on jättimäinen tuoli, jonne Viki välillä kipuaa. Sekin lisää vaikutelmaa siitä, että henkisessä lastenkamarissa ollaan.

Ensimmäisen puoliajan päätyttyä oli silti tunne, että nyt täytyy tapahtua jokin muutos. Jotain lisää, jotain uutta on tultava.

Juha Hurmeen Töppöhörö, Kansallisteatteri. Näyttelijä Jarkko Lahti.
Juha Hurmeen Töppöhörö, Kansallisteatteri. Näyttelijä Jarkko Lahti. Kuva: Tuomo Manninen Juha Hurme

Onko joku muuten kuullut ennen sanaa ”töppöhörö?” Näytelmässä sana vilahtaa kerran, se ilmeisesti tarkoittaa jonkinlaista tolloa, tumpeloa, tallukkaa, tomppelia, höpöä.

Hurmeella on omanlaisensa kieli. Käsiohjelmassa hänen mainitaan harrastavan ikivanhaa kirjallisuutta, ja sen kuulee. Sanojen poljento on maanläheistä, täynnä kulttuurisia viittauksia, sopivasti sovellettuja lentäviä lauseita. Vikin vuolas puhe lainaa yhtälailla Väinö Linnalta kuin Aku Ankaltakin.

Eräs ystäväni kritisoi juuri näytelmän kieltä: hänestä Viki puhui ”hurmetta”, eikä ”vikiä”. Eikä ystäväni uskonut, että Vikin kaltainen tyyppi voisi puhua tuollaista kieltä.

Väliajalla esityksestä keskusteltaessa toinen tuttava kritisoi sitä, että Vikin näkemykset maailmasta ovat liian ennalta-arvattavia, liian moneen kertaa kuultuja. Ehkä niin: aikamoinen perus-junttura ja perusrasisti-homofoobikko-lihansyöjä-machoäijä perusennakkoluuloineen Viki on. Minua kliseisyys ei oikeastaan häirinnyt. Aloin ymmärtää Vikin ajattelua – en ajatuksia! – sitä, miten joku ihminen voi olla noin johdonmukainen vihassaan. Ja mikä parasta: näin yhtäkkiä itseni, Helsingissä asuvan kulttuuritoimittajan, Vikin silmin. Nauroin mielikuvalle niin että vatsaan sattui.

Juha Hurme: Töppöhörö. Kansalllisteatterissa näyttelevät Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov.
Juha Hurme: Töppöhörö. Kansalllisteatterissa näyttelevät Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov. Kuva: Tuomo Manninen töppöhörö,Juha Hurme,Suomen Kansallisteatteri

Toinen puoliaika toi muutoksen. Joka mielestäni toimi ja ei toiminut.

Näyttämölle tupsahtaa nyt alussa mainittu harhakuvajainen, kaunis ja hento tyttö, joka kertoo Vikille millainen maailma on. Alina Tomnikov näyttelee keiju-hallusinaatiota keveästi, hän puhuu, tanssii ja askeltaa kuin tyystin painoton marionetti. Koreografiat on suunnitellut Hanna Brotherus.

Tomnikovin hahmo jätti ristiriitaisen fiiliksen. Toisaalta hahmo on raikas, selkeä, ihana. Hän kertoo Vikille lempeästi kuin lapselle, millainen tämä maailmamme on. Miksi ihminen on sellainen kuin on. Keijun selitykset ovat hyvin hurmemaisia ja hurmaavia, kuten vaikkapa esihistoriasta ammentava analyysi siitä, miksi Viki rakastaa television kokkiohjelmia.

Vikin uho romahtaa, hän paljastaa surkeutensa syvät syyt.

Esitykseen tulee keijun mukana uusia tasoja. Vikin uho romahtaa, hän paljastaa surkeutensa syvät syyt. Yhtäkkiä hänestä tulee samastuttava, säälittävä raasu, joka vihaa ja uhoaa, ettei luhistuisi lopullisesti.

Silti vähäsen pitkästyin. Keiju-olennon esitelmöimä ihmiskunnan historia alkoi puuduttaa. Sama tarina kosketti enemmän, kun luin sen illalla kotona käsiohjelmasta. Olisin kaivannut enemmän kommunikaatiota kahden hahmon välille, vähemmän luennointia.

Töppöhörö on saanut varsin ristiriitaisen vastaanoton. ”Töppöhörö on kliseinen ja väsähtänyt, välillä kiusallisuuteen asti”, toteaa Tuomas Kaseva Helsingin Sanomissa. ”Raju ja rujo näytelmä tarjoaa uutta näkökulmaa päivänpolttaviin vitsauksiin”, kiittää Anu Puska Savon Sanomissa.

Enemmän kuin teatterilta, Töppöhörö tuntuu itseasiassa saarnalta tai oppitunnilta. Minulle tämä saarna teki kyllä hyvää: nykyisyytemme ongelmineen ja jankkaavine kiistoineen löysi väläyksenomaisesti paikkansa universumissa, elämän ihmeen pikkuriikkisenä, hetkellisenä vaiheena.

Juha Hurme: Töppöhörö. Kansalllisteatterissa näyttelevät Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov.
Juha Hurme: Töppöhörö. Kansalllisteatterissa näyttelevät Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov. Kuva: Tuomo Manninen Juha Hurme,Jarkko Lahti,kansallisteatteri

Otetaan lopuksi sitaatti Hurmeelta, käsiohjelmasta. Aiheena on tässä se, miten merkittäviä sanat ovat.

”Eräs suuri globaali väittely on koskenut sanan ”jumala” merkitystä. Tästä asiasta on tunnetusti sodittu ja edelleenkin soditaan. Miljoonien, ehkä miljardien ihmislasten verenvuodatuksen syy: mitä tuolla sanalla tarkoitetaan. Eläimillä on helpompaa. Ne ovat reiluja ja tappavat syödäkseen ja lisääntyäkseen. Ihminen tappaa selvittääkseen sanastonsa.”

Sellainen laji, tämä ihminen.

Kansallisteatteri: Töppöhörö. Ohjaus Juha Hurme ja Hanna Brotherus. Lavastus Matti Rasi ja Juha Hurme. Valosuunnittelu Matti Tiilama, äänisuunnittelu Raine Ahonen. Rooleissa Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov. Kantaesitys oli Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 28.1.2016.

Kulttuuricocktail: Sebastian Tynkkynen: Kansallisteatterin Töppöhörö on parhaimpia huumoriesityksiä, joita olen nähnyt!

Penkkitaiteilija

  • Väinö Linna, väärin kerrottu ja oikein suututtu!

    Eihän se noin ollut. Väärin kirjoitettu!

    Minusta on aina tavattoman hauskaa, kun jotkut suuttuvat kaunokirjallisuuden kuvaamista tapahtumista ja sanovat että ei, eihän se noin ollut. Väärin kerrottu! Käsittääkseni tällöin luullaan, että aikoinaan jossain tapahtuneet asiat muuttuvatkin kirjan julkaisun myötä kirjalliseen muotoon ja maailma siitä luetun tekstin mukaiseksi.

  • Yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä

    Monenlaisia kansallisia henkilöitymiä Suomi-neidon lisäksi

    Miksi meillä on kansallisena symbolina heiveröinen neito, kun naapureilla on valkyriamaisia äitihahmoja miekkoineen? Usein kuulee väitettävän, että Suomi-neito on kehittynyt Suomen kartan muodosta. Siinähän näyttäisi olevan hameeseen pukeutunut henkilö käsivarsi kohotettuna.

  • Oikea joulu sielumusiikilla maustettuna

    The right x-mas

    "Suomessa oli jo 1990-luvun lopulla paljon maahanmuuttajia ja me mietimme ohjelmaan antirasistista teemaa. White christmas ei tuntunut hyvältä. Miksi se ei voisi olla vaikka black tai red christmas.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri

  • Väinö Linna, väärin kerrottu ja oikein suututtu!

    Eihän se noin ollut. Väärin kirjoitettu!

    Minusta on aina tavattoman hauskaa, kun jotkut suuttuvat kaunokirjallisuuden kuvaamista tapahtumista ja sanovat että ei, eihän se noin ollut. Väärin kerrottu! Käsittääkseni tällöin luullaan, että aikoinaan jossain tapahtuneet asiat muuttuvatkin kirjan julkaisun myötä kirjalliseen muotoon ja maailma siitä luetun tekstin mukaiseksi.

  • Yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä

    Monenlaisia kansallisia henkilöitymiä Suomi-neidon lisäksi

    Miksi meillä on kansallisena symbolina heiveröinen neito, kun naapureilla on valkyriamaisia äitihahmoja miekkoineen? Usein kuulee väitettävän, että Suomi-neito on kehittynyt Suomen kartan muodosta. Siinähän näyttäisi olevan hameeseen pukeutunut henkilö käsivarsi kohotettuna.

  • Keräilijä toi Euroopan uuden taiteen Venäjälle

    Sergei Štšukinin kokoelma innoitti avantgardisteja

    1900-luvun alkuvuosina venäläinen liikemies Sergei Štšukin keräsi uskomattoman taidekokoelman. Vallankumouksen jälkeen hän joutui pakenemaan maasta ilman rakkaita taideteoksiaan.

  • Kriisien, uppoamisten, surujen ja ilojen 1990-luku - lue vuosikymmenen klassikot e-kirjoina!

    Lukulista 1990-luvulle

    1990-luvun alussa Suomessa oli maan historian pahimpia lamakausia ja ennennäkemätön suurtyöttömyys. Neuvostoliitto hajosi, Euroopan kartta meni uusiksi ja Jugoslaviassa syyllistyttiin kansanmurhiin. Teknologian, kännyköiden ja pöytätietokoneiden kehitys synnytti www-tietoverkon ja auttoi Suomen lamasta. 90-luvulla kotimaiset romaanit nostivat esiin monia yhteiskunnallisia kysymyksiä, kuten ihmisten pahoinvoinnin, huolen Suomen asemasta Euroopassa sekä jatkuvan kasvun ideologian mahdottomuudesta. Afrikan ongelmista, nälästä, pakolaisuudesta, rikollisuudesta ja terrorismista kirjoitettiin 2000-luvun kriisejä ennakoiden, mutta ilmastomuutoksesta ei vielä oltu tietoisia.

  • Antti Heikkinen: Jag är en juntti!

    Puikulaperuna nenään ja loukkaantumaan.

    Lukeudun niihin juntteihin, jotka kouluaikoina näyttivät ruotsinkielelle keskisormea ja tuumivat, että ei jumalauta sisämaassa asuvan savolaisen tarvitse länsinaapurin kanssa kommunikoida.

  • Oikea joulu sielumusiikilla maustettuna

    The right x-mas

    "Suomessa oli jo 1990-luvun lopulla paljon maahanmuuttajia ja me mietimme ohjelmaan antirasistista teemaa. White christmas ei tuntunut hyvältä. Miksi se ei voisi olla vaikka black tai red christmas.

  • Black metal kylvi pelkoa ja sekasortoa, kunnes keski-ikäistyi

    Kolme black metal -muusikkoa matkaa myyttiseen Norjaan.

    90-luvun alussa uutisissa, keskusteluohjelmissa ja iltapäivälehtien lööpeissä kauhisteltiin norjalaisen black metal -yhteisön toimia. Kirkkojen polttamiset, murhat ja satanismin kanssa flirttailu herättivät pelkoa ja inhoa tavallisen kansan keskuudessa. Teini-ikäisiä hevifaneja black metalin saama huomio kiehtoi ja Norja kasvoi heidän silmissään myyttiseksi paikaksi. Tuore norjalaisdokumentti seuraa Iranista, Kreikasta ja Kolumbiasta Norjaan saapuvia black metal -muusikoita. Kohtaavatko odotukset ja todellisuus?

  • Äärirajoille asti! Avaruusromua 10.12.2017

    Avaruusromussa matkataan retrohengessä.

    Osa kaikkein parhaasta taiteesta on tehty rajoitusten puitteissa. Usein kaikkein rohkein ja vaikuttavin elektroninen musiikki on syntynyt artistien käyttäessä saatavilla ollutta tekniikkaa sen äärirajoille asti. Tällaisia ajatuksia esittävät japanilaista videopelimusiikkia esittelevän kokoelman toimittajat. Tuntuu siltä, että he ovat oikeassa. Samat ajatukset pätevät musiikkiin laajemminkin. Avaruusromussa matkataan retrohengessä. Yllätyksiä Japanista, Suomesta, Yhdysvalloista, Ranskasta ja Saksasta. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Kirjojen Suomen vuoden 2017 kirja "Mennään jo naapuriin" kuvaa monikulttuurista Suomea

    Kirja, joka kuvaa kuluvaa vuotta 2017

    Politiikan murros, Turun puukotustragedia, ilmastonmuutos - mitä muistamme itsenäisyytemme juhlavuodesta 2017? Kirjojen Suomi valitsi luettavaksi yhden kirjan jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta. Viimeisenä listalle pääsee oman aikamme, vuoden 2017 osuvimmin taltioiva teos. Se on Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen monikulttuurista Suomea kuvaava lastenkirja Mennään jo naapuriin. Toimittaja Seppo Puttonen kertoo valintansa taustoista.

  • Ryssäviha kulkee raskaana perintönä

    Keminmaalainen bloggari teki itsenäisyyspäivän julistuksen.

    Keminmaalainen itseoppinut bloggari, maallikkokirjailija, videotaiteilija Seppo Oförsagd kirjoitti pyynnöstämme itsenäisyyspäivän julistuksen. Hän on tehnyt myös ennätykselliset kuusitoista Oi maamme! -videota.

  • Sohvaperunat ennen sohvaperunoita

    Ennen Goggleboxia ja Sohvaperunoita nähtiin Itsenäisyyspäivä

    Ensin oli The Royle Family (1998-2000), englantilainen menestyssarja, jota Suomessa esitettiin nimellä Sohvanvaltaajat. Siinä työväenluokkainen perusperhe löhösi sohvalla ja horisi niitänäitä, syöden roskaruokaa ja tuijotti hajamielisesti telkkaria. Ideana oli, että kamera ei näyttänyt lainkaan seurattavaa tv-ohjelmaa, ainoastaan hupaisaa perhettä.