Tuula Viitaniemi
Yle
Pieni mies suurella näyttämöllä, pieni ihminen suuressa maailmankaikkeudessa. Juha Hurmeen Kansallisteatteriin ohjaama ja kirjoittama Töppöhörö on yhden miehen kaksituntinen monologi, jossa osan repliikeistä tosin puhuu samaisen kaverin juoppoharha, omatunto, mikä lie Helinä-keiju.
Päähenkilön nimi on Viki. Hän kertoo jääneensä työelämän ulkopuolelle etsiäkseen seuraavaa projektiaan. Hän on siis syrjäytynyt, alkoholisoitunut luuseri. Enimmän aikansa Viki käyttää vihaamiseen. Hän parjaa kaikkea ja kaikkia. Häneltä löytyy mielipide ja varma totuus niin maahanmuuttajista, homoista, naisista, miehistä, urheilusta, Mannerheimista, ruuasta kuin taiteestakin. Hän solvaa, uhoaa, kirjoittaa nimetöntä vihapostia verkkoon, hajottaa ex-vaimon haltuun jääneen kesämökin palasiksi. Hän on kaikkien alojen asiantuntija.
Viki on kaikkien alojen asiantuntija.
Vikiä näyttelee Jarkko Lahti, joka on ypöyksin isolla – todella isolla, lava on auki peräseinään asti – näyttämöllä koko ensimmäisen tunnin ajan. Aikamoisen rohkea valinta ohjaajalta. Mutta Lahti kannattelee tarinaa, pitää mielenkiinnon yllä. Hänellä on ketterä kieli ja elekieli, ja intensiteetti enimmän aikaa säilyy. Viha virtaa ja vyöryy aiheesta toiseen.
Näyttämön tyhjyys tukee tarinaa. Vikin yksinäisyys, hänen lapsellisuutensa korostuu aukean tyhjyyden keskellä. Lähestulkoon ainoa lavaste-elementti on jättimäinen tuoli, jonne Viki välillä kipuaa. Sekin lisää vaikutelmaa siitä, että henkisessä lastenkamarissa ollaan.
Ensimmäisen puoliajan päätyttyä oli silti tunne, että nyt täytyy tapahtua jokin muutos. Jotain lisää, jotain uutta on tultava.
Onko joku muuten kuullut ennen sanaa ”töppöhörö?” Näytelmässä sana vilahtaa kerran, se ilmeisesti tarkoittaa jonkinlaista tolloa, tumpeloa, tallukkaa, tomppelia, höpöä.
Hurmeella on omanlaisensa kieli. Käsiohjelmassa hänen mainitaan harrastavan ikivanhaa kirjallisuutta, ja sen kuulee. Sanojen poljento on maanläheistä, täynnä kulttuurisia viittauksia, sopivasti sovellettuja lentäviä lauseita. Vikin vuolas puhe lainaa yhtälailla Väinö Linnalta kuin Aku Ankaltakin.
Eräs ystäväni kritisoi juuri näytelmän kieltä: hänestä Viki puhui ”hurmetta”, eikä ”vikiä”. Eikä ystäväni uskonut, että Vikin kaltainen tyyppi voisi puhua tuollaista kieltä.
Väliajalla esityksestä keskusteltaessa toinen tuttava kritisoi sitä, että Vikin näkemykset maailmasta ovat liian ennalta-arvattavia, liian moneen kertaa kuultuja. Ehkä niin: aikamoinen perus-junttura ja perusrasisti-homofoobikko-lihansyöjä-machoäijä perusennakkoluuloineen Viki on. Minua kliseisyys ei oikeastaan häirinnyt. Aloin ymmärtää Vikin ajattelua – en ajatuksia! – sitä, miten joku ihminen voi olla noin johdonmukainen vihassaan. Ja mikä parasta: näin yhtäkkiä itseni, Helsingissä asuvan kulttuuritoimittajan, Vikin silmin. Nauroin mielikuvalle niin että vatsaan sattui.
Toinen puoliaika toi muutoksen. Joka mielestäni toimi ja ei toiminut.
Näyttämölle tupsahtaa nyt alussa mainittu harhakuvajainen, kaunis ja hento tyttö, joka kertoo Vikille millainen maailma on. Alina Tomnikov näyttelee keiju-hallusinaatiota keveästi, hän puhuu, tanssii ja askeltaa kuin tyystin painoton marionetti. Koreografiat on suunnitellut Hanna Brotherus.
Tomnikovin hahmo jätti ristiriitaisen fiiliksen. Toisaalta hahmo on raikas, selkeä, ihana. Hän kertoo Vikille lempeästi kuin lapselle, millainen tämä maailmamme on. Miksi ihminen on sellainen kuin on. Keijun selitykset ovat hyvin hurmemaisia ja hurmaavia, kuten vaikkapa esihistoriasta ammentava analyysi siitä, miksi Viki rakastaa television kokkiohjelmia.
Vikin uho romahtaa, hän paljastaa surkeutensa syvät syyt.
Esitykseen tulee keijun mukana uusia tasoja. Vikin uho romahtaa, hän paljastaa surkeutensa syvät syyt. Yhtäkkiä hänestä tulee samastuttava, säälittävä raasu, joka vihaa ja uhoaa, ettei luhistuisi lopullisesti.
Silti vähäsen pitkästyin. Keiju-olennon esitelmöimä ihmiskunnan historia alkoi puuduttaa. Sama tarina kosketti enemmän, kun luin sen illalla kotona käsiohjelmasta. Olisin kaivannut enemmän kommunikaatiota kahden hahmon välille, vähemmän luennointia.
Töppöhörö on saanut varsin ristiriitaisen vastaanoton. ”Töppöhörö on kliseinen ja väsähtänyt, välillä kiusallisuuteen asti”, toteaa Tuomas Kaseva Helsingin Sanomissa. ”Raju ja rujo näytelmä tarjoaa uutta näkökulmaa päivänpolttaviin vitsauksiin”, kiittää Anu Puska Savon Sanomissa.
Enemmän kuin teatterilta, Töppöhörö tuntuu itseasiassa saarnalta tai oppitunnilta. Minulle tämä saarna teki kyllä hyvää: nykyisyytemme ongelmineen ja jankkaavine kiistoineen löysi väläyksenomaisesti paikkansa universumissa, elämän ihmeen pikkuriikkisenä, hetkellisenä vaiheena.
Otetaan lopuksi sitaatti Hurmeelta, käsiohjelmasta. Aiheena on tässä se, miten merkittäviä sanat ovat.
”Eräs suuri globaali väittely on koskenut sanan ”jumala” merkitystä. Tästä asiasta on tunnetusti sodittu ja edelleenkin soditaan. Miljoonien, ehkä miljardien ihmislasten verenvuodatuksen syy: mitä tuolla sanalla tarkoitetaan. Eläimillä on helpompaa. Ne ovat reiluja ja tappavat syödäkseen ja lisääntyäkseen. Ihminen tappaa selvittääkseen sanastonsa.”
Sellainen laji, tämä ihminen.
Kansallisteatteri: Töppöhörö. Ohjaus Juha Hurme ja Hanna Brotherus. Lavastus Matti Rasi ja Juha Hurme. Valosuunnittelu Matti Tiilama, äänisuunnittelu Raine Ahonen. Rooleissa Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov. Kantaesitys oli Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 28.1.2016.
