Hyppää pääsisältöön

Elokuvan ja jalkapallon outo yhteys

Kuvituskuva oscareiden ja jalkapallon outoon yhteyteen
Kuvitus: Mikko Lehtola Kuvituskuva oscareiden ja jalkapallon outoon yhteyteen Kuva: Mikko Lehtola jalkapallo,jalkapallo

Kotimaisen futiksen ystävällä on ollut vain vähän mahdollisuuksia intohimon kansainväliseen ulkoruokintaan. Suomi ei ole päässyt arvokisoihin kertaakaan. Suomalaisten seurajoukkuiden menestys eurooppalaisissa cup-kilpailuissa rajoittuu HJK:n kertaesiintymiseen Mestarien liigassa. Elokuva-alalla on hieman enemmän liikehdintää. Hollywoodin mestaruuskisoissa eli Oscar-palkintoehdokkaiden joukossa on ollut muutamia suomalaisia. Voisiko menestymättömyydelle löytyä yhteisiä syitä?

Pohjoisessa maassa asuvalla pikkukansan edustajalla on yksi etu verrattuna nykyisten ja entisten imperiumien asukkaisiin. Ei ole sisäänrakennettua pakkoa suuruuteen. Voittaminen ei ole tärkein tavoite. Taloudelliset edellytyksemme ovat rajalliset. Kulttuuri ei ole amerikkalaistyyppistä kilpailukeskeistä huippuosaamistuotantoa. Ilmasto ei taianomaisesti edistä nopeiden lihassolujen kehittymistä. Ymmärrämme kohtuutta. Elokuvan ja jalkapallon kaltaisilla äärimmäisen vaativilla ja kilpailluilla aloilla pienen kansan panos on väistämättä rajallinen. Pienemmissä lajeissa kuten jääkiekossa ja kapellimestarituotannossa voi vaatia enemmän. Ja keihäänheitossa.

Oscareissa painotus on vahvasti anglosaksisen elokuvan puolella. Rajauksena tämä on rinnasteinen maantieteelliseen asemaamme. Usein toistelemme paasikiveläisesti sitä (oletettua) tosiasiaa, että jalkapallokulttuuri kukoistaa vain meistä etelään. Yksi kysymys kuitenkin herää. Entä ruotsalaiset ja tanskalaiset? Pieniä ja pohjoisessa nekin. Palaan heihin.

Tanska on ollut MM-kisoissa 4 ja EM-kisoissa 9 kertaa. Ruotsi on ollut MM-kisoissa 11 ja EM-kisoissa 6 kertaa. Jopa Norja-parka on pelannut 3 kertaa MM-kisoissa ja kerran EM-kisoissa. Suomen saldo molemmissa on 0.

Oscar-asioissa on tapahtunut seuraavaa. Klaus Härön ohjaama elokuva Miekkailija oli yhdeksän elokuvan shortilistillä, josta valittiin vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkaat. Viiden varsinaisen ehdokkaan joukossa Miekkailija ei enää ole, mikä on harmittanut joitakin. Yksi tanskalainen elokuva siellä on.

Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä oli parhaan ulkomaisen elokuvan ehdokkaana vuonna 2002. Selma Vilhusen ja Kirsikka Saaren Pitääkö mun kaikki hoitaa? oli lyhyiden fiktioelokuvien palkintoehdokkaana vuonna 2014. Kun lisään tähän, että Jörn Donner nouti tuottajana ruotsalaiselle elokuvalle (Fanny & Alexander) myönnetyn palkinnon vuonna 1983, niin suomalainen Oscar-historia on käsitelty.

Tämä ei ole väärin tai yllättävää. Entä ruotsalaiset ja tanskalaiset?

Aloitetaan Oscareista. Tanskalaisilla on ollut parhaan vieraskielisen elokuvan kategoriassa 11 ehdokkuutta. Muistamme kenties sellaiset elokuvat kuin Häiden jälkeen, Ranskalainen illallinen tai Pelle Valloittaja, ja vähän huonommin sellaiset kuin Harryn hurjat hetket, Paw – poika kahdesta maailmasta ja Qivitoq. Oscar-ehdokkaita kaikki, kolme ensin lueteltua myös Oscar-voittajia.

Ruotsalaisilla vastaavia Oscar-ehdokkuuksia on ollut 14 ja näiden lisäksi kaksi ehdokkuutta parhaan elokuvan kategoriassa (Maastamuuttajat, Kuiskauksia ja huutoja), joka ei siis ole suljettu ei-englanninkielisiltä elokuvilta. Siihen pääseminen vain on harvinaisempaa. Tuohon neljäntoista joukkoon kuuluvat sellaiset Ingmar Bergmanin ohjaustyöt kuin Neidonlähde, Kuin kuvastimessa ja Fanny & Alexander (palkittiin), Bo Widerbergin Korppikortteli ja Jo joutui armas aika. Jan Troellin Maastamuuttajat oli ensin vuonna 1971 parhaan vieraskielisen elokuvan ehdokkaana. Seuraavana vuonna se sai vielä neljä ehdokkuutta lisää: paras elokuva, paras ohjaus, naispääosa ja sovitettu käsikirjoitus.

Tiedättekö muuten, mitä ovat sellaiset elokuvat kuin Me kuolemme yksin, Tiennäyttäjä, Søndagsengler, Elling ja Kon-Tiki? Ne ovat norjalaisia Oscar-ehdokkaita.

Tämä saattaa tuntua tuskalliselta ja sitä se onkin, mutta sen toistaminen tuntuu hyvältä kuin molli-iskelmän hoilaaminen.
Suomi - Tanska -jalkapallomaaottelu Olympiastadionilla vuonna 1960. Suomen maalivahti yrittää tavoittaa maaliin menevää palloa.
Suomi-Tanska jalkapallo-ottelu vuonna 1960. Tanska tekee maalin. Suomi - Tanska -jalkapallomaaottelu Olympiastadionilla vuonna 1960. Suomen maalivahti yrittää tavoittaa maaliin menevää palloa. Kuva: Kalle Kultala maali

Nopeat lukemat jalkapallon puolelta. Tanska on ollut MM-kisoissa 4 ja EM-kisoissa 9 kertaa. Ruotsi on ollut MM-kisoissa 11 ja EM-kisoissa 6 kertaa. Jopa Norja-parka on pelannut 3 kertaa MM-kisoissa ja kerran EM-kisoissa. Suomen saldo molemmissa on 0. Lukemat ovat oudolla tavalla synkronissa elokuvatilastojen kanssa.

Tämä saattaa tuntua tuskalliselta ja sitä se onkin, mutta sen toistaminen tuntuu hyvältä kuin molli-iskelmän hoilaaminen. Voidaan myös siteerarata Magnolia-elokuvan kertojaa.

”And I am trying to think this was only a matter of chance”.

Sattumasta ei kuitenkaan ole kyse. Populaatioon suhteutettuna Ruotsi ja Tanska ovat elokuvan ja jalkapallon suurmaita. On vain meidän epäonneamme ja yhteiskuntajärjestelmissä havaittavien yhdenmukaisuuksien syytä, että Suomi joskus yhdistetään näihin Skandinavian maihin. Onneksi oma kieli takaa meille pysyvän omituisuutemme. Ja onneksi poliittiset virtaukset kiskovat meitä erilleen, turvaan, Venäjän kainaloon, irti menestyspaineista.

Ruotsista ja Tanskasta on menty elokuva- ja futismaailmaan kauan ja lujaa. Jo kolmekymmentä vuotta ennen Zlatan Ibrahimovićin syntymää italialaisia jalkapallokenttiä hallitsi Milanin murskaava hyökkäystrio Gre-No-Li (Gunnar Gren, Gunnar Nordahl ja Nils Liedholm). Tämä tapahtui aikoihin, jolloin Greta Garbo oli jo vetäytynyt elokuvista ja saanut Yhdysvaltain kansalaisuuden, jolloin Casablancan ja Alfred Hitchcockin elokuvien tähti Ingrid Bergman synnytti Roberto Rossellinille Isabella-tyttären ja Arne Mattssonin ohjaama Hän tanssi kesän voitti Kultaisen palmun Cannesin elokuvajuhlilla.

Mitä meillä oli? Erik Blomberg, hän pääsi Cannesiin saakka. Taina Elg, hän pääsi Hollywoodiin.

Ruotsi on pelannut MM-kisojen finaalissa ja voittanut kaksi kertaa pronssia, mikä ihmeenkaltaisuudessaan vastaa jotakuinkin Garboa Ninotchkassa, Bergmania Notoriuksessa ja Victor Sjöströmiä putoamassa muistoihinsa Bergmanin Mansikkapaikassa.

Vuoden 1986 MM-kisoissa Elkjaer, Laudrup, Arnesen ja kumppanit pyörittivät Uruguayta 6-1. Kuusi vuotta myöhemmin Tanska voitti EM-finaalissa Saksan. Nämä ovat yhtä tyrmääviä elämyksiä kuin Carl Th. Dreyerin Jeanne d’Arcin kärsimys, Lars von Trierin Breaking the Waves ja Thomas Vinterbergin Jahti katsottuna peräkkäin.

Jos ilmaantuu uusia lahjakkaita tekijöitä ja pelaajia, se ei ole yllätys vaan odotettua.

Mitä meillä on? Renny Harlin, mies joka ohjaa toimintaelokuvia. Siinä genressä on vaikea saada Oscaria, vaikka olisi Ridley Scott. Se on hieman kuin pyrkisi planeetan suosituimmaksi pelaajaksi nimellä Diego Costa tai Luis Suárez.

Oma tuntumani on, että ruotsalainen ja tanskalainen elokuva- ja jalkapallomenestys ovat pitkän tradition, hyvän joukkuehengen, hyvinvointivaltion turvaverkkojen ja tehokkaan lahjakkuuksien havaitsemisen tulosta. Ilmainen terveydenhuolto, halpa koulutus, vähäinen korruptio, tasa-arvo. Mahdollisuudet ovat kaikilla suhteellisen lähellä, laatu ei ole rikkaiden etuoikeus. Demokratiassa on kyse ihmisarvosta, niin kuin Olof Palme sanoi.

Mitä sitten, te ihmettelette. Sama homma täällä Suomessa. Missä viipyy futis- ja elokuvamenestys?

Vastaus on traditio. Ruotsista ja Tanskasta lähteneet elokuvantekijät, näyttelijät ja jalkapalloilijat ovat olleet esillä, luoneet kontakteja, hankkineet agentteja, levittäneet sanaa, vaikuttaneet. Jos ilmaantuu uusia lahjakkaita tekijöitä ja pelaajia, se ei ole yllätys vaan odotettua.

Ruotsalaiset ovat menestyneet molemmilla aloilla jo 30-, 40- ja 50-luvuilla. Miksi he eivät menestyisi nyt? Andersson, Moodysson, Hallström tai mikä tahansa Alfredson, hienoja ohjaajia. Peter Stormare, Noomi Rapace, Joel Kinnaman, Malin Åkerman tai mikä tahansa Skarsgård, toimii kotona ja maailmalla.

Tanskalaiset voittivat vuonna 1960 futiksessa jo neljännen olympiamitalinsa, joten ei ole yllättävää, että toisen polven veskari Kasper Schmeichel torjuu Valioliigan kärkiseurassa Leicesterissä, ja toisena olevan Tottenhamin keskikentällä mestaroi Christian Eriksen. Menen ilolla katsomaan kaikkia Susanne Bierin, Thomas Vinterbergin ja Nicolas Winding Refnin elokuvia. Haluan nähdä, kun Mads ja Lars Mikkelsen, Nikolaj Coster-Waldau, Sidse Babett Knudsen, Sofie Gråbøl, Nicolas Bro ja moni muu tanskalainen näyttelijä on kuvissa.

Tietysti meillä on Jari Litmanen ja Aki Kaurismäki. He ovat nerokkaita ja hämmästyttäviä yksilöitä. Omassa ympäristössään he erottuvat kuin Zlatan nyt ja Bergman aikanaan.

Aki Kaurismäki sivuprofiilista.
Aki kaurismäki mietteliäänä. Aki Kaurismäki sivuprofiilista. Kuva: Mika Kanerva aki kaurismäki,elokuvaohjaajat

Entäpä suomalaisten futaajien ja elokuvantekijöiden laajempi kansainvälinen menestys?

Litmasen ja Kaurismäen kaltaisista poikkeusyksilöistä riippumaton, ruotsalaiseen ja tanskalaiseen verrattava menestysvirtaus, flow, alkaa tasaisen vauhdin taulukolla 2020-luvulla.

Rahoituksen ongelmat, maantieteelliset tosiseikat. HJK:n ja Barcelonan tähtitieteellinen ero. Luokkakokous-elokuvan menestys barometrinä suomalaisen elokuvakulttuurin henkisestä tilasta. Tähän sopii sitaatti Nick Hornbylta, jonka Colm Tóibínin romaanista kirjoittama elokuva Brooklyn on ehdolla parhaan elokuvan ja sovitetun käsikirjoituksen Oscar-kategorioissa, ja joka on kirjoittanut futisfanin henkistä maisemaa kartoittavan romaanin Hornankattila:

“Jalkapallon tylsyydestä valittaminen on hieman kuin valittaisi Kuningas Learin murheellisesta lopusta: jotenkin se ei osu asian ytimeen.”

Elokuvateattereihin on jo viitenä vuotena tullut vuosittain yli 30 uutta suomalaista elokuvaa. Niitä kävi viime vuonna katsomassa 2,6 miljoonaa suomalaista. Puhutaan uudesta elokuvan kultakaudesta. Rekisteröityjä jalkapalloilijoita on Suomessa yli 120 000, jossain vaiheessa keskinäisestä jurnuttamisesta piittaamattomat juniorit pelaavat isoilla stadioneilla. Litmasen ja Kaurismäen kaltaisista poikkeusyksilöistä riippumaton, ruotsalaiseen ja tanskalaiseen verrattava menestysvirtaus, flow, alkaa tasaisen vauhdin taulukolla 2020-luvulla. Aivan toinen asia on se, pitääkö kansainvälistä menestystä tärkeänä. Siihen en ota kantaa.

Lopuksi lista tämän vuoden pohjoismaisista Oscar-ehdokkaista:
Alicia Vikander, Ruotsi (naissivuosa): Tanskalainen tyttö
Tobias Lindholm, Tanska (vieraskielinen elokuva): A War
Jóhann Jóhannsson, Islanti (musiikki): Sicario
Love Larson ja Eva Von Bahr, Ruotsi (maskeeraus): Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi
Joshua Oppenheimer, Tanska (dokumentti): Look of Silence

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Oscar-gaala