Kun uhmaikäinen lapsi saa raivokohtauksia tai nuorta ei saa irti tietokoneeltaan, tuntee jokainen vanhempi joskus olevansa pulassa ja avuton. Tilanne uhkaa äityä ankaraksi tahtojen taistoksi. Jari Sinkkonen muistuttaa, että tiukassa tilanteessa peiliin katsominen ja oman toiminnan muuttaminen on usein ratkaisun avain.
Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen tietää, että lasten kasvatuksesta selviää hengissä, mutta ei ilman negatiivisia tunteita. Millaisia asioita kasvatuksessa pitäisi ottaa huomioon ja miten hankalista tilanteista selviää? Esitimme Sinkkoselle yhdeksän kysymystä.
Mikä mietityttää vanhempia?
On sanottu hienosti, että vanhemmat järjestävät monimutkaisia laulu- ja tanssiesityksiä, ettei heidän tarvitsisi sanoa mitään negatiivista tai kieltää lastaan. Se on tämän päivän monien perheiden pulma. Vauvan kanssa olo on ollut mukavaa ja ihastuttavaa. Kun lapsi oppii sanomaan ei, juoksee karkuun, vetää ketoon ja huutaa puoli tuntia, on siinä vanhemmilla miettimistä.
Kasvatuksesta selviää hengissä, mutta ei siitä selviä ilman negatiivisia tunteita. Hyvään vanhemmuuteen kuuluu myös kyky sanoa ei ja kyky pitää huolta siitä, että rajoituksia noudatetaan. Se on nimenomaan lapsen turvallisuuden kannalta välttämätöntä.
Miten kestää lapsen aggressio ja raivokohtautukset?
Aikuiset ovat eräänlaisia ongelmajätelaitoksia: he ottavat lapsen tunnekuorman vastaan. On tärkeää, ettei aikuinen silloin hylkää lasta, ja hän saattaa ja saakin lämmetä. Hän saa itse tempautua siihen samaan tunnetilaan mukaan, mutta hän ei saa tulla liian vihaiseksi niin, että esimerkiksi lyö lasta. Sitä hän ei saa tehdä.
Jos vanhempi on kimpaantunut ja sanonut ihan liian pahasti lapselle, on fiksua todeta kuohun mentyä ohi: ’Kyllä mä nyt sulle liian pahasti sanoin, pyydän sitä anteeksi, ei ollut tarkoitus’. Idea on, että me yhdessä selviämme myös sellaisista tunteista, jotka lapselle ovat ihan sietämättömiä. Vanhempana autan sinua niiden tunteiden kanssa eteenpäin ja kestän ne hylkäämättä ja raivostumatta liikaa.
Se ei todellakaan tarkoita sitä, että aikuisen pitäisi olla aina tyyni. Lapsi ymmärtää jo kolmevuotiaana, että se on falskia eikä aikuisen todellinen tunnetila, vaan että hän on oikeasti ihan raivona. Välillä on hyvä kajauttaa nyrkki pöytään ja sanoa: ’Nyt loppu, nyt riittää!’.
Entä jos väsyneenä antaa periksi?
Väsynyt vanhempi voi ärtyä ihan naurettavista asioista, nalkuttaa ja asettaa rajaa silloin, kun siihen ei olisi mitään tarvetta tai toisaalta väsyneenä antaa kaikessa periksi. On hyvä pysähtyä miettimään, mitä meidän perheessä on tapahtunut: meillä on aika kenkkumaista ja kurjaa, paljon negatiivisia tunnetiloja. En jaksa olla mukava lapsilleni, he eivät tunnu mukavilta.
Silloin pitää pysähtyä miettimään, mikä tässä mättää ja hoksata, että nalkutan tyhjästä tai annan heidän pelata karmeita pelejä tai katsoa heille sopimattomia ohjelmia, koska en jaksa ja että tarvitsen jotain tukea.
Mitä tehdä, jos vanhemmat ovat kasvatuksessa eri linjoilla?
Vanhempien lieväasteinen kasvatuserimielisyys voi olla normatiivista. Peräseinää, sen lujuutta, haetaan ehkä isältä ja äiti on enemmän lämmön ja lohdutuksen lähde. Se ei välttämättä ole katastrofi. Mutta jos toinen kasvattaja kaivaa maata toisen periaatteiden, näkemysten tai rajoitusten alta, silloinhan mennään metsään hyvin äkkiä.
Lapset oppivat vedättämään. Lapset oppivat pelin, että joitain asioita hoidellaan faijan kanssa ja toisia mutsin kanssa. Hyvinkin nuoret lapset osaavat pelata vanhempansa toisiaan vastaan. Se on Pyrrhoksen voitto, ei lapsi halua sitä. Lapsi haluaa, että hänellä on lujat ja turvalliset vanhemmat, jotka ovat kutakuinkin yhtä mieltä.
Ei tarvita preussilaista yksimielisyyttä, ei tarvitse olla rautaisesti samaa mieltä. On hieno juttu, jos lapsi saa kokea vaikkapa äidin sanovan isälle: ’Hei, eiks toi nyt ole vähän turhan tiukkaa?’. Isä pysähtyy: ’Okei, voit kyllä olla oikeassa, pehmennetään seuraamusta’. Lapset näkevät konfliktin ratkaisuja, sen miten neuvotellaan silloin, kun on kaksi keskenään erimielistä osapuolta.
Vahingoittaako vanhempien riitely lasta?
Pointti on nimenomaan vanhempien taidossa riidellä. Jos lapset näkevät, että vanhempien välille syntyy erimielisyys, jonka he pystyvät ratkaisemaan ja siitä seuraa selvästi ilmapiirin lientyminen tai se, että vanhemmat halaavat toisiaan tai purskahtavat nauruun ’olipa hassu juttu’, silloinhan se on lapsille erinomaista koulua tulevaisuuden kannalta. He oppivat itse ratkaisemaan konflikteja ilman, että astioita menee rikki tai keneenkään sattuu.
Jos taas vanhemmat ovat jatkuvasti riitaisia, jos perheen ilmapiiri on riitaisa ja erikoisesti, jos vanhemmat käyttävät toinen toisistaan sarkastista, yläviistosta katsovaa tapaa, on se lapsille suunnattoman haavoittavaa. Se on tietysti myös aikuisille erittäin keljumainen ja hankala tilanne, mutta lasten kannalta se on suorastaan sietämätöntä.
Mitä yletön nettipelaaminen lapselle tai nuorelle aiheuttaa?
Kierrän paljon eri puolilla Suomea ja vanhempien vaikeus rajoittaa ennen kaikkea poikalasten nettipelaamista tulee joka puolella vastaan.
Monilta vanhemmilta tuntuu hukkuneen ajatus, että ikärajat eivät ole mitään suosituksia, vaan on selvästi lainrikkomus, jos niitä ei noudateta. Laaja kokemus ja monet keskustelut osoittavat, että hyvin monet pikkupojat pelaavat K18-pelejä.
Olen saanut alakoulun miesopettajalta viestin, jonka mukaan hänen viidesluokkalaisilla pojillaan on kaikilla uusi, erittäin väkivaltainen K18-peli. Poikien kaikkien välituntien puheenaihe liittyy tämän pelin ’hienouksiin’.
Meillä on tänä päivänä aika vakuuttava tutkimusnäyttö siitä, että nimenomaan väkivaltaisten pelien pelaaminen on yhteydessä empatiakyvyn heikkouteen, aggressiivisiin mielikuviin, jopa aggressiiviseen käyttäytymiseen ja - jota ei tule ajatelleeksi - makeannälkään.
Aiheuttaa pientä stressiä, kun koko ajan joutuu olemaan valppaana, mistä seuraa makeannälkä. Kun istutaan tuntitolkulla ja mussutetaan makeaa, ei yhtälö ole terveydenkään kannalta kovin hyvä. Paino nousee, fyysinen kunto heikkenee ja mieli on ylikierroksilla ja stressaantuneena pelitapahtumien johdosta.
Miten rajoittaa lapsen pelaamista?
Vanhempien tehtävä on pitää pintansa. Toisin sanoen: minun 12-vuotiaani ei pelaa K18-peliä. Peliajan rajoittaminen ja sen seuraaminen on ihan välttämätöntä.
On olemassa esto-ohjelmia, on olemassa ohjelmia, jotka katkaisevat pelaamisen kello 19 tai 18. Minulle on annettu kuva, että yllättäen pojat sietävät koneen paremmin kuin sen, että äiti tulee siihen olan taakse: ’Taasko sinä siellä koneella ja voi että noita pelejä..’ Kun kone stoppaa, on se sillä siisti. Ei mahda mitään. Se on parempi kuin että tunnepitoisesti vaahdotaan.
Entä jos vanhemmatkin juuttuvat nettiin?
Tuntuu olevan iso ongelma tänä päivänä, että kukin on omalla koneellaan näpyttelemässä. Kyllä tähän hurmioon ovat menneet mukaan niin lapset, nuoret kuin aikuisetkin.
Kuulin opettajakaveriltani, että heillä on olohuoneessa pussukka. Kun tullaan iltapalapöytään, kaikki jättävät oman kännykkänsä sinne pussukkaan. Pöydässä ei näpytellä yhtään mitään, siellä jutellaan perheen kesken.
Mikä omien lasten kasvatuksessa oli hankalaa?
Ei kauheasti mikään. Tunteet kyllä kuohuivat. Minun erittäin temperamentikkaat tyttäreni olivat joskus uhmaiässä hyvin intensiivisiä reaktioissaan. Kun minäkin olen temperamentikas, joskus kävi niin, että tyttären kanssa karjuimme toisillemme. Sitten psykologiäiti kysyi tyttäreltä, että pelottiko häntä kun isi oli niin vihainen. Tytär sanoi: ’Pyh, minun kiukkuni oli paljon suurempi’.
Asiantuntija: JARI SINKKONEN, lastenpsykiatri, lasten- ja nuorisopsykoterapeutti
Voit katsoa jutun kohdasta 12:22
Lisää ohjelmasta
