Tuula Viitaniemi
Yle
Niin paljon ajatuksia, muistoja, kuvia, näkyjä, ajattelin vaikuttuneena, kun poistuin viime keskiviikkona teatterista. Niin paljon mahdollisia maailmoita.
Paavo Westerbergin Kansallisteatterin suurelle näyttämölle kirjoittama ja ohjaama näytelmä Mahdolliset maailmat lähtee liikkeelle Westerbergin omasta tarinasta. On nuori poika, josta tulee lapsitähti. Hän pääsee näyttelemään Helsingin Kaupunginteatteriin Lasse Pöystin kanssa. Hän pääsee näyttelemään televisioon koiran kanssa. Hänestä tulee nuorena isä. Hänestä tulee isona ohjaaja ja näytelmäkirjailija.
Tarinassa Paavosta on tullut Antti. Samalla hänestä on tullut fiktiivinen henkilö, jolle tapahtuu fiktiivisiä asioita. Niin kuin Westerberg Helsingin Sanomien haastattelussa totesi: ”Tekijän kannalta on niin, että kun alat tuoda asioita näytelmän tarpeisiin, niin mikään siinä ei lopulta ole henkilökohtaista. Kaikki on tarinakohtaista, teoskohtaista." Katsojalle ei käy selväksi, mikä on totta, mikä tarua, eikä sillä ole mitään väliäkään. Tärkeää on havainnon tarkkuus, kerronnan rikkaus.
Eero Aho heittäytyy Antti Tähtisen rooliin kaikella voimallaan. Hän on kertakaikkisen hyvä roolissaan, tosi joka tunteessa ja tilanteessa.
Oikeissa tilanteissa, oikeiden ihmisten kanssa ei voi kokeilla.
Esitys alkaa Antti Tähtisen 45-vuotisjuhlasta, puolimatkan krouvista, jossa on tapana katsoa eteen ja taakse. Uuden näytelmän harjoituksien pitäisi jo alkaa, mutta Antti katsoo päivät pitkät kahvivideoita netistä eikä saa kirjoitettua mitään. Teatterista välittyy aikamoisen kaoottinen ja kyyninen kuva: näytelmiä valitaan ohjelmistoon paniikissa hetken mielijohteesta, rooleja jaetaan aivan muilla kuin taiteellisilla perusteilla.
Toisina hetkinä teatteri näyttäytyy ihmeellisen lumoavana maailmana, jossa aikuinenkin voi kuvitella, luoda, leikkiä, kokeilla turvallisesti niitä kaikkia mahdollisia maailmoita. Tosielämä rinnastuu teatteriin. Oikeissa tilanteissa, oikeiden ihmisten kanssa ei voi kokeilla. Puolison tai tyttären jatkuva laiminlyöminen työn takia jättää arpia, joita ei voi parantaa. Aborttia ei voi peruuttaa.
Itseäni jokusen vuoden nuorempi kollegani kertoi jääneensä tarinasta aivan ulkopuoliseksi. Minä löysin itseäni ja kokemaani näyttämöltä jatkuvasti. Olen suunnilleen saman ikäinen kuin näytelmän päähenkilö, joten varmasti osin kyse on sukupolvikokemuksesta. Esitys pisti liikkeelle muistoja ja ajatuksia suhteesta omiin vanhempiin, omiin lapsiin, omaan nuoreen itseen, omiin ihmissuhteisiin, omiin unelmiin, toteutuneisiin ja toteutumattomiin. Koskettavassa kohtauksessa Antti Tähtinen puhuu nuorelle itselleen kaikesta siitä, mitä tämän eteen vielä tulee. Samastuin kohtaukseen vahvasti.
Marja Salon roolityö 12-vuotiaana Anttina on häkellyttävä. Hänen kasvoillaan elää nuoren pojan herkkyys, uteliaisuus, vilpittömyys, äly.
Kysymys kuuluu: entä jos…?
Entä jos olisin valinnut toisin. Missä olisin nyt, jos olisin mennyt risteyksesssä toiseen suuntaan, jättänyt kokonaan menemättä, jänistänyt kun olin rohkea, ollut rohkea kun jänistin? Olen miettinyt sitä monta monituista kertaa. Se on kutkuttavaa, vaikka tietysti turhaa. Iso kysymys kuuluu: jos voisin, valitsisinko toisin? Päähenkilö-Antin kohdalla valinta kiteytyy hetkeen metroasemalla, jonne näytelmässä useasti palataan. 12-vuotias Antti on myöhästyä metrosta, jolla hänen pitäisi matkata Galileo Galilein elämä -näytelmän koe-esiintymiseen. Olisko hänestä tullut taiteilijaa, jos hän ei olisi sinä päivänä mennyt ja päässyt mukaan teatterin taikapiiriin?
Oikein tunsin, kuinka teatterisalin ilmassa väreilivät kaikkien katsojien ja kaikkien esiintyjien elämättömät elämät, avaamattomat ovet, kulkemattomat polut.
Viime vuosina olen nähnyt muutamia esityksiä, jossa teatterintekijä-päähenkilö tekee esitystä. Tällaisia ovat olleet etenkin Milja Sarkolan ohjaamat Jotain toista ja Olipa kerran minä. Westerbergilläkin tehdään lavalla esitystä, mutta nyt esityksen harjoitteleminen ei niinkään riko neljättä seinää, vaan näyttäytyy enemmänkin ammatin kuvauksena. Ohjaustilanteita kuvatessaan Westerberg ei säästele päähenkilöään: Antin hätäisestä hakemisesta tehdään armotonta pilkkaa. Nauru raikaa katsomossa.
Markus Tsokkisen lavastus elää tarinan mukana upeasti. Näyttämökuvat virtaavat, valot, videot ja lavasteet vaihtuvat väliin kevyesti, väliin dramaattisesti, nousevat, laskevat, katoavat tapahtumien sykkeessä.
Esityksessä käytetään videoita elegantisti. Teatterissa mukana ollut ystäväni tunsi videoiden etäännyttävän näyttelijöistä – niin ne usein minunkin mielestäni tekevät – mutta tällä kertaa en itse kokenut niin. Videokuvat ovat ensinnäkin tosi hyvän näköisiä. Oli mukavaa katsoa välillä lähikuvia. Ja kun vielä lähestulkoon aina pystyi valitsemaan, katsooko näyttelijöitä lavalla vai valkokankaan kautta, intensiteetti ei kärsinyt. Videoiden avulla teatteritalo, päähenkilön työpaikka, tuli näyttämölle hauskasti mukaan. Huvittavaa, että Eero Ahon näyttelemä Antti juoksenteli nakupellenä Kansallisen viereisellä kapealla kujalla. Se kuja on kokenut kaikenmoista: samalla kadunpätkällä Kristian Smedsin Tuntemattomassa sotilaassa hakattiin autoa mäsäksi.
Parhaiten videoilmaisu täydensi näyttämötapahtumia kohtauksessa, jossa Antti ja hänen vaimonsa Helena istuvat pienenpieninä, ihmisen kokoisina, pariterapiassa. Heidän yllään tuijottavat valtaisan empaattiset terapeutit (Markku Maalismaa ja Pirjo Luoma-aho). Tilanteen mittasuhteet havainnollistuvat nerokkaasti.
Itseä kosketti ja kiinnosti tarina Galileo-näytelmän tekemisestä. Olen lukenut Ralf Lågbackan ajatuksia esityksen ohjaamisesta, harmitellut että olin liian nuori, jotta olisin aikoinaan nähnyt esityksen. Olen inspiroitunut Bertolt Brechtin näytelmästä valtavasti luettuani sen nuorena draamaopiskelijana. Tarinaan tuli rutkasti lisää tasoja, kun vielä näin Långbackan teatterin kahviossa väliajalla. Miltä esityksen katsominen hänestä tuntui? Nyt harmittaa, etten tohtinut mennä kysymään.
Esko Salminen näyttelee Lasse Pöystiä, joka näytteli Galileota. Hänen ja nuorta Anttia näyttelevän Marja Salon kohtaukset ovat esityksen satuttavimpia. Kun Galileon esitykset päättyvät, ja Antti ja Lasse antavat toisilleen lahjat pukuhuoneessa, minua itkettää. Jokaisen lapsen pitäisi kohdata aikuisia, jotka näkevät heissä jotain, jotka arvostavat heitä, uskovat heihin.
Esitys on kovin surullinen, vaikka naurauakin on paljon. Jostain kasautuu aikuiseen Anttiin isoja muureja, isoja kipuja: vaikeus elää, kohdata, rakastaa. Ja toisaalta häneen kertyy valtava luomisen tarve. Antille tapahtuu synkkiä asioita, hän sössii monet tärkeät hetket. Lopussa on kuitenkin valoa. Onneksi on.
Mahdolliset maailmat resonoi kahden viime aikoina vastaantulleen lauseen kanssa.
Merete Mazzarella kirjoittaa kirjassaan Aurinkokissan vuosi siitä, miltä tuntuu täyttää 70 vuotta. Yksi esiin nouseva teema on se, mikä vielä on mahdollista. Mazzarella kirjoittaa: Äitini pohti: "Ostankohan minä enää koskaan kenkiä?" Eräs vanha herra, jonka koira oli jo vanha ja väsynyt, mietti: "Voinko vielä hankkia uuden koiran?".
Toinen lause on Teatteri Avoimien Ovien uudestä näytelmästä Majakanvartija. Anna Krogeruksen kirjoittamassa, Tove Janssonin elämästä kertovassa hienovireisessä näytelmässä Jansson sanoo: Jos saisin tehdä kaiken uudelleen, tekisin aivan toisin, mutta en siltikään kadu mitään. Eikö se ole merkillistä?
Kansallisteatteri: Mahdolliset maailmat. Teksti ja ohjaus Paavo Westerberg. Lavastus Markus Tsokkinen, pukusuunnittelu Pirjo Valinen, valosuunnittelu Pietu Pietiäinen, musiikki ja äänisuunnittelu Sanna Salmenkallio, videosuunnittelu Timo Teräväinen, naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva. Dramaturgit Eva Buchwald, Minna Leino ja Jukka Viikilä. Rooleissa Eero Aho, Pia Andersson, Kristiina Halttu, Leo Honkonen, Saara Kotkaniemi, Pirjo Luoma-aho, Markku Maalismaa, Jukka-Pekka Palo, Antti Pääkkönen, Seppo Pääkkönen, Esko Salminen ja Marja Salo. Harpisti Lily-Marlene Puusepp / Hanna Kenttämies.
