Hyppää pääsisältöön

Jokainen jättiläinen tarvitsee kollektiivin

Suomalaisen klassisen musiikin menestystarina alkoi satsauksista musiikkikoulutukseen. Nykymusiikin kansainväliseen kärkeen nousseet säveltäjämme olivat osa suurempaa yhteenliittymää. Miksi juuri 1950-luvulla syntyneet kasvoivat nykyiseen asemaansa musiikkimaailmassa?

Suomalaisen klassisen musiikin menestystarina alkoi satsauksista musiikkikoulutukseen. Nykymusiikin kansainväliseen kärkeen nousseet säveltäjämme olivat osa suurempaa yhteenliittymää. Miksi juuri 1950-luvulla syntyneet kasvoivat nykyiseen asemaansa musiikkimaailmassa?

Klassinen musiikki näyttäytyy monesti alana, jossa maagisia voimia saanut yksilö tekee erittäin suurenmoista taidetta. Arkista työtä tukevia verkostoja ei usein nähdä kovin syvällisesti. Saatetaan puhua hatarasti mestari-kisälli-suhteesta tai toisaalta asetellaan pitkän ajan ja merkittävän aikavääristymän jälkeen ilmiöitä niin sanotuiksi koulukunniksi.

Klassisen Suomen tarinassa on poikkeuksellinen sukupolvivaihe, jossa tekijöiden kansainvälistyminen sai uuden ulottuvuuden. Vuonna 2016 ei ole mikään vääryys nimittää Suomea nykymusiikin pieneksi suurmaaksi. Erityisesti säveltäjät Magnus Lindberg, Kaija Saariaho ja Esa-Pekka Salonen ovat alalla niin vakiintuneita ja vaikutusvaltaisia kehäkettuja, että sopiikin kysyä: liikkuvatko muun maailman säveltrendit jo suomalaisen kärjen viitoittamina?

Saariaho opiskeli sävellystä Sibelius-Akatemiassa Paavo Heinisen johdolla vuosina 1976–1981.

Sibelius-Akatemiassa 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa vaikuttanut ilmapiiri oli henkisesti otollisella tavalla rikastettua. Tulevien säveltäjänimien ja kansainväliselle tasolle yltäneiden intrumentalistien kollektiivi sai olla uskalias ja vapaa. Koulu oli heitä kohtaan joustava eikä byrokraattinen.

– Oli usko siihen, että näitä asioita halutaan tehdä ja näihin uskotaan. Koska kukaan muu ei niitä tee, niin me teemme, Lindberg kuvailee vuosikymmenten jälkeen.

Paavo Heinisen sävellysluokasta Sibelius-Akatemiassa tuli varsinainen rakennetekijä alan muutoksessa. Oppilaitoksen sävellyksenopiskelijat perustivat vuonna 1977 Korvat auki -yhdistyksen, jossa käynnistäjiä olivat Lindbergin, Saariahon ja Salosen lisäksi Eero Hämeenniemi, Jouni Kaipainen, Olli Kortekangas ja Tapani Länsiö. Kaikki paitsi Salonen ja Kortekangas olivat Heinisen oppilaita.

Korvat auki halusi olla konserttiensa ja keskustelutilaisuuksiensa avulla vahva musiikkipoliittinen vaikuttaja. Joukosta nousi myöhemmän musiikkielämän johtajia, ja muutamat sen säveltäjistä lähtivät erityisellä tarmokkuudella kansainväliseen oppiin. Maailmanluokan esittäjistä esimerkiksi sopraano Karita Mattilan ja klarinetisti Kari Kriikun läpimurrot olivat saman aikakauden hedelmää.

Koska kukaan muu ei niitä tee, niin me teemme.― Magnus Lindberg

Varsinainen luova henki näkyi ennen kaikkea yhteisponnisteluissa. Salosen ja Jukka-Pekka Sarasteen vuonna 1983 perustama Avanti!-kamariorkesteri otti asiakseen erilaiset joustavampaa esittäjistöä vaativat ja harvinaisemmat teokset. Toiseksi väriläiskäksi tuli vuodesta 1980 alkaen Toimii!-yhtye, jossa oli nykymusiikin esittämiseen usein tarvittavaa elektroniikan osaamista. Yhteiskunnan nousukausi osui juuri sopivasti näihin entistä ponnekkaampiin yrityksiin vakiinnuttaa nykymusiikin asema Suomessa. Klassisen musiikin kenttää rikasti vielä huomattavasti se, että historiallisista esitystavoista innostunut vanhan musiikin liike löi meillä läpi samoihin aikoihin.

Yhteisymmärrys tästä kaikesta monipuolistumisesta ja kukoistuksesta eli “Suomen musiikki-ihmeestä” elää nykyään vahvana. Ihmeen toteuttajille annettiin paljon muutakin kuin vapaalta tuntunut ilmapiiri: takana oli valtavat panostukset koulutukseen. Tämä näkyi musiikissa jo 1950-luvun lopulla, kun eduskunta sääti ensimmäisen lain musiikkioppilaitosten valtionosuuksista. Myös kouluihin perustettiin vahvoina kasvun vuosikymmeninä musiikin erikoisluokkia.

Kasvavaa musiikkimenestystä varustivat valtionapu, kannatusyhdistys, kulttuuritäti, nuotinlukutaito, lentolippu tai junaraiteen päässä oleva Sibelius-Akatemian nuorisokoulutus. Nuoren muusikon eteen avautui uusi mielikuva siitä laajudesta, jolla klassisen musiikin alalla voi tehdä ammattiuraa. Ja kun niin moni piti klassista musiikkia jalona ajanvietteenä, oli olemassa suuri aloittajien massa musiikkioppilaitoksiin ja musiikkiluokille.

Sellisti ja kamarimusiikin professori Marko Ylösen mielestä musiikin tulkitsija on palvelija, jolta vaaditaan yksi erityinen ominaisuus teosten elinkaarten jatkamisessa.

Kaukana ja lähellä

Klassisen Suomen synty näyttää jännittävältä yhdistelmältä, jossa on sekä omissa oloissa kasvamista että kaipuuta suureen maailmaan.

On ajateltu, että tänne voi jäädä ummehtumaan yhdessä muun takapajuisuuden kanssa. Toisaalta on voitu hioa juuri omasta mielestä parhaalta tuntuvia ratkaisumalleja ikään kuin turhan hälyn ulottumattomissa.

Suhteellisen moni muusikkomme on tehnyt jotakin pientä tai suurta ratkaisevalla tavalla oikein. Useampi tarina todistaa siitä, mitä on olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ovatko nämä tulokset Suomen kovin nuoreen kulttuuriin suhteutettuna paljon vai vähän? Yhteiskuntamme on tarjonnut jonkin aikaa oppimiselle ja sivistykselle otollisia olosuhteita, mutta monessa ulkomaisessakin kohteessa on osattu rakentaa, rahoittaa ja tsempata.

Pääosin Suomessa on tehty detaljitason kansallisista painotuksista huolimatta aivan samoja asioita kuin Italiassa, Ranskassa, Saksassa tai Hollannissa jo lähes iäisyyksiä sitten. Juuri näissä keskuksissa versoivat ne soittamisen, laulamisen, orkesterijohtamisen ja säveltämisen perinteet, joista klassinen musiikki koostuu käytännössä. Selvin sääntö on tietenkin harjoittelu. Huipulle päästäkseen on käytävä läpi niin sanottu himoharjoittelun vaihe, ja se tarkoittaa käytännössä korkeakouluvuosia.

– Taidemusiikin soittimet otetaan haltuun raa’alla työllä, kertoo säveltäjä Olli Virtaperko.
– Se ei ehkä kuulosta kauhean söpöltä tässä hellyyttä ja itseohjautuvuutta korostavassa maailmassa.

Säveltäjä Olli Virtaperko.
Olli Virtaperko. Säveltäjä Olli Virtaperko. Kuva: Yle/Laila Kangas olli virtaperko

Ajassa mitattuna jopa vuosisatojen päässä oleva ohjelmisto on soittajan nuottitelineellä mikroskooppisessa syvätarkastelussa. Jotta voi tarkastella, pitää osata lukea ja kirjoittaa musiikkia. Musiikin teoria on ammatillinen työkalupakki, aivan kuten harjoituskappaleiden ja asteikkojen avulla kehitetty tekninen osaaminen. Muusikko tuntee tyylit ja aikakaudet. Tiedon ja taidon pohjalta hän päättää, minkä tulkinnan nuotistaan rakentaa. Jos sallitaan yksi epämääräinen taikasana, jonka voima tekee instrumentalistin tai kapellimestarin työstä uskottavaa kuunneltavaa, se olkoon intohimo.

– Meillä on sinfonian partituurissa joka nuotissa merkintöjä siitä, miten asia täytyy tehdä, sanoo kapellimestari Dalia Stasevska.
– Toisaalta tarvitsee suunnitella todella hyvin, mitä esityksessä teen, mutta yleisölle sen tulisi kuulostaa melkein improvisoidulta. Näiden asioiden balanssi on todellista ammattitaitoa.

Dalia Stasevska.
Dalia Stasevska. Dalia Stasevska. Kuva: Heikki Tuuli dalia stasevska