Hyppää pääsisältöön

Sami Koivisto: Vihapuhe viestii myös medialukutaidon puutteesta

Silmälaipäinen mies mustsavalkoisessa kasvokuvassa.
Silmälaipäinen mies mustsavalkoisessa kasvokuvassa. Kuva: Yle/Sami Koivisto sami koivisto

Keskustelu turvapaikanhakijoista on tempoillut sosiaalisessa mediassa viime keväästä saakka.

Keskustelu pursuaa tunteita, faktoja, valheita, ennakkoluuloja, vääristelyä, yleistyksiä, propagandaa, rasismia, huumoria ja hysteriaa. Harva kuitenkaan jakaa somessa omia, aitoja kokemuksiaan turvapaikanhakijoista. Moni pelkää leimautumista, suuntaan tai toiseen.

Kovaäänisimmistä keskustelijoista monillakaan ei tunnu olevan todellisia kokemuksia turvapaikanhakijoista. Moni turvapaikanhakijoiden kanssa tekemisissä olevista taas tuskastuu somessa velloviin ennakkoluuloihin. Niinpä keskustelua käydään enemmän aiheen vierestä kuin itse asiasta. Maahan tulleiden faktinen todellisuus on toisarvoista, kun suomalaisten erilaiset todellisuuskäsitykset riitelevät.

Some vie, media vikisee?

Somen idea on olla villi ja vapaa, jotta se voisi muuttaa maailmaa. Someaikana kansalaiskeskustelua käydään pääosin kuratoimattomana eli vailla arviointia ja valikointia. Media nostaa erilaisia aiheita keskusteluun kuten ennenkin, mutta toisin kuin lehdistön mielipidesivujen kulta-aikana, someaikana kansalaiset määrittelevät keskustelun agendaa vahvasti itse. Some vie ja media vikisee, jos parhaaksi näkee. Media ei voi oikoa jokaista somessa kiertävää väärää huhua.

Somessa kuratoimattomuus tarkoittaa usein kilpalaulantaa. Sen voittavat nopeimmat ja röyhkeimmät. Ihmiset, jotka eivät oikeasti näe toista ihmistä vaan ainoastaan omat käsityksensä heistä, sanelevat keskustelun painotukset, määrittävät vastakkainasettelut ja pikkuhiljaa koko suomalaisen maahanmuuttokeskustelun suunnan. Heille kärjistäminen, ehdottomuus ja armottomuus ovat sananvapautta.

Joku toinen taas kutsuu koko keskusteluasetelmaa sananvapauden pilkaksi.

Paksunahkaiselle kuvio on business as usual.

On totta, että sananvapaudesta tässä on kyse, mutta myös sen mukana kulkevasta vastuusta. Ei ole toista ilman toista. Sananvapautta ja vastuuta pitäisi osata opettaa ja opetella.

Parasta suomalaisessa kansalaiskeskustelussa on se, että sananvapauden rajoituksia haluavat ovat kaikesta vihapuheesta huolimatta harvassa. Olemme siis periaatteessa erinomaisissa lähtökuopissa. Edelleen.

Loanheitto ei ole mediakritiikkiä

Vihapuheesta voi lukea viestiä siitä, että medialukutaito rapautuu. Rehellinen mediakritiikki ja sellaiseksi puettu propaganda on kudottu takkuisena vyyhtinä osaksi maahanmuuttokeskustelua. Esimerkiksi Yle-kritiikin taustalla huutaa myös tiedonpuute siitä, mitä journalismi on ja miten oikeaa journalismia tehdään.

Ylen uutisten uskottavuutta kyseenalaistetaan somessa valemedioista ja populistipoliitikkojen puheista tutulla kaavalla: ”Yle pimittää osan turvapaikanhakijoiden tekemistä rikoksista ja kaunistelee turvapaikanhakijoista syntyvää kokonaiskuvaa kertomalla heistä vain positiivisia uutisia.” Tämän täysin valheellisen väitteen ”tueksi” esitetään Yleisradiolain monikulttuurisuuteen liittyvä pykälä, joka ”estää Yleä kertomasta koko totuutta” turvapaikanhakijoista.

Mukaan liitetään myös olettamuksia Ylen toimittajien poliittisista kannoista. ”Propagandakoneiston sopulistiset likaämpärit” eivät kriitikoiden mukaan kykene erottelemaan henkilökohtaisia mielipiteitään faktoista.

Oma lukunsa ovat valemedioiden toimittajiin kohdistamat, voimistuneet hyökkäykset. Ne ovat niin kaukana osuvasta mediakritiikistä, että jopa valemedioiden omilla kommenttipalstoilla on niille tyypillisten asiattomuuksien ja vihan ohessa mietitty, että näiden juttujen tekijöillä taitaa vaan olla jotain hampaankolossa.

Moni odottaa hiljaa, että loka lopulta lentäisi heittäjän omille kasvoille.

Kysyntää aikuisten mediakasvatukselle

Nykyhetki on voimistuvien, monilta tahoilta ruokittujen mediaennakkoluulojen aikaa. Mediaennakkoluulot palvelevat niiden etuja, jotka hyötyvät siitä, että Suomi saadaan sekaisin. Valheet ja ennakkoluulot tarttuvat parhaiten valmiiksi epäluuloisiin ihmisiin keskusteluissa, jotka pyörivät jo muutoinkin ennakkoluuloisten todellisuuskäsitysten ympärillä. Siinä ei toimittajia tarvita ilonpilaajiksi.

Journalismin etiikalla tai journalistin hienoilla ohjeilla ei ole tässä kilpalaulannassa mitään tekoa. Niitä ei haluta tai jakseta oikeasti ymmärtää - miksi pitäisikään, kun ne ovat vain “propagandaa kaunisteleva vitsi”. Kaikkinainen asioiden tyyni ymmärtäminen on joko liian monimutkaista tai veisi pohjan mediaennakkoluuloilta - siis latistaisi hyvät jutut!

Kaiken edellä mainitun kanssa on tärkeää tiedostaa, että some ei ole vain iso paha vihamörkö. Some kehittyy yhtä aikaa moneen hyvään ja huonoon suuntaan. Hyviä suuntia kannattaa pyrkiä vahvistamaan, sillä somen rooli suomalaisten maailmankuvan muotoutumisessa kasvaa ja jatkaa muuntumistaan jatkossakin. Yhä suurempi osa uutisista tavoitetaan somen kautta.

Tämä kaikki haastaa Suomen satsaamaan oikeaan, riippumattomaksi turvattuun ja sellaiseksi tiedostettuun journalismiin, paremmin kuratoituun keskusteluun ja medialukutaitoon. Nuorille mediakasvatusta on tarjolla, mutta kipeimmin sitä tarvitsisivat somessa ja keskustelupalstoilla riehuvat aikuiset. Suomella ei ole varaa olla piittaamatta mediakasvatuksesta; se on tänä päivänä tärkeämpää kuin koskaan.

Sami Koivisto on sosiaalisen median toimittaja Yle Uutisissa

Lue myös - yle.fi:stä poimittua