Marskin uusi kaveri on vielä mysteeri

Helsinki saa uuden julkisen taiteen teoksen. Sen pitäisi myös aiheuttaa keskustelua ja kuhinaa. Mutta mikä Mannerheimin ratsastajapatsaan vieressä enää hätkähdyttäisi?

Ei ole helppoa olla patsas Kauppatorilla.

"Päähenkilön suhteen olin syvästi pettynyt. Taideteoksena se on mitätön ja alhainen, tyyppinä se on ranskalainen katunaikkonen. Meillä on niin harvoja yleisiä kuvaamataiteen teoksia ja nyt tämänkin piti olla täysin pilattu!" (Kriitikko Irene Leopold Ville Vallgrenin veistoksesta Havis Amanda, 1908, Naisten ääni ja HBL)

Ainakin yhtä vaikeaa on olla kuuluisan säveltäjän muistomerkki.

Olis myös pitäny olla putkia vaakasuorassa myös ja pienempi määrä. (Nimimerkki sinikettu Eila Hiltusen Sibelius-monumentista, 2015, Yle.fi)

Entäs urheilijan kunniaksi pystytetty teos?

On kuin muovailuvahasta väännetty makkara. Vai onko puutarhatonttu maalattu ruskeaksi? (Nimimerkki Heinoa Reijon Hutun tekemästä Jari Litmasen patsaasta, 2010, Yle.fi)

Galleriaan mennään vapaaehtoisesti, mutta julkinen taide kohdataan kauppamatkalla.

Julkinen taide herättää tunteita. Se on, no, julkista. Galleriaan mennään vapaaehtoisesti, mutta julkinen taide kohdataan kauppamatkalla.

Nyt Kiasma ja Valtion taideteostoimikunta etsivät Helsinkiin uutta julkisen taiteen teosta. Marskille kaveri -kilpailussa haetaan kumppania Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsaalle. Aimo Tukiaisen ratsastajapatsaan kaveri paljastetaan maaliskuun 10. päivä.

Voittajan tulee järjestäjien mukaan ”haastaa totuttu käsitys julkisesta taiteesta sekä herättää ajatuksia ja keskustelua”.

Ainakaan aiemmin keskustelua ei ole tarvinnut erikseen pyytää.

Taide on alue, johon raha näyttää kiinnittyvän kauhean ongelmallisesti.― Tuuli Lähdesmäki

Ei ole puolustettavissa, että kymmeniätuhansia – kuuleman mukaan 80.000 markkaa – tuhlataan koristuslaitokseen, jota ei kukaan tarvitse eikä kukaan ole pyytänyt, ja päällepäätteeksi sellaiseen teokseen, joka niinkuin puheenaoleva naisenkuva, on kaiken siivouden pilkka. (Nimimerkki L.H. Havis Amandasta, 1908, Helsingin Sanomat)

Usein taide päätyy skandaalin silmään käsittelemällä uskontoa, seksiä tai yhteiskunnan tabu-aiheita. Niin linjaavat Susanne Dahlgren, Sari Kivistö ja Susanna Paasonen kirjassa Skandaali! Suomalaisen taiteen ja politiikan mediakohut.

Julkisen tilan teoksissa riittää tästäkin esimerkkejä. Vuonna 2014 hollantilaisen Dries Verhoevenin teos Ceci n'est pas. . . sensuroitiin Lasipalatsin aukiolla. Poliisin käskystä teoksen 83-vuotiaalle esiintyjälle käytiin ostamassa päälle alusvaatteet. Myös Ville Vallgrenin Havis Amandaa moitittiin juuri törkeydestä.

Julkisen taiteen kuohuilla on kuitenkin omat erityispiirteensä. Havis Amandan tuominnut nimimerkki L.H. nostaa esiin yhden: rahan.

Sama vääntö julkisen taiteen hinnasta jatkuu yhä, sanoo taidehistorian akatemiatutkija Tuuli Lähdesmäki.

– Taide on alue, johon raha näyttää kiinnittyvän kauhean ongelmallisesti.

Lähdesmäki mainitsee Veikko Hirvimäen julkkikseksi nousseen Kalajuttu-puuveistoksen. Kilteimmillään ”ajopuuksi” ja ”karahkaksi” moitittua kiiskeä pidettiin alkuvuoden verkkokeskusteluissa typeränä valintana tulevalle Lastensairaalalle. Syynä oli etenkin teoksen hinta, 20 000 euroa.

– Sama hinta jollain toisella yhteiskuntasektorilla voi olla marginaalisen pieni, Lähdesmäki huomauttaa.

Suomessa on tapeltu usein siitä, kuinka totta julkisen teoksen esittämä kuva on.

Pelkkä abstraktinen konstruktio ei anna mahdollisuuksia kokea sellaisia elämyksiä ja sellaista suurmiehen läsnäoloa kuin suuri osa suomalaisista nimenomaan tämän muistomerkin kohdalla haluaisi. (Helsingin kaupunginhallitus Veikko Myllerin Vastuun vuosista eli Risto Rytin muistomerkistä, 1992)

Hinnan lisäksi julkista taidetta puristaa se, että sen odotetaan edustavan yhteisöään. Lähdesmäen mukaan tunteita ovat kuumentaneet etenkin merkkihenkilöiden muistomerkit.

Suomessa on tapeltu usein siitä, kuinka totta julkisen teoksen esittämä kuva on. Tässä ajattelussa todellinen Aleksis Kivi näyttää hänen klassisilta muotokuviltaan, vaikkei 1800-luvun kirjailijan ulkonäöstä ole todisteeksi valokuviakaan. Eila Hiltusen Sibelius-monumentilla (1967) ei ollutkaan viiksiä, vaan se tyrmistytti näyttämällä “urkupilleiltä”. Ja onko oikealla Jari Litmasella muka lyhyet kädet?

Koska abstrakti ja muu modernistinen taide perustuu vanhan hylkäämiseen, on kiistat ikään kuin leivottu mukaan tällaisiin teoksiin.

Yleisö tosin tottuu.

1990-luvulla Steven Hallin Kiasma oli ”peltielefantti” ja ”teräsmakkara”, joka uhkasi häpäistä Mannerheimin patsaan. Kulttuuriministeriö määräsi, että taidemuseon pinkki työmaa-aita piti maalata ratsastajapatsaan lähettyviltä harmaaksi.

Vuonna 2016 alueesta on tullut skeittausalusta, jonka ”arvokkuusaura” on Lähdesmäen mukaan haalistunut. Kiasma on aikaa sitten päässyt postimerkkiin, ihan kuin Touko Laaksosen Tom of Finland -hahmotkin.

– Taiteessa on nähty aika lailla kaikki alastomuudesta väkivaltaan ja inhottavasta miellyttävään, Lähdesmäki sanoo.

Millaisella teoksella Kiasma ja Valtion taideteostoimikunta sitten edes voivat saada melua aikaan?

Marskille halutaan kaveri, joka on jotain ihan muuta kuin Marski.

– Kohuista ollaan menty jo vähän yli, sanoo Kiasman intendentti Arja Miller.

Ars 95 -näyttelyssä nykytaide oli tehosekoittimissa ja pesukoneissa roiskuvia eritteitä. Kiasman tehtävänä on kuitenkin Millerin mukaan määritellä, mitä nykytaide on nyt.

Ainakin se on yhteisöllistä ja osallistavaa, Miller sanoo. Yllättävin veto Marskin kaveriksi olisikin juuri perinteinen monumentti.

Marskille halutaan kaveri, joka on jotain ihan muuta kuin Marski.

Kaikille avoimeen teoskilpailuun tuli yli 360 ehdotusta. Kuusi finalistia ovat kirjava joukko.

Semaphore perustuu Kiasman katolta puhallettaviin jättimäisiin saippuakupliin, Okulus taas museon eri puolille sijoitettuihin silmämäisiin videonäyttöihin. Discomposition (with a grid) on osittain ilmassa töröttävä, tapahtumille tarkoitettu parkkipaikka, Watercolour vesialtaissa hohtavaa ja soivaa usvaa. Alerts on joukko yllättäviä tapahtumia, jotka voivat tuoda museon alueelle vaikka maanjäristyksen. Running man on performanssi, jossa stressaantunutta pukumiestä esittävä näyttelijä juoksee läpi kaupungin. Anonyymien finalistitöiden hintahaitari on noin 28 000 – 835 000 euron välillä.

Moni teoksista näyttäisi mukavalta selfien taustalla. Se olisi varmasti museonkin etu?

– Niin, mutta tämä viraalimaailma on minusta aika fantastinen juttu. Ikinä ei pysty ennakoimaan, minkä ilmiön ihmiset ottavat omakseen, Miller sanoo.

Laajojenkin kansankerrosten pitäisi ymmärtää ja hyväksyä taidetta. Silloin väistämättä mennään siihen, että taide muuttuu helpommaksi.― Veli Granö

Artistien nimiä esiin niin voi kiittää taiteilijoita oikein universaalilla rakkaudella. :)(Nimimerkki Mirrocle Tampereen rakkauslukoista sulatetusta One Love –teoksesta, 2012, MuroBBS)

Valokuvaaja Veli Granö on synkempi. Hänkin kuuluu kilpailun raatiin Valtion taideteostoimikunnan jäsenenä.

Monumenttien aika on Granönkin mielestä ohi. Monikulttuurisessa kaupungissa ei tule kuuloonkaan, että joku omii tilaa omaa historiaansa pönkittävälle järkäleelle.

Uutena vaarana on kuitenkin Granön mielestä ympäripyöreys.

– Ennen on ollut hyväksytty asia, että taiteella on oma kieli, joka ei välttämättä aukea kaikille ihmisille. Nyt tuntuu, että se ei enää riitä selitykseksi. Laajojenkin kansankerrosten pitäisi ymmärtää ja hyväksyä taidetta. Silloin väistämättä mennään siihen, että taide muuttuu helpommaksi.

Otetaan finalisteista vaikka saippuakuplia puhaltava Semaphore – onko se radikaalin kiltti vai pelkästään kiltti?

– Jos sitä katsoo suhteessa Mannerheim-patsaaseen, niin varmaan se silloin voi olla jopa rienaava. Muutenhan se on sisällöltään kaikille sopiva teos, kaikki tykkäisivät siitä. Se on ehkä tuota mihin äsken viittasin – vaikken voikaan teosta arvostella.

Käytännössä Granö puhuu itsesensuurista. Hän nostaa esiin sosiaalisen median vihanpurkaukset, jotka ovat saaneet jo tutkijat varomaan sanomisiaan.

Myös Granö viittaa Lastensairaalan Kalajuttu-mylläkkään. Sairaalan taidehankintoja luotsaava Marjatta Levanto on saanut päälleen “täysin käsittämättömän ryöpyn” henkilökohtaista vihapostia.

– Meidän osoitteemme ovat ihan vapaasti jaossa, Granö sanoo ja viittaa julkisia teoksia hankkivaan Valtion taideteostoimikuntaan.

– En usko, että olemme vielä päätöksiä tehneet sen perusteella. Mutta se, että tällainen tulee keskusteluun, kertoo, että asiaan reagoidaan jo jollakin tavalla. Kyllähän se on pelottavaa.

Jos tosissaan haluaisi hätkähdyttää, niin ehkä silloin vetäisi rälläkällä Marskin pois patsaasta ja jättäisi siihen hevosen.― Eero Yli-Vakkuri

Suomessa ruma on kaunista. Niin se vaan on. Siitä pitää sitten repiä huumoria, kun ei muutakaan ole. (Nimimerkki Tahtitorni pissaavaa poikaa esittävästä Tommi Toijan Bad bad boy -veistoksesta, 2015, HS.fi)

Palataan vielä hätkähdyttämiseen. Sitä Kiasmakin haluaa, vaikka varsinaiset kohut olisivatkin passé.

Performanssitaiteilija Eero Yli-Vakkuri on omissa teoksissaan laatinut hevosreittiä Helsingistä Turkuun ja valmistanut jätepuusta rynnäkkökiväärejä. Mikä olisi Yli-Vakkurin mielestä Marskille uudenlainen kaveri?

– Jos tosissaan haluaisi hätkähdyttää, niin ehkä silloin vetäisi rälläkällä Marskin pois patsaasta ja jättäisi siihen hevosen.

”Rakentavana vaihtoehtona” Yli-Vakkuri perustaisi alueelle talleja, joissa asuvien hevosten ehdoilla ympäristöä suunniteltaisiin. Nyt valituista finalisteista hänen suosikkinsa on kaupunkilaisten seassa juokseva pukumies, Running man.

Taidehistorian tutkija Tuuli Lähdesmäki epäilee, ettei puuskuttava pukumieskään välttämättä hätkähdytä ”polttareihin ja festareihin” tottuneita kaupunkilaisia. Mikä sitten?

Kaupankäynnin ja taiteen sekoittaminen, Lähdesmäki arvioi. Vaikka kauppana toimiva tai sitä jäljittelevä taideteos.

– Se voisi herättää ristiriitaisia tunteita.

Samalla Lähdesmäki ihmettelee ajatusta, jossa suurta yleisöä miellyttävä ja Instagramissa leviävä teos olisi uhka taiteelle.

– Varmasti Kiasmalla on tässä mukana brändiajattelu, mutta en näe sitä millään tapaa kielteisenä, hän sanoo.

– On ihan tärkeä ajatella yleisöjä ja heidän innostumistaan.

Veera Jussila
Kirjoittaja on KulttuuriCocktailin avustaja

Marskille kaveri -kilpailun voittaja julkistetaan 10.3. Finaalissa ovat Harri Ahonen, Antti Immonen, Anssi Pulkkinen, Nestori Syrjälä sekä muesli art collective (Louis Darcel, Maëlle Delaplanche, Hannah De Corte ja João Freitas) ja Aet Aderista, Andra Aaloesta ja Flo Kasearusta koostuva työryhmä.

Ehdokkaisiin voi tutustua Kiasmassa 27.3. asti. Lyhyet kuvaukset myös Kiasman sivuilla.

Jutussa käytetty lähteinä mainittujen lisäksi mm. Harri Kalhan teosta Tapaus Havis Amanda ja Tuuli Lähdesmäen artikkelia Muutoksia ja jatkumoita suomalaisissa taidekiistoissa toisen maailmansodan jälkeisenä aikana (teoksessa Nykyaika kulttuurintutkimuksessa, toim. Erkki Vainikkala ja Henna Mikkola).