Henrietta kirjoittaa blogia kokemuksistaan Australiassa. Kauas on pitkä matka.
"Viimeiset tavarat laukkuun ja viimenen soitto lentoyhtiölle, onhan varmasti miulle varattu kaks matkalaukkua Australiaa varten. Korvakuulokkeista soi Asteen Himalaja. Normaalisti en tykkaa tollasesta musiikista, mut toi biisi sopii vaan niin hyvin miun elämäntilanteeseen.
Viimenen tavara, minkä laitoin toiseen matkalaukkuun, jossa oli vielä vähän tilaa jäljellä oli äidin antama Muumimamma–muki. Äiti halus, etta muistan sen joka aamu kahvia juodessa - ja niin oon muistanu ja hymyilly tyhmästi aamupalapöydassä.
Yritin pitää itteeni kasassa, koska tiesin, etta äiti oli ihan romuna miun lähdön takia.
Matka oli jäätävän pitkä ja raskas tänne. Lentokentallä kaikki alko tuntuu vähän todellisemmalta, mut ei kuitenkaan niin todelliselta, että oisin itkeny ja tajunnu oikeesti että en nää miun perhettä ja ystäviä ehka seuraavaan vuoteen.
Yritin pitää itteeni kasassa, koska tiesin, etta äiti oli ihan romuna miun lähdön takia.
Ekalla lennolla Amsterdamiin istuin jonkun keski-ikäsen miehen vieressä ikkunapaikalla. Se tyyppi oli kyllä jotain uskomatonta. Provosoiden kuikki oikein päätään käännellen ikkunaan päin, jos pikkasenkaan aloin kaivaa jotain laukusta ja miun pää meni ikkunan tielle, muuten sitä ei kyllä maisemat kiinnostanu.
Damissa vietin viis tuntia, enkä ees oikein muista et miten pääsin toisen portin luokse, kun se lentokenttä oli ihan sikaouto.
Istuin alas lentokentän baariin ja tilasin lasin viiniä. Tarjoilija kysy, et haluunko pienen vai ison lasin, otin ison ja heti mies baaritiskin toisesta päästä huikkas, että se on aina hyva päätös.
Päädyttiin juttelemaan sen kanssa ja se oli muusikko Losista, just kiertäny kymmenen viikkoo paikasta toiseen elektronisen musiikin festareita. Se oli aivan mielettömän fabulous homomies, jolla oli miljoona tarinaa kerrottavana.
Hengasin sen kanssa muutaman tunnin ja lähdin sit portille päin oottelee, et mun lento lähtee. En ollu koskaan ennen syöny lentokoneessa ruokaa ja oottelin sitä ihan innoissani.
Sen jälkeen ku söin siellä tarjottuu lounasta, oisin niin toivonu et oisin ostanu älyttömän paljon ruokaa koneeseen. Kaikki ne osat kanasta mita ei syodä oli mun lautasella.
Kiinaan saapuessa ilma oli kun ois tunkenu pään bensatankkiin, tosi ahistava. Silti tuulettelin porttien luona, et jes, miulla on vielä 45 minuuttii ennen ku portti aukee ja kerkeen ostaa jotain syömistä koneeseen - kunnes pääsin kauppaan ja tajusin et olin nostanu mun tilin tyhjäksi eihän Kiinassa käy eurot.
En normaalisti todellakaan ikinä valita ruoasta, mut lentokoneruoka oli jotain niin oksettavaa, että ei ollu mitään mahollisuutta, että oisin saanu sitä alas ilman, että oisin oksentanu.
Enkä liiottele. En syöny 27 tuntiin mitään.
Koneessa meille annettiin lappuja täytettäväks Australian kenttää varten. Joku kiva kiinalaispoika autto minuu niitten kanssa ku yllarillä en tajunnu mitään.
Se poika piti minuu varmaan aluks ihan kivana ja siistinä tyyppina, kunnes en tajunnu miten saan leffoja paalle, miten kuulokkeet toimii, kuorsasin kuola valuen sen vieressä neljä tuntii ja kaadoin punkut lattialle niin että sen housuillekki tippu.
RIP mun uudet vaaleet Converset by the way. Kentällä kaikki suju ihmeen hyvin, olin ihan varma, et kun kikattelen siella tyhmanä, nii ne ois tyylii vieny miut ruumiintarkastukseen, mut ei.
Jos ei oteta mukaan sitä, etta hävitin miun meikkipussin ja en täyttany tärkeetä lomaketta koneessa, mikä piti olla täytetty (koska siinä kannessa luki englanniks, että varokaa ebolaa, ja luulin, että se oli varotuslappu ebolasta, enkä tajunnu avata sitä missä oli täyttöpuoli siitä että onko sulla jotain ebolaan liittyviä oireita, kerroin tietysti tästä myös virkailijalle, joka meinas kuolla ku se nauro niin paljon mulle), niin kaikki meni superhyvin.
Nyt alkaa tuntumaan, että oon oikeesti töissä ja jakamassa miun elämää monille ihmisille.
Taksilla Lilyfieldiin ja pienen odottelun jälkeen pääsin ekaa kertaa halaamaan miun hostperhetta. En oikein ees muista siitäkään mitään kun kaikki meni niin nopeesti.
Muistan kuitenkin sen ananasmargaritan, minkä sain eteeni heti ekana ja että olin ihan superonnellinen. Eka yö uudessa kodissa, jetlag ei painanu yhtään vaan nukahin melkein heti, varmaan kaikki jännitys sai miut vaan nukahtamaan salamana.
Nyt alkaa tuntumaan, että oon oikeesti töissä ja jakamassa miun elämää monille ihmisille telkkarissa. Kaikkein eniten ootan, et ohjelma julkistetaan ja pääsen lukemaan vauvafoorumista, miten hirvee ihminen oon, miten oon läski, ruma ja miulla on ne kohutut vääränlaiset kulmakarvat. :D
Meille toitotettiin monta kertaa, että aina kannattaa muistaa se, että ne ihmiset, ketkä on aidosti oikeesti tyytyväisiä elämäänsä, niin niiden ei tarvii haukkua ihmisiä missään.
Jos jonkinlaisia ihmisiä Vihaan, niin ne on ne ketkä haluu aiheuttaa toisille ihmisille tahallisesti pahan mielen. Ite oon saanu niin kestävän luonteen, että pystyn nauramaan täysin kaikelle negatiiviselle, mikä kohdistuu minuun, mut entä jos meijän joukossa on joku heikompi, joka oikeesti pahottaa mielensä. Se mietityttää ja harmittaa.
Seuraa Henriettaa Snapchatissa: @henlietta. Au pairit myös Facebookissa ja Instagramissa: @aupairit.
