Hyppää pääsisältöön

Kohuttu taideväärennöskandaali oli surkuhupaisaa sähläystä

Wäinö Aaltosen museo, Turku.
Wäinö Aaltosen museo, Turku. Kuva: Jonni Roos/YLE wäinö aaltosen museo

Se voisi olla taidekriitikon uni. Tulet taidenäyttelyyn, ja näet seinillä huijauksen. Eikä se ole vain yksi väärennetty teos, vaan koko näyttely: pelkästään väärennettyjä teoksia. Jostakin ihmeen syystä kukaan ei ole kiinnittänyt asiaan huomiota. Kirjoitat näyttelystä kritiikin, jossa toteat sen huijaukseksi ja ehdotat koko näyttelyn purkamista. Ja näin sitten tapahtuukin.

Puf! Herätys! Se ei ollut unta. Näin todella tapahtui. Kriitikko oli Yle Kultakuumeen pitkäaikainen kolumnisti Otso Kantokorpi, ja näyttely oli Wäinö Aaltosen museon venäläistä avantgardea esitellyt Ympyrä - viiva - piste, vuonna 2009.

Vajaa seitsemän vuotta myöhemmin kohunäyttelyn taustat on avattu kirjaksi. Taiteilija ja tutkija Jyrki Siukonen näki itsekin kyseisen näyttelyn, muutama päivä sen jälkeen, kun Kantokorpi oli läikyttänyt kirjoituksellaan turkulaisen taidemaailman valkoviinit rinnuksille.

Jyrki Siukosen kirja Tapaus avantgarde.
Tapaus avantgarde - Väärennökset ja Turun skandaali Jyrki Siukosen kirja Tapaus avantgarde. Kuva: Jonni Roos/YLE jyrki siukonen, avantgarde, wäinö aaltosen museo, väärennös

Myös Siukonen, joka oli jo pitkään ollut perehtynyt venäläiseen avantgardetaiteeseen, piti näyttelyn teoksia väärennöksinä. Eikä siinä kaikki, kumpikin taiteentuntija piti lisäksi teoksia pöyristyttävän huonoina väärennöksinä.

Kohun noustua tapahtumat etenivät omalla painollaan. Seurasi kiivas keskustelu, näyttely suljettiin, ja asiaa puitiin lopulta oikeudessa, jossa sekä Siukosta että Kantokorpea kuultiin todistajina.

- Minulle tämä näyttäytyy tragikoomisena tarinana.

Oikeusprosessi ei tuonut selvyyttä tapahtuneeseen, muuten kuin että osa teoksista todettiin asiantuntijalausuntojen perusteella väärennöksiksi. Teokset kuitenkin palautettiin omistajilleen, eikä rangaistuksia annettu. Sekä Kantokorpi että Siukonen puuskahtavat turhautuneina kuvaillessaan oikeuskäsittelyä.
Jyrki Siukonen ja Otso Kantokorpi Wäinö Aaltosen museon kahvilan pyöreän pöydän ääressä.
Jyrki Siukonen ja Otso Kantokorpi Wäinö Aaltosen museon kahvilassa. Jyrki Siukonen ja Otso Kantokorpi Wäinö Aaltosen museon kahvilan pyöreän pöydän ääressä. Kuva: Jonni Roos/YLE wäinö aaltosen museo,Jyrki Siukonen,WAM

- Minulle tämä näyttäytyy tragikoomisena tarinana. En väheksy petoksia ja muuta mitä tähän liittyy, mutta en kuitenkaan ole kiinnostunut syyllisten etsimisestä, sanoo Siukonen.

- Ajattelin, että olisi hyvä kirjata tämä ylös opetukseksi. Tämä voi olla vaikka hyvä opetuskirja tuleville museoalan ammattilaisille.

Teoksen nimi on Tapaus avantgarde – Väärennökset ja Turun skandaali (Taide 2016), ja se julkaistiin pääkallopaikalla, Wäinö Aaltosen museon kahvilassa 3.3.2016. Nimenomaan kahvila on tärkeä osa tarinaa.

...näiden kahvilan samojen pyöreiden pöytien ääressä kokoontui vuosien ajan eräänlainen taiteentuntijoiden piiri...

Tässä kohtaa tunnelma vaihtuukin sitten taas unenomaiseksi.

Kirjassa Siukonen ja Kantokorpi kertovat, että näiden kahvilan samojen pyöreiden pöytien ääressä kokoontui vuosien ajan eräänlainen taiteentuntijoiden piiri. Sen keskeinen hahmo oli turkulainen liikemies, joka oli jo aikaisemmin perinyt arvotaiteen kokoelman, ja ilmeisesti tullut sen myötä tunnetuksi Turussa myös jollakin tapaa taidetta tuntevana henkilönä. Koska hänen omistamiaan teoksia lainattiin museonäyttelyihin, oli hänelle muodostunut luontevat yhteydet myös museoalan ihmisiin.

Wäinö Aaltosen museon johtaja Päivi Kiiski tunsi liikemiehen. Kiiski kertoi KulttuuriCocktailille, että liikemies oli lukuisia kertoja pyytänyt museon henkilökuntaa kotiinsa katsomaan taidekokoelmaansa. Vieraillessaan tämän liikemiehen kotona Kiiski näki teoksia, jotka myöhemmin tulivat näyttelyyn, ja liikemies kertoi, että olisi perinyt suurimman osan niistä isältään, joka olisi hankkinut ne jo 1940-luvulla. Siukosen kirjan mukaan tämä olisi ollut perätön tieto, sillä suurin osa kokoelmasta oli itse asiassa liikemiehen tuttavapariskunnan hankkimaa.

Kirjan mukaan Kiiski oli ehdottanut, että teoksista tehtäisiin Wäinö Aaltosen museoon näyttely. Liikemies suostui.

Kyse oli teoksista, jotka kaikkien asianosaisten olisi pitänyt ymmärtää täydellisen sopimattomiksi museoon. Ne olivat teoksia, joiden alkuperästä ei ollut mitään varmaa tietoa, mutta aiheellisia epäilyitä sitäkin enemmän. Liikemiehen tuttavapariskunta oli ostanut niitä hämärissä olosuhteissa Venäjältä ja salakuljettanut ne Suomeen. Salakuljetus oli paljastunut, ja asiaa oli käsitelty oikeudessa vuonna 1997. Venäläinen Tretjakovin taidemuseon asiantuntijaryhmä sekä suomalaiset tutkijat olivat arvioineet ne ja pitäneet teoksia väärennettyinä. Asiaa oli lisäksi puitu näkyvästi Turun Sanomissa. Teoksia ei kuitenkaan takavarikoitu valtiolle tai tuhottu. Salakuljetusjupakka oli kuitenkin ollut huomattava turkulainen tapaus.

Siukonen ja Kantokorpi ovat saaneet sellaisen kuvan, että koko skandaalin taustalla on paljon surkuhupaisaa sähläystä. Taidetta salakuljettavat henkilöt olivat täysin tietämättömiä taiteesta, venäläinen "taideasiantuntija" esiintyi ikään kuin olisi tuntenut venäläistä avantgardetaidetta, teoksia kaupiteltiin ulkomaisille museoille, jotka eivät halunneet tikullakaan koskea näihin teoksiin, ja lopulta suomalaiset museoihmiset menivät halpaan, ja päättivät tehdä laadultaan heikoista teoksista näyttelyn.

Jyrki Siukonen ja Otso Kantokorpi
Kantokorpea ja Siukosta naurattaa taideväärennysskandaalin surkuhupaisuus. Jyrki Siukonen ja Otso Kantokorpi Kuva: Jonni Roos/YLE Jyrki Siukonen,Otso Kantokorpi

Kantokorpi väittää, että museon henkilökunnan on ollut pakko olla jollakin tapaa tietoinen Turun sanomissa käsitellystä salakuljetusjupakasta ja siitä, että asiantuntijat olivat pitäneet teoksia väärennöksinä.

Kiiski kiistää KulttuuriCocktailille Kantokorven väitteen.

- Kukaan [museossa] ei muista nähneensä artikkelia jossa kerrottaisiin poliisin pyynnöstä tutkituttaa teokset Suomessa vierailevien Tretjakovin [taidemuseon] tutkijoiden toimesta. Tutustuimme tähän asiaan vasta [jälkeenpäin] kun kaivoimme poliisilta tutkimusmateriaalin esiin, toteaa Kiiski lähettämässään viestissä.

Museon pyöreän pöydän ääressä istuessaan Otso Kantokorpi ei kykene pitelemään ärtymystään.

- Museon ei olisi pitänyt ikinä tehdä tällaista näyttelyä. Oletan, että se johtui siitä, että teosten omistaja oli vaikutusvaltainen henkilö Turussa, sanoo Kantokorpi.

Toisin sanoen kysymys on siitä, oliko taidenäyttelyn järjestämiselle muita kuin taiteellisia syitä?

Kiiski kiistää tämänkin.

- Ei tietenkään ollut ulkotaiteellisia syitä, Kiiski toteaa viestissään.

Hän kertoo, että taiteellinen peruste näyttelyn järjestämiselle oli museossa samaan aikaan esillä ollut arkkitehti ja taiteilija Leonhard Lapinin näyttely, jota taustoittamaan avantgardetaidetta tuotiin.

Siukonen arvelee, että liikemiehen toimintaa on ohjannut jonkinlainen irrationaalinen toive-ajattelu. Että hän on halunnut kovasti uskoa siihen, että teokset – tai edes jotkin niistä – olisivat sittenkin olleet aitoja.

- Kantokorpi taitaa nähdä tässä suurempia fantasioita, kuin mistä oli kysymys, Kiiski toteaa.

Mikä olisi sitten ollut liikemiehen motiivi saada teokset esille?

Kiiski toteaa, että ainahan keräilijät antavat töitä mielellään näyttelyyn,

- Mainetta ja arvostustahan he haluavat kokea, hän lisää.

Siukosen kirjan mukaan liikemies ja hänen ystävänsä pohtivat teosten aitoutta näissä samoissa pöydissä vuosikaudet ennen näyttelyn avaamista. Taiteentuntijoiden kerho kauppasi niitä toisilleen halvoin hinnoin, satasilla ja tuhansilla, vaikka jos ne olisivat olleet aitoja, niiden hinnat olisivat olleet aivan toisissa suuruusluokissa.

Otso Kantokorpi laskee, että esillä olleiden teosten yhteisarvon täytyisi olla reilusti yli 10 miljoonaa euroa. Siis jos ne olisivat olleet aitoja.

Wäinö Aaltosen museon kahvilan sisäänkäynti
Wäinö Aaltosen kahvilan sisäänkäynti Wäinö Aaltosen museon kahvilan sisäänkäynti Kuva: Jonni Roos/YLE wäinö aaltosen museon kahvila

Siukonen arvelee, että liikemiehen toimintaa on ohjannut jonkinlainen irrationaalinen toive-ajattelu. Että hän on halunnut kovasti uskoa siihen, että teokset – tai edes jotkin niistä – olisivat sittenkin olleet aitoja. Hänen on kuitenkin Siukosen mukaan täytynyt olla täysin tietoinen siitä, että salakuljetusjutun yhteydessä käytetyt asiantuntijat olivat pitäneet niitä väärennöksinä.

Entä museonjohtaja Kiiski? Olisiko hänen pitänyt ymmärtää epäillä teoksia väärennöksiksi?

Otso Kantokorpi vastaa painokkaasti, että olisi. Itse asiassa hän sanoo sen kirjassa vieläkin painokkaammin.

Kiiskin esimies, Turun museokeskuksen museopalvelujohtaja Olli Immonen oli läsnä kirjan julkistustilaisuudessa, ja kiitteli kirjan tekijöitä Siukosta ja Kantokorpea hyvin tehdystä työstä. Hän kertoo Wäinö Aaltosen museossa otetun opiksi tapauksesta.

Otso Kantokorpi Wäinö Aaltosen museon kahvilassa
Otso Kantokorpi haluaisi, että skandaalin taustojen tutkimista vielä jatkettaisiin. Otso Kantokorpi Wäinö Aaltosen museon kahvilassa Kuva: Jonni Roos/YLE Otso Kantokorpi

- Jos me jotain olemme oppineet tästä, niin täällä ei vastaisuudessa nähdä väärennettyjä teoksia, hän toteaa.

Immonen katsoo, että olennaisempaa kuin syyllisten osoittelu on, että käytäntöjä uudistetaan, jottei vastaavaa tule tapahtumaan.

Hän kuitenkin myöntää, että näyttelyyn ryhtyminen oli museolta virhe. Tämä on itse asiassa ensimmäinen kerta, kun tämä muotoillaan näin museon taholta.

Kantokorvelle tämä ei riitä. Hän haluaisi perusteellisesti selvitettävän museon henkilökunnan ja asiassa keskeisesti toimineiden henkilöiden roolit ja motiivit. Kirjan jälkisanoissa hän toteaa:

”Ei kukaan, ei mikään – eikä koskaan – saa minua uskomaan, että tässä on toimittu vain bona fide, hyvässä uskossa.”

Kommentit