Hyppää pääsisältöön

Levyjä kuoleman porteilta

School of Seven Bells -yhtyeen Benjamin Curtis ja Alejandra Deheza
School of Seven Bells School of Seven Bells -yhtyeen Benjamin Curtis ja Alejandra Deheza Kuva: Justin Hollar / Clarke Tolton School of Seven Bells,Benjamin Curtis,Alejandra Deheza

David Bowie käsitteli viimeiseksi jääneellä levyllään Blackstarilla omaa lähestyvää kuolemaansa. Hän ei ole ainoa artisti, joka on tiennyt kuolevansa ja kirjoittanut siitä lauluja. Minkälaista musiikkia on syntynyt, kun sen tekijä on tiennyt aikansa olevan vähissä?

Amerikkalainen indieyhtye School of Seven Bells aloitti kesällä 2012 neljännen levynsä äänitykset. Sessiot olivat vapautuneet ja innostuneet. Edellisinä vuosina yhtye oli käynyt läpi useamman vastoinkäymisen. Kesken vuonna 2010 julkaistun yhtyeen toisen levyn Disconnect From Desiren äänitysten sen jäsenten Alejandra Dehezan ja Benjamin Curtisin suhde oli päätynyt eroon. Kolme kuukautta albumin julkaisun jälkeen Dehezan kaksoissisar Claudia oli jättänyt School of Seven Bellsin.

Deheza ja Curtis olivat kuitenkin jatkaneet eteenpäin ystävinä ja musiikillisina partnereina. Viimein vuonna 2012 vaikutti siltä, että kaikki oli hyvin. “Se kesä oli mahtava. Minusta tuntui, että elämäni oli täydellistä. Meidän elämämme olivat täydellisiä”, Deheza muisteli The 405 -sivuston haastattelussa.

Neljä vuotta myöhemmin Alejandra Deheza on yhtyeensä ainoa jäsen ja valmiina julkaisemaan School of Seven Bellsin viimeisen SVIIB-nimisen albumin.

Vuoden 2013 alussa Benjamin Curtisilla todettiin lymfoblastinen lymfooma, harvinainen ja aggressiivinen imusolmukesyövän muoto. Yhtyeen jäsenet olivat kuitenkin kummatkin toiveikkaita. Curtis jatkoi albumin levyttämistä sairaalassa. Hänen vuoteensa ympärillä oli kitara, basso ja syntetisaattoreita. Toisinaan hoitajat salakuljettivat hänet ulos sairaalasta, jotta hän pääsi studioon.

Syöpä vei kuitenkin voiton. Curtis menehtyi joulukuussa 2013 vasta 35-vuotiaana.

Viimeinen kappale, jonka Curtis sai valmiiksi, oli versio Joey Ramonen kirjoittamasta I Got Knocked Down (But I’ll Get Up) -kappaleesta. Se oli julkaistu Ramones-laulajan ensimmäisellä sooloalbumilla Don’t Worry About Mellä vuonna 2002. Levyn ilmestyessä Joey Ramone oli jo kuollut, Curtisin tavoin lymfoomaan.

I Got Knocked Down (But I’ll Get Up) alkaa synkästi.

Sitting in a hospital bed
I want my life
It really sucks

Lopulta Ramonen viesti on kuitenkin uhmakas: “iskuista huolimatta minähän nousen ylös”.

School of Seven Bellsin versio I Got Knocked Downista julkaistiin puoli vuotta Curtisin kuoleman jälkeen. Yhtye muutti Ramonen suoraviivaisen rockin vellovaksi unipopiksi. Kappaleen videolla Deheza kävelee yksin autiomaassa, metsässä ja meren rannalla. Hän koskettelee puun neulasia ja häikäistyy auringosta. Väliin on leikattu kuvia Curtisista lavalla soittamassa kitaraa.

Kappaleella Curtisin optimismi on muuttunut Dehezan toivoksi siitä, että aika parantaa haavat. Maailma on yhä kaunis paikka täynnä yksinkertaisia ihmeitä.

Kuoleman värjäämäksi levyksi SVIIB on hämmästyttävän lämmin ja toiveikas. Se on Curtisin viimeinen testamentti, mutta myös Dehezan kunnianosoitus bänditoverilleen. SVIIB kertoo heidän suhteestaan, joka kulki rakkaudesta taiteelliseen kumppanuuteen ja ystävyyteen.

“Rakastut uudelleen”, Deheza laulaa kuin Curtisin suulla lempeällä Open Your Eyesillä.

Levyltä löytyy myös Curtisin ja Dehezan viimeinen yhdessä kirjoittama kappale Confusion. Toisin kuin suurin osa levystä, se paljastaa Curtisin hämmennyksen ja pelon kuoleman edessä. Tuuli kuljettaa synkkiä pilviä ja Dehaza laulaa: “confusion weighs heavy and I understand nothing of these changes.”

Lopulta suurin osa SVIIB-levystä kuitenkin kertoo siitä, että kuoleman ei pelottavuudestaan huolimatta tarvitse olla jotakin hirvittävää. Se voi olla myös levollista ja kaunista.

SVIIB ei ole tietenkään ainoa tänä vuonna julkaistu albumi, jolla sen tekijä pohtii lähestyvää kuolemaa. David Bowien Blackstar esitteli ainutlaatuisella tavalla teatraalisen kuoleman.

David Bowie vuonna 2015
David Bowie David Bowie vuonna 2015 Kuva: Jimmy King/Sony Music david bowie

Bowie piti terveydentilansa salassa viimeiseen asti. Kun hän lopulta menehtyi maksasyöpään vain kaksi päivää levynsä julkaisun ja 69-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen, se oli kuin taikurin viimeinen temppu — verhot sulkeutuivat yleisön haukkoessa hämmästyneinä henkeään.

“Look up here, I’m in heaven/ I’ve got scars that can’t be seen/ I’ve got drama, can’t be stolen/ Everybody knows me now”, hän lauloi Lazarus-kappaleella.

Blackstar oli täynnä salaperäisiä vihjeitä, joita fanit tutkivat kuin muinaisia kääröjä. Mikä oli Ormenin huvila? Viittasiko musta tähti Elviksen kappaleeseen? Entä oliko sen unicode-koodi tarkoituksella 1993 kuolleen Bowien klassikkolevyillä soittaneen kitaristi Mick Ronsonin syntymäpäivä?

Selvää oli, että Bowie oli tehnyt kuolemastaan yhden hienoimmista taideteoksistaan. Se oli teos, jonka hän kamppaili saadakseen valmiiksi juuri ennen kuolemaansa.

Moni muusikko on sinnitellyt yli lääkärien ennustaman ajan saadakseen viimeisen työnsä valmiiksi. 2000-luvun alussa laulaja/laulunkirjoittaja Warren Zevon teki vauhdilla comebackia sekä kuulijoiden että kriitikoiden silmissä.

Parhaiten vuonna 1978 julkaistusta Excitable Boy -levystään ja sen singlestä Werewolves of London tunnettu Zevon oli julkaissut 1990-luvulla vain kaksi vaatimattoman vastaanoton saanutta studiolevyä. Hänen vuonna 2000 ilmestynyt albuminsa Life’ll Kill Ya oli nimestään huolimatta hänen elinvoimaisin julkaisunsa pitkiin aikoihin. Zevon ei jäänyt odottelemaan, vaan julkaisi seuraavan levynsä My Ride’s Heren vain pari vuotta myöhemmin.

Kummatkin levyt käsittelivät paljon ikääntymistä ja kuolemaa. “Toiset sairastuvat kauheaan, kauheaan sairauteen, toiset saavat veitsestä, toiset aseesta ja jotkut kuolevat unissaan”, hän lauloi Life’ll Kill Yan nimikappaleella. “Älä anna meidän sairastua, älä anna tulla vanhaksi”, puolestaan kuului Don’t Let Us Get Sick.

Tuntui poikkeuksellisen julmalta kohtalon ivalta, kun vain muutama kuukausi My Ride’s Heren ilmestymisen jälkeen Zevon sai kuulla sairastavansa mesotelioomaa, syöpää, joka tavallisesti yhdistetään altistumiseen asbestille.

Lääkärit antoivat Zevonille elinaikaa kolme kuukautta. Hän suuntasi välittömästi studioon äänittämään viimeistä levyään The Windia.

Zevon sai sinniteltyä levyn ilmestymiseen saakka elokuuhun 2003. Hän kuoli syyskuun seitsemäs päivä. Zevon itse kertoi medialle, että hän halusi nähdä vielä uuden James Bond -elokuvan. Tässäkin tavoitteessa hän onnistui.

The Wind ei tarkoittanut tässä tapauksessa tuulta, vaan elämän hidasta pysähtymistä. “I’m winding down my dirty life and times”, Zevon lauloi Dirty Life and Times -kappaleella.

The Wind oli surullinen, toisinaan vihainen, mutta myös uhmakkaan hauska levy. Levyn tekemisestä kertovassa VH1-kanavan dokumentissa Warren Zevon: Keep Me in Your Heart laulaja-laulunkirjoittaja suhtautuu kuolemaansa ihailtavalla hirtehishuumorilla. Kun hän joutuu New Yorkissa ruuhkan takia jalkautumaan taksista, Zevon tokaisee “kuollut mies kävelee”.

Zevon on albumilla tyypillisen piikikäs ja kyyninen, mutta ei katkera. Lopulta hän haluaa jättää jäähyväiset ja nauttia ajasta, joka hänellä on jäljellä. Viimeinen The Windille äänitetty kappale Keep Me in Your Heart jättää lempeät hyvästit. “Joskus, kun teet kotitöitä, ehkä muistat minut ja hymyilet”, Zevon laulaa.

Laulaja-laulunkirjoittaja esiintyi viimeisen kerran julkisesti syksyllä 2002 Late Show With David Letterman -ohjelmassa. Ohjelman lopulla Letterman kysyi vieraaltaan, onko hän oppinut jotain elämästä ja kuolemasta.

“Nauti jokaisesta voileivästä”, Zevon vastasi.

SVIIB, Blackstar ja The Wind lukeutuvat kaikki tekijöidensä parhaisiin levyihin. Lopun lähestyminen ei synnytä pelkästään inspiraation puuskaa, vaan saa myös artistin tekemään parhaansa. Kun aika alkaa olla lopussa, ei ole enää varaa tehdä asioita vähän sinne päin.

Hip hop -tuottaja ja muusikko J Dilla eli James Dewitt Yancey.
J Dilla Hip hop -tuottaja ja muusikko J Dilla eli James Dewitt Yancey. Kuva: Roger Erickson J Dilla

Hip hop -tuottaja ja muusikko J Dilla, oikealta nimeltään James Dewitt Yancey, työskenteli Donuts-levynsä kimpussa viimeiseen asti. Hänellä oli todettu harvinainen verisairaus vuonna 2002.

Vuonna 2005 sairaus oli vienyt Dillan sairaalahoitoon. Hänen ystävänsä Stones Throw -levy-yhtiöstä toivat Dillalle sairaalaan pienen Boss SP-303 samplerin ja levysoittimen.

Dilla tiesi ajan käyvän vähiin ja latasi kaiken luovuutensa albumiin. Vaikeista lähtökohdista syntyi hip hop -klassikko, joka kuulostaa tänäkin päivänä ainutlaatuiselta.

Donutsilla Dilla rakentaa sampleista virtuoosimaisesti rikkaan musiikillisen kokonaisuuden. Eri musiikkityylit nivoutuvat toisiinsa ja epätodennäköiset palaset liittyvät yhteen. Tuntuu siltä kuin levylle olisi tiivistetty kokonainen elämä kaikkine moninaisine kokemuksineen ja musiikillisine elämyksineen.

Dilla viittasi omaan kuolemaansa muun muassa Stop-kappaleella. “You’re gonna need me/ You’re gonna want me back in your arms”, laulaa Dionne Warwickin ääni samalla, kun toinen sample kysyy “Is death real?”

Albumilla kuuluu kiihkeä luomisen palo. Toisinaan Donutsin kappaleet loppuvat kesken kaiken, ikään kuin Dillalla olisi jo kiire siirtyä seuraavaan ideaansa. Levyn 31 kappaleesta vain yksi kestää yli kaksi minuuttia.

Donuts julkaistiin helmikuussa 2006. Se oli J Dillan uran mestariteos, jolla oli suuri vaikutus paitsi hip hopiin, souliin ja r&b:hen, myös jazziin ja elektroniseen musiikkiin. Vain kolme päivää levyn julkaisun ja 32. syntymäpäivänsä jälkeen Dilla menehtyi.

Country-legenda Johnny Cash vuonna 1965.
Johnny Cash Country-legenda Johnny Cash vuonna 1965. Kuva: Don Hunstein Johnny Cash

Myös countrylegenda Johnny Cash onnistui luomaan upean viimeisen näytöksen uralleen. Cash oli 1950- ja 1960-luvun levytyksillään jo ansainnut paikkansa rockin ja countryn legendana, mutta 1990-luvulle tultaessa hänen uransa oli huonossa jamassa.

Yhteistyö aikaisemmin pitkälti rap- ja metallilevyjen tuottajana tunnetun Rick Rubinin kanssa osoittautui kuitenkin poikkeuksellisen hedelmälliseksi. Vuonna 1994 julkaistulla American Recordings -levyllä Rubin riisui Cashin musiikin sen perustekijöihin: jylhä ääni, akustinen kitara ja mustiin pukeutuneen miehen myyttinen hahmo. Tuloksena oli yksi tekijänsä parhaista levyistä.

American Recordingsia seurasi lisää Rubinin kanssa tehtyjä levyjä. Tuottajan ansiosta Cash alkoi versioida nuoremman polven lauluntekijöiden kappaleita. Versiot Soundgardenin Rusty Cagesta ja Beckin Rowboatista tekivät Cashin tutuksi myös nuorille vaihtoehtorockista kiinnostuneille kuuntelijoille.

Cashin terveydentila oli kuitenkin alkanut heikentyä jo hänen tehdessään toista American-sarjan levyä, vuonna 1996 julkaistua Unchainedia. 2002 ilmestyneeseen The Man Comes Around -levyyn tultaessa oli selvää, että Cash oli hyvin sairas.

Levyltä löytyi Cashin versio Nine Inch Nailsin Hurtista. Yhtyeen johtohahmon Trent Reznorin kirjoittama kappale kertoi itsetuhoisuudesta ja huumeongelmista, mutta Cash vei sen versiollaan sävykkäämpään suuntaan.

70-vuotiaan käsittelyssä siitä tuli laulu katumuksesta, pettymyksestä ja menetyksestä. Cashin esittämänä säkeet, kuten “everyone I know goes away in the end” saivat melkein sietämättömän tunnelatauksen.

Kappaleen Mark Romanekin ohjaama video oli vieläkin hätkähdyttävämpi. Se ei peitellyt tekijänsä sairautta, vaan sai voimansa siitä. Hauraan näköinen ja tärisevä countrylegenda istui kotonaan muistojen ja aaveiden keskellä. Väliin Romanek leikkasi kuvia elämänsä voimissaan olevasta nuoresta Cashista ja rapistuneesta House of Cash -museosta.

Samalla tavalla kuin David Bowien Blackstar, Hurt videoineen teki Cashin vanhenemisesta ja sairaudesta osan hänen taidettaan. Lopputulos oli pysäyttävä, vaikka aina ei voinut olla varma, oliko visio Cashin itsensä vai myyttiä luovan Rubinin.

Hurtin videolla vilahti myös Cashin vaimo June Carter Cash. Kun June kuoli 15.5.2003, Johnny Cashista tuntui lähtevän puhti pois. Hän menehtyi vain neljä kuukautta vaimonsa jälkeen.

Viimeisinä kuukausinaan Cash ehti kuitenkin äänittää kymmeniä kappaleita. Näistä äänityksistä osa on julkaistu albumeilla American V: Hundred Highways (2006) ja American VI: Ain’t No Grave (2010).

Hundred Highwaysilta löytyy Cashin viimeinen kirjoittama kappale Like the 309. Kuten Cashin ensimmäinen levytys Hey, Porter vuodelta 1955, sekin on rautatielaulu. Tällä kertaa junan kyytiin lastataan laulajan oma arkku. Sairauden ja kaipauksen vaivaama Cash tervehti viimeistä junamatkaansa ilolla.

A chicken in the pot and turkey in the corn
Ain't felt this good since jubilee morn
Talk about luck, well I got mine
Asthma comin' down like a 309

Ain’t No Gravella hän versioi Kris Kristoffersonin For the Good Timesin. Kappale kertoo rakkauden päättymisestä, mutta Cashin laulamana se kuulostaa lempeiltä jäähyväisiltä.

Don't look so sad
I know it's over
But life goes on
And this old world will keep on turning

Toisinaan itse artistin ja häntä ympäröivien ihmisten suhtautuminen kuolemaan voi olla varsin erilainen. School of Seven Bellsin SVIIB on yhtä paljon Dehezan kuin Curtisin levy. Johnny Cashin Ain’t No Grave puolestaan tuntuu enemmän Rick Rubin kunnianosoitukselta ystävälleen kuin laulajan viimeiseltä testamentilta.

Queenin Freddie Mercuryn tapauksessa melodramaattisimmat ja mahtipontisimmat kappaleet hänen sairaudestaan ja lähestyvästä kuolemastaan olivat hänen yhtyetovereidensa käsialaa.

Queenin viimeisellä studioalbumilla Innuendolla (1991) rumpali Roger Taylor muisteli sentimentaalisesti menneisyyttä These Are the Days of Our Livesilla ja kitaristi Brian May kirjoitti urheasti kyynelten läpi lavalle taistelevasta esiintyjästä Show Must Go Onilla. Molempiin kappaleisiin oli epäilemättä vaikuttanut Mercuryn vuonna 1987 saama AIDS-diagnoosi.

Vaikka Mercury tuskin pisti pahakseen bänditovereidensa dramatiikkaa ja tunteellisuutta, hän itse keskittyi myös elämän yksinkertaisempiin iloihin. Innuendon Delilahilla hän lauloi rakkaasta kissastaan:

Delilah, Delilah, oh my, oh my, oh my, you’re irresistible
You make me smile when I'm just about to cry
You bring me hope, you make me laugh

Neljä vuotta Mercuryn kuoleman jälkeen ilmestyneen Made in Heaven -levyn kappaleella A Winter’s Tale hän kuvasi sairaalahuoneensa ikkunasta näkemäänsä talvista maisemaa:

So quiet and peaceful
Tranquil and blissful
There's a kind of magic in the air
What a truly magnificent view

Myös Mercury halusi viimeisinä kuukausinaan äänittää mahdollisimman monta kappaletta. Viimeisen laulusuorituksensa hän nauhoitti yhdessä Mayn kanssa kirjoittamaansa Mother Love -kappaleeseen. Siitä huokui vuoroin väsymys, pelko ja suru, mutta myös kaipaus johonkin yksinkertaisempaan.

My body's aching, but I can't sleep
My dreams are all the company I keep
Got such a feeling as the sun goes down
I'm coming home to my sweet
Mother love

Kappaleen viimeisen säkeistön lauloi May. Toukokuussa 1991 Mercury oli ollut liian väsynyt laulamaan sitä, mutta lupasi palata viimeistelemään sen myöhemmin. Hän ei koskaan palannut studioon. Marraskuun 24. päivä 1991 Mercury kuoli 45-vuotiaana.

Ainutlaatuisen näkökulman kuolemaan antaa entinen Dr. Feelgood -kitaristi Wilko Johnson. Vuonna 2013 Johnsonilla todettiin haimasyöpä, jota ei voinut leikata. Lääkärit antoivat kitaristille kymmenen kuukautta elinaikaa. Johnsonin suhtautuminen lähestyvään kuolemaan oli kadehdittavan tyyni ja filosofinen.

“Yksi tapani käsitellä sairautta oli täydellinen hyväksyminen. En tahtonut juosta ympäriinsä kymmentä kuukautta kyselemässä toista mielipidettä”, hän kertoi vuonna 2015 Guardian-lehdelle.

Johnson lähti viimeiselle kiertueelleen. Fanit kyynelehtivät ja vilkuttivat hyvästiksi, kun kitaristi soitti Chuck Berryn Bye Bye Johnny -kappaletta.

Kymmenen kuukautta tuli ja meni, mutta Johnson oli yhä elossa. Viimeiseksi teoksekseen hän levytti The Who -laulaja Roger Daltreyn kanssa Going Back Home -albumin. Se oli nostalginen, mutta energinen levy, joka sekoitteli uusia kappaleita ja vanhoja Dr. Feelgoodin levyttämiä klassikoita. Sekä Johnson että Daltrey palasivat nuoruutensa rock’n’roll ja r&b -soundeihin. Levyn lähtökohdista huolimatta kumpikin kuulosti poikkeuksellisen elinvoimaiselta.

The Wilko Johnson Band keikalla.
The Wilko Johnson Band The Wilko Johnson Band keikalla. Kuva: Leif Laaksonen Wilko Johnson,the wilko johnson band

Sitten tapahtui jotakin odottamatonta. Wilko Johnson ei kuollutkaan. Hänen kasvaimensa saatiin leikattua ja yhtäkkiä Johnsonilla olikin edessään kuukausien tai viikkojen sijaan vuosia elämää jäljellä.

Lisäajan saaminen oli Johnsonille hämmentävä kokemus. Kuoleman läheisyydellä ei ollut ollut häneen pelkästään huono vaikutus. Guardianin haastattelussa Johnson kertoi, kuinka kokemus oli ollut lähes transsendenttinen.

“En ollut tuntenut sellaista olemisen intensiteettiä sitten nuoruuden. Joskus oivallukset ja ekstaasit olivat niin intensiivisiä, että ajattelin 'tämä on melkein sen arvoista!' Ei ihan, mutta melkein.”

Kiihkeä elossa olemisen tunne kuitenkin hävisi, kun Johnson sai lopulta kuulla parantuneensa. Hän huomasi masennuksensa ja kaipauksensa vuonna 2004 kuollutta vaimoaan kohtaan palanneen.

Silti ajatus kuolemasta tuntui Johnsonista yhä yhtä kauhealta kuin aikaisemminkin. “Ihmiset kertovat saaneensa sanomisistani inspiraatiota ja lohtua. Minulla ei kuitenkaan ole hallussani mitään kuoleman kanssa toimeen tulemisen salaisuutta”, hän kertoi Guardianin haastattelussa.

Elämä saattaa tuntua intensiiviseltä kuoleman lähestyessä, mutta harva valitsisi tuota kokemusta vapaaehtoisesti.

Mitkä ovat ensimmäiset sanat, jotka kuullaan Johnsonin ja Daltreyn Going Back Home -levyllä?

Tietenkin ”I wanna live”, haluan elää.

Soittolista artikkelissa mainituista kappaleista:

Kommentit
  • Anssi Kelan lyriikka vakuutti ja liikutti

    Anssi Kela löysi vanhan menestysreseptin

    Tällä kertaa kokonaan kotimaisessa Levylautakunnassa oli mukana monen hittiartistin uutta tuotantoa. Uusia lauluja olivat kuuntelemassa Diandra, Samuli Laiho ja Pekka Laine. Äänestyksen tulos ja kommentit 1. Anssi Kela: Ilves 26 pistettä (Anssi Kela) Diandra: Ei tätä voinut ruveta analysoimaan, jäi vaan kuuntelemaan. Tarina vei heti mukanaan.

  • Kylie Minoguen kantrivalssi ja Maj Karman rokkileka

    Kylie Minoguen kantrivalssi Levylautakunnan voittaja

    Levylautakunnan arvioille alttiiksi valikoitui viikon uutuuksista mm. Australian lahja pop-maailmalle, tuore laulaja-lauluntekijä ja kotimainen rokkijyrä. Arvionsa antavat Ylen Juha-Pekka Sillanpää, Susanna Vainiola ja Jyrki Koskenseppä. Äänestyksen tulos ja kommentit 1.

  • Kolme sointua riittää tangokuninkaillekin

    Tangokuninkaat Jukka Hallikainen ja Marko Maunuksela

    Tangokuninkaat Jukka Hallikainen ja Marko Maunuksela ovat yhdistäneet voimansa duoksi, joka alkaa keikkailla yhdessä ja levyjäkin on tekeillä. Levylautakunnassa Marko ja Jukka saavat arvioitavakseen viikon uutudet. Tämän duon täydentää trioksi toimittaja Maija Salminen. Pisteet ja kommentteja 1.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua