Hyppää pääsisältöön

Hyvä, ikuisuuteen asti tuoreena toistuva päivä

Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko
Kajo, yhdeltä puolelta Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko Kuva: Yle / Annukka Palmén-Väisänen ajatusten miljoonalaatikko

Hyvä, ikuisuuteen asti tuoreena toistuva päivä

Putkahdan hereille. Olen näemmä lampaantaljalla ja ympärilläni puhutaan eteläpohojalaasta. Hellan ilmaräppänän aukoista vilkkuu jotain, jonka myöhemmin opin tietämään tuleksi. Lienen vähän yli vastasyntynyt. Tuvassa on lämmintä ja nukahdan uudelleen.

Kaksi- tai kolmivuotissynttärit. Ihmettelen, miksi lunta sataa vain katulampun valokiilan kohdalla. Vanhemmat väittävät, että kyllä lunta sataa ihan joka kohdassa. Nyökkään, mutta sisimmässäni uskon mieluummin silmiäni kuin vanhempien monimutkaiselta kuulostavia selityksiä.

Illalla katsomme asemalla Papan kanssa höyryveturia. Vaikuttavinta siinä on muheva, mutta höyrystä johtuen puhtaahko tuoksu. Tuoksu viestii voimaa, aktiivisuutta: karhu heräämässä talviuniltaan. Muuta kiehtovaa: veturin pyörän vastapaino (joka näyttää siltä, miltä sana vohla kuulostaa) ja savupiipun juhlava muoto, sukua junanlähettäjän lakin muodolle, puoliksi.

Taas Etelä-Pohjanmaalle vuoden ikäiseksi. Erityisiä kiinnostuksen kohteita: Outo vesihana, entinen vinttikaivo, tahko, pikku puro. Pidän vesihanasta: vuoden päästä huomaan, että se toimii eri tavoin kuin yksikään koko siihenastisen elämäni aikana näkemäni hana. Vain yksi putki, vain kylmää vettä, vettä tulee, kun aikuinen kiertää vedentuloputken päätä. Lavuaarissa on selityksetön reikä, halkaisijaltaan noin tuuman verran. Luotu tehtaalla tarkoitukseen, joka ei selviä minulle luultavasti ikinä, jos silloinkaan.

Pohjois-Karjalassa, jossain päin Pielistä. Rannalla ajopuita, sileitä kuin äidin poski. Rannalla kiviä, veden pyöristämiä. Jaksan katsella niitä loputtomiin – myös vuosikymmenten päästä. Olen kai viisi-kuusivuotias.

Olen taas kai viisi- tai kuusivuotias. Toivaanjärvellä Pohjois-Karjalassa ollaan, päivän retkellä. Järveen johtaa monta metriä leveä ja noin viisi senttiä (!) syvä ”puro”. Loistava leikkipaikka. Kauempana oikealla, uimakohdassamme, järven pohjassa on hiekkalaineita. Hypnoottisia, nämä hiekkalaineet. Hypnoottista katsella korpijärven mustalta näyttävää vettä. Voisin ihailla laineita ja vettä vaikka kuinka kauan. Ja ihailenkin.

Tätini sytyttää isän kanssa nuotion kuivaneista ajopuista, paistamme makkaraa, ja tietenkin syömme kotitekoisia karjalanpiirakoita. Jälkiruoaksi kahvia, mehua, marjapiirakkaa. Paluumatkalla nukahdan.

Mummolassa nukun kesäisin vinttialkovissa, joka on kuin aukko seinässä, verholla peitetty. Koppero on paljon laajempi, kuin sen kulkuaukko antaisi ymmärtää. Isäni kertoo "suorana lähetyksenä itse sepittämiään" satuja tai ad lib. jännityskertomuksia (jatkosellaisia) kunnes en enää kykene olemaan hereillä, vaikka kuinka yritän. Isä on hyvä tarinankertoja, kuten äitikin, ja tätini (monikko). Ja setäni ja enoni (taas monikko) ja ukkini (yksikö). Isän tarinat ovat absurdimpia ja humoristisempia, äidin eeppisiä, pastoraalisia, tunteisiin vetoavia. Ajoittain anekdotaalisia, mutta useimmiten kokonaan itse keksittyjä.

Syksy. Syyskuu on kuin puhdas uusi alku. Kun voittaa elokuuna saapuneen kesälomaan kohdistuvan eroahdistuksen, kavereita on kiva nähdä. Naisopettajani ovat painonsa arvoisia kullassa, olivatpa luokanopettajia tai englannin- .

Oppikoulu, 1. päivä. Opin laskemaan alas portaita kengänpohjilla liukumalla, 70 km/h. Tätä tapaa käytän lukion viimeiseen päivään asti. Siis portaita laskeutuessa. Ylös mennessä joudun alistumaan muiden kuolevaisten tapaan ja raahaamaan ruumistani yläkerroksiin porras portaalta.vNykyportailla ei tätä kätevää ja vinhaa porraskyytiä saa onnistumaan; modernien portaiden nousu ja etenemä tekevät sen mahdottomaksi.

Kesään, jolloin olin kuusi- tai seitsenvuotias. Heinäntekoaika. Pellolla. Etelä-Pohjanmaalla. Kuuma. Ojassa on jäähtymässä kotikaljatonkka. Mikään ei maistu koskaan niin hyvältä kuin kotikalja heinäpellolla (ja myöhemmin sairaalan puupajassa, jossa askartelen kesälomalla potilaiden kanssa, tehden kaappia, josta 99,6% on puutyönohjaajan laatimaa). Heinäpellolla saan istua Vesasen kanssa kärryssä silloin kun se on tyhjänä. Hevonen tuntuu yhtä aikaa sekä rattoisalta että vähän pelottavalta eläimeltä. Vaan Vesanen on turvallinen, siksi voin nauttia hevoskyydistä rauhassa.

Edelleen Etelä-Pohjanmaalla, jonakin kesänä. Kauppa-auto tulee. Mikään ei – ei edes Kairon maustebasaari – tuoksu yhtä eksoottiselta kuin kauppa-auton sisätuoksu. Pikkukaupunkilaispojalle kokemus on sekä mieleenpainuva että ihana. Saan pienen suklaalevyn, jonka äiti ostaa kauppa-autosta.

Pohjois-Karjalan Keskussairaalan (silloin kun sen puhelinnumero vielä oli 21321, eikä 32441 eikä se nykyinen) kanttiinissa juomme isän kanssa kahvit, useammankin kerran. Ne hitsaavat mieleeni ikuisen sitruunapullasta, voipullasta ja omenalehdestä sekä kampaviineristä pitämisen. Kanttiinin vieressä on postikonttori, ja postin paperienhajut ja kanttiinin kahvintuoksu muodostavat tuoksukombinaation, johon joskus osuu jossain kyläkaupassa – ja mieli siinä silmänräpäyksessä kiidättyy ammoisan PKKS:n kanttiinin tuoksuihin, makuihin ja tunnelmaan. Muistan kanttiininhoitajan sydämellisyyden ja hänen äänensä. Ääni ja olemus ystävällinen kuin tuttu villatakki. Villatakit eivät haasta riitaa kuin korkeintaan liikojen takiaisten kanssa.

Kesäinen päivä, koulupoikaiässä. Haahuilen yksikseni kaupungilla (kavereilla kaiketi jotain muuta menoa). Istahdan puiston ainoalle penkille. Sillä on levähtämässä vanhempi herrasmies. Juttelemme kaikenmoisia maailman menosta. Hän on kiinnostunut hyvin monista asioista, erityisesti taiteesta, historiasta ja musiikista ja innostaa keskusteluun. Hän kertoo nimensä, ja pyytää osoitettani, lupaa lähettääminulle kirjan. Kotona kerron isälle että tapasin ”jonkun Lennart Segerstrålen, jonka kanssa oli kiva jutella. Isä kertoo että kyseessä on suomalainen taiteilija. Minulle tulee myöhemmin postissa kirja, Cliff Richardin elämäkerta. Siinä on lahjoittajan omistuskirjoitus missä hän kiittää juttuhetkestämme ja lähettää perheväelleni terveisiä. Kiitän kirjasta kirjeellä, mutta emme sen jälkeen pidä yhteyttä. Segerstråle jää muistiini siksi, että hän, minulle, koulupojalle tuntematon ihminen jutteli taiteesta, yhteiskunnasta, jollain lailla filosofiastakin jne ”vertaisenani”, ts. ei nenän vartta pitkin katsoen, ei omia mielipiteitään tyrkyttäen, vaikka olin vasta pojankoltiainen. Siinä mielessä hän muistutti isääni kovasti. (Sekä juttelutavan että pojankoltiaisuuden osalta.)

Koulupoikaikäinen päivä Joensuussa. Olen usein toistuvaan tapaan puun melkein latvassa kirkkopuistossa, lähellä ylisoutajan laituria. Puussa olo tuntuu jotenkin turvalliselta. Kiva katsella välkkyvää jokea, työtouhua Penttilän sahalla. Tukkiennostokoneistosta kuuluu tasainen rompsutus. Vuosikymmenien päästä ihmettelen miksi tunnen itseni jotenkin ”oudoksi” lapsuuteni jokirantamaisemissa – kunnes älyän, että Penttilän sahan rompsutus, lapsuuteni Joensuun pulssi, on haipunut kuulumattomiin. Puuhun en enää aikuisena kiipeä - juuri ja juuri.

Ikuiseen, hyvään, toistuvaan päivääni kuuluu vielä vaikka kuinka monta juttua lisää; vaihtoehtoja päivään poimittaviksi hommiksi on mielettömät määrät. Jotta niitä ei kertyisi liikaa tässä luettavaksi, mainitsen enää pari.

Inter-Raililla. Juna lähti klo 8.22 Tukholmasta kohti Pariisia. Perillä huomenna, aamupäivällä. Pian luen hämmästellen – kuin rinnakkaisuniversumiin siirtyneenä – muukalaislegioonan värväysjulisteita Pariisin pohjoisella rautatieasemalla. Ensimmäiseksi (skipattuani legioonaanliitymisajatuksen, joka nipinnapin vilahti mielessä) menen johonkin katukahvioon; juon maitokahvin ja syön croissantin. Tämä aamiaistapa takertuu mukaani kuin mikäkin positiivinen mielen tatuointi, ikiajoiksi.

Lounaalla syön pihviä ja salaattia, alkupalaksi oeuf à la mayonnaise - ja majoneesimunasta tulee herkkujen listalleni toinen lisäys, alkuruokien kohtaan. Interrail-matkan lopun selviän patongin ja salamin plus Oranginan voimalla. Ai niin, paitsi kerran syön vauvankylvetyspesuvadillisen couscousia, pariisilaiskaverieni äidin laittamaa. Tämä tapahtuu nukuttuani yhden yön kaverieni kotitalon porraskäytävässä; he eivät ruojat olleet kotona (kaiketi siksi, kun eivät tienneet tulostani) ja kaverien äitimuori ei kuullut desibelimielessä varsin raikasta ja innokasta koputustani. Olen monessa työmatkojeni hotellisängyssä nukkumisesta tullut selästäni varsin kipeäksi, mutta en nukkumisesta porraskäytävässä Aulnay-sois-Bois'sa. Hyvät porraskäytävät noilla synnynnäisillä patonginnarskuttajilla!

Takaisin yksi-, kaksi-, kolmi-, neli-, viisivuotiaaksi. Istun isän tai äidin sylissä. Klassinen musiikki soi, ja yhdistyy hyvään oloon, turvallisuuteen. Ja moniin mielikuviin ja äänteellisiin muistoihin. Esimerkiksi Beethovenin 7. sinfonian II osassa (allegretto) tunnistan melkein täydellisen alun teemasta ”Joutuin lapset nukkumatin luo” ja ilahdun aina kun kuulen sen, vaikka se tavallaan kahta muuta teemaa häiritseekin. (Eka kerran se kuuluu hieman alle kolmen minuutin kohdassa, toki levytyksestä ja kapellimestarin tulkinnasta riippuen.)

Sellainen/tuollainen on yksi mahdollisuus alati uutena toistuvasta, ikuisesta hyvästä päivästä. Ja varsin pienellä ajattelulla pääsen sitä viettämään, kun vain suljen silmäni. Ja joskus ilman sitäkin.

Toivoo:

mk

Kommentit
  • Ihan väärin koettu

    Roina ihmisen tunnemuistina yli-elähdyttää Kajoa.

    Jouduttuaan tahtomattaan setvimään läpi elämänmittaista tavaranäytteiden otosta ja arvottaessaan elämänsä hetkiä niiden pohjalta ensin tuntuu, että..

  • Taas mietin aika- ja paikkakonetta

    Aikakoneella saattaisi teleporttautua ojasta allikkoon hän.

    Kauan sitten oli harvinainen auringonpimennys. Sellainen YOLO-homma, joka sattuu vain kerran about tuhannessa vuodessa tai jotain - ja minä satuin olemaan juuri oikealla kohdalla maapalloa näkemään sen.

Uusimmat sisällöt - Näkökulmat