Kun minun piti haastaa keskusteluun lihansyönnistä henkilö, jonka tiedän olevan kanssani eri linjoilla mutta jota kuitenkin arvostan, en keksinyt kuin yhden ihmisen. Ajatus oli erittäin kuumottava. Olin varma, että lyyrikko puhuu minut suohon. Idoleitaan ei tietenkään koskaan pitäisi tavata, mutta tästä kohtaamisesta olen onnellinen. - Laura Gustafsson
From: Laura Gustafsson
To: A.W. Yrjänä
Send: 12.2.2016
Dear Aki,
Kiitos viimeisestä, video näytti odotettavalla tavalla absurdilta (mutta hyvältä).
Pystyn ehkä nyt artikuloimaan paremmin sen, miksi halusin haastaa sinut mukaan tähän. Ei luonnollisestikaan siksi, että olet lihansyöjä. Monet ihmiset ovat. Mutta melko harva on sinun tapaasi käynyt läpi eläinten syömisen etiikkaan liittyviä kysymyksiä, tullut siihen tulokseen, että homma on ihan ok, ja päälle päätteeksi kirjoittanut suurilevikkiseen sanomalehteen aiheesta kolumneja.
Okei, en muista, moniko teksteistäsi oli pro eläintuotteet, mutta kasvissyönnin vastaisuus paistoi välillä erittäin selvästi. Viime vuonna muuten toinen äänekäs ex-vege Joonas Konstig hoiti ruokakolumnipestiä (mutta hän on ehkä trolli?).
Minusta on erikoista, että kukaan ajatteleva ihminen haluaa vapaaehtoisesti puolustaa teollisuudenalaa, joka saa jo nyt aivan valtavia tukia julkisista varoista ja jolla on kyseenalaistamaton oikeus esimerkiksi mainostaa tuotteitaan missä tahansa.
Vapaa mainostaminenhan ei ole itsestäänselvyys, kuten Animalian muutama vuosi sitten katukuvasta poistettu kampanja todisti. Veronmaksajina maksamme myös eläinteollisuuden mainostamisesta, joten ihan oikeasti, kuinka mielekästä on antaa oma ilmainen panoksensa tämän bisneksen edistämiseen?
Onko eläinten kasvattaminen tuotteiksi tosiaan niin hieno juttu, että sitä kannattaa puolustaa?
Onko eläinten kasvattaminen tuotteiksi tosiaan niin hieno juttu, että sitä kannattaa puolustaa? (Moni hellii ajatusta itsestään ainoastaan riistansyöjänä, mutta en usko, että eläintuotteensa pelkkään riistaan typistäviä ihmisiä oikeasti on olemassa lounasravintoloiden ja ruokakauppojen yhteiskunnassa.)
Itselleni on ilmiselvää, että kun puhutaan eläinten tai niistä riivittävien eritteiden syömisestä, puheen varsinaisena aiheena ovat tuntevat olennot ja niiden ainutkertainen elämä. Miten sinä näet toiset lajit? Nimenomaan siis eläinlajit, verenhimoisiin puihin pääsemme toivottavasti myöhemmin tässä keskustelussa.
From: A.W. Yrjänä
To: Laura Gustafsson
Send: 23.2.2016
Dear Laura,
kiitos, että kutsuit minut tähän keskusteluun. Se tekee varmasti hyvää minunkin etiikalleni ja pistää ajattelemaan.
Kirjoitin tosiaan Hesariin ruokajuttuja kolmen vuoden ajan. Muistaakseni kahdessa jutussa sivusin veganismia. Omasta mielestäni vähintäänkin neutraalisti eräänä eettisenä valintana. Enemmän käsittelin teollisen ruuantuotannon ja tehotuotannon ongelmia.
Luulen, että pestini loppui hieman ennenaikaisesti juuri moderniin tuotantoon kohdistamani kritiikin vuoksi. Mainostaja ei tykkää, että sen tuotteita dissataan epäeettisinä. Ja mainostajalla on iso äänivalta kaupallisessa mediassa.
Joonas Konstig oli mielestäni erinomainen kirjoittaja, jonka kolumniura jäi muutamaan kuukauteen. Hän oli myös THL-suositusten kriitikko ja vastarannankiiski. En tiennyt, että hän on joskus ollut vegaani. En ylipäätään näe ihmisiä heidän ravintotottumustensa kautta. Jos siihen lähtisin, joutuisin mykkäkouluun kaikkien niiden ystävien kanssa, jotka vetävät metripizzaa, eineksiä ja suhtautuvat lisäravinteisiin kuin ruttoon.
Omia valintojani määrittävät muutamat perusperiaatteet: ensinnäkin suhtaudun äärimmäisen kriittisesti virallisiin suosituksiin. Sen vuoksi, että ne perustuvat nähdäkseni teollisuuden tarpeisiin, eivät ihmisten tai luonnon suojelemiseen. Toiseksi vierastan kaikkea fundamentalismia, ja kuvittelen olevani avoin ja suvaitseva. Kolmanneksi vierastan suuryritysten mediamanipulaatiota ja samojen tahojen piittaamatonta ja tuhoisaa suhtautumista biosfäärin tilaan.
Tämän valossa en luultavasti mielestäsi voi olla sekasyöjä. Mutta minäpä olen. Se ei tarkoita, että olisin erityisesti lihansyöjä. Megasiivu ruuastani on kasviperäistä. Vaan jos keskustelun lähtökohta on se, että sekasyöjä on hullu ja vegaani ei, on keskustelun lähtökohta minusta väärä. Se on sama kuin sanoisi, että sekasyöjä on normaali, ja vegaani hullu. Sekin on väärä lähtökohta.
Sekasyöjän ei ehkä tarvitse ajatella asiaa, mutta monet sekasyöjät ovat hyvinkin valveutuneita. Väitän myös tavanneeni einesvegaaneja.
Ruokaan, joka on aina ravinnon lisäksi politiikkaa, voi suhtautua eettisesti, emotionaalisesti tai ekologisesti. Valistuneella nämä alueet menevät tietysti päällekkäin.
Oma lähtökohtani mihin tahansa ravintokeskusteluun on se, että luonto elää syömällä luontoa.
Oma lähtökohtani mihin tahansa ravintokeskusteluun on se, että luonto elää syömällä luontoa. Kun minä kuolen, luonto pistää ainekseni kiertoon. Se, että jollakin ruualla on naama, jollakin vihneet ei ole minulle emotionaalinen kysymys.
Se, että tuhansia vuosia sitten tehty symbioosisopimus tiettyjen eläinlajien kanssa on romahtanut feedlot-helvetiksi, superkanaloiksi ja ylipäätään eläinten kohteluksi esineinä puolestaan on. Siis eettinen, ekologinen ja emotionaalinen kysymys. Minullekin. Mutta se ei tarkoita, etteikö sopimusta voisi yhä noudattaa, jos niin sovitaan.
Luulen vain, että niin kauan, kun elämäntapa perustuu talouskasvun hullutukselle ja kilpailun illuusiolle, mitkään sopimukset luonnon kanssa eivät pidä. Sitä ei muuta vähääkään se,
alanko minä tehotuotantovegaaniksi vai en. Ja tehotuotantovegaanilla tarkoitan ketä tahansa, joka ostaa ruokansa samasta kaupasta kuin sekasyöjä.
Ja muistanet, että olin joitain vuosia kasvissyöjä. Ja tämä on tärkeä pointti: pääasiallinen syy, miksi palasin sekasyöjäksi oli se, että väsyin tuntemaan katteetonta moraalista ylemmyyttä enemmistöä kohtaan. Päätin siirtää kapinani toiselle rintamalle.
From: Laura Gustafsson
To: A.W. Yrjänä
Send: 24.2.2016
Dear Aki,
Okei, käydään läpi minun syntini tasapuolisuuden vuoksi. Ymmärrän kyllä, että omakaan elämäntapani ei ole kestävä – modernissa yhteiskunnassa elävien ihmisten elämäntapa perustuu lähtökohtaisesti sellaisen velan ottamiselle, jota ei voi maksaa takaisin.
Olen toki älyllisesti sen verran rehellinen, etten voi puolustautua sillä, että kun muut, niin minäkin. Olen siis määritelmäsi mukaan tehotuotantovegaani: ostan ruokani usein samoista kaupoista kuin muutkin ihmiset. Tämän matriisin sisällä pyrin kuitenkin tekemään valintoja, joiden kuormittavuus toisille eläimille (mukaan lukien lajikumppanini) ja luonnolle olisi mahdollisimman vähäinen.
Ostan mieluummin Euroopassa viljellystä soijasta tehtyä tofua kuin Etelä-Amerikassa viljellyllä soijalla ruokittua broileria. Käytän mieluummin suoraan viljasta tehtyä kasvimaitoa kuin viljellyllä rehulla ruokitun naudan äidinmaitoa.
Vaihtoehtona olisi järjestää itsensä elämään omavaraistalouteen, viljellä omat härkäpavut ja speltit (lannoitukseenkaan ei tarvita ulkopuolista apua, kun ei ole tarvetta tuottaa ylijäämää). Kuluttamasta kieltäytyminen on paljon radikaalimpi valinta kuin ns. kuluttajavaikuttaminen. Apuraha tuli juuri, joten minulla on tällä hetkellä omaisuutta 6000 euroa, sillä varmaan saisi jostain äärimmäisestä periferiasta jotain.
Tai miksi roikkua yksityisomistuksen ikeessä, olen suhteellisen siedettävä ihminen, ehkä minulle ja perheelleni järjestyisi jostain kommuunista työtä vastaan paikka. Toisin sanoen syyni olla toistaiseksi elämättä omavaraistaloudessa ja jatkaa tehotuotantovegaaniuden toteuttamista ovat tekosyitä (ja sitä paitsi tyhmyyttä, koska kun romahdus tulee, ei ole kiva asua kerrostalossa, vaikka nyt vielä olisikin).
Mutta tämä menee jo aika kauas alkuperäisestä aiheesta, eläinten syömisestä.
En toki minäkään määrittele ihmisiä heidän ruokavalionsa perusteella. Sinä olet kuitenkin itse tuonut tätä ex-kasvissyöjyyttäsi esiin useissa yhteyksissä. Joonas Konstigista puhumattakaan. En myöskään esimerkiksi puhu ihmisistä kertomalla, että se-ja-se on muuten sekasyöjä ja mainitse sitten jotain sekasyömiseen liittymätöntä persoonallisuuden- tai muuta piirrettä ja ajattele, että tämä ominaisuus jollain lailla liittyy siihen, mitä henkilö syö.
Sen sijaan kylläkin määrittelen ihmiset tekojensa mukaan.
Sen sijaan kylläkin määrittelen ihmiset tekojensa mukaan. Sanat merkitsevät kovin vähän, varsinkin tällaisissa kysymyksissä, jotka koskevat jatkuvasti ylläpidettävää laajamittaista kärsimystä. Kyllähän monet ihmiset sanovat vastustavansa eläinten tehotuotantoa, mutta ei teollisuus puhetta kuuntele, kärsimys jatkuu. Sanoilla rakennetaan totalitarismi, sen purkamiseen tarvitaan jotain muuta.
Mutta ehkä tässäkin eksytään raiteilta, kun puhutaan sekasyöjistä ja vegaaneista. Jos ymmärsin oikein, sinä näet vegaanisen tai jo lihaakin kuluttamattoman elämäntavan kapinana mainstreamia vastaan tai keinona tuntea moraalista ylemmyyttä. Omalla kohdallani tämä valinta ei liity suhteeseeni toisiin ihmisiin, vaan omaan (ja yleisemminkin ihmisten) suhteeseen toisiin eläimiin.
Palaan edellisen kirjeeni kysymykseen: miten sinä näet ja koet toiset eläinlajit? Ovatko ne sinulle siis yhtenäinen alaryhmä ruuan kategoriassa? Jotenkin minun on vaikea uskoa, että näin olisi.
From: A.W. Yrjänä
To: Laura Gustafsson
Send: 25.2.2016
Dear Laura,
tuo, mitä sanot kulttuurimme jaetuista synneistä on ihan totta. Moni voi keuhkota luonnon riistoa vastaan, mutta harva lähtee Kainuuseen omavaraisviljelijäksi. Tiedän yhden pariskunnan, joka lähti.
Yrittävät luoda vuoroviljelyyn perustuvan vilja- ja karjatilan. Karjatilan, sillä ilmasto ja maaperä saatiin tuottaviksi vain hyödyntämällä myös maapläntit, joilla ainoastaan lehmä kykeni elämään. Kestivät kolme vuotta. Minä en kestäisi kuukauttakaan. Olen lukumiehiä, en lapiohenkilö.
Tunnen muuten myös vegaanin, joka pitää luomuperiaattein pyöritettyä lammas- ja siipikarjatilaa Hämeessä. Hän teurastaa lintunsa itse, mutta ei taatusti syö lihaa.
En ole tuonut kolmenkymmenen vuoden takaista kasvissyöntikokeiluani esille monissa paikoissa, kuten jostain syystä sanot. Olen tämän kappaleen lisäksi maininnut asiasta vain yhdessä kolumnissa, ja sitten kuvatussa takapenkkikeskustelussamme.
Kuten sanoin, olin innostunut itämaisista uskonnoista ja lukenut, että kasvissyönti edesauttaa meditaatiota. Päätin kokeilla. Noina vuosina kehitin sitten hengitystieallergioita, psoriasiksen ja kroonisen selkäkivun, puhumattakaan lievästä masennuksesta.
Kasvisruokavalio ei vaikuttanut sopivan elimistölleni. Mainstream-ruokavalioon palaaminen ei sisältänyt muuta draamaa kuin sen, että ensimmäinen pihvi vuosien jälkeen maistui poikkeuksellisen taivaalliselta.
Sitten kysymykseesi: miten näen toiset eläinlajit?
Yksinkertaisesti sanottuna näen eläinlajit jumalina.
Olen monissa lauluissani ja runoissani ilmaissut kokemukseni suoraan: ”pyhät on olennot metsissä, niityillä”. Asiaa ei ole ehkä mahdollista selittää normaalit koulumyllyt käyneille nykyihmisille.
En ole millään muotoa moderni sekulaari humanisti enkä materialisti. Koen markkinakapitalismin vulgarisoiman tieteellisen reduktionismin kaiken elämän vihollisena. Siis sen puolitieteellisen maailmankuvan, jota meille joka paikasta totuutena syydetään. Sen, joka näkee maailman tuotantovälineenä. Eläinten ja kasvien tarkasteleminen tuotantovälineinä on perverssiä.
Perinteisen maanviljelyskulttuurin symbioosiajattelu ei ole perverssiä, sillä se perustuu lajien väliseen sopimukseen: minä olen olemassa vain, jos maani ja karjani ovat olemassa, ja päinvastoin.
Minun silmissäni härkä on härkäjumala, jänis jänisjumala. Lajit ovat arkkityyppejä, joita yksilöt ilmentävät. Luonto on kokonaisuus, joka perustuu seksiin ja kuolemaan. Kasvit eivät ole kasvissyöjiä. Kasveilla on elämä siinä kuin eläimilläkin. Ne kommunikoivat, ne elävät symbioosissa eläinten ja sienirihmastojen kanssa.
Kuolemassa ei ole mitään patologista. Syöminen ei ole perverssiä, syömättömyys olisi. Elämä jatkuu syömällä elämää. Se on pyhä ehtoollinen, joka on jatkunut miljardeja vuosia, ja jonka sivutuote me ihmiset olemme. Sen pyhyys ja kuoleman tunnustaminen pitää kokea, sillä se on elämän kokemista.
Ongelma on näkökulmastani suunnilleen tämä: jälkiteollinen yhteiskunta on ulkoistanut elämän. Tunteet on ulkoistettu viihteeseen, tuotanto tuotantolaitoksiin. Ihminen on harmaa, eksynyt, voimaton haituva luomiensa voimien keskellä. Se on perverssiä.
Kuolema, johon elämä perustuu on piilotettu. Seksi, johon elämä perustuu on muuttunut pornoksi, väkivaltafantasioiksi. Ihmisyhteisöt palastuvat heimoiksi, jotka etsivät elämättömyyteensä ratkaisua samasta maailmankatsomuksesta, joka elämän on tukahduttanut.
Pitäisi kuluttaa (se on ironisesti englanniksi ”to consume”, syödä) ja samalla säästää, pitäisi vastustaa sitä samaa konetta, jota tulisi pitää yllä.
Me olemme panttivankeja, kuten feedloteilla kärsivät, väärinkohdellut nautajumalat. Ratkaisu ei ole sentimentalismi, ei eläinten näkeminen henkilöinä, ei yksivuotisten heinäkasvien (”viljan”) laajempi viljely. Ratkaisu löytyy suunnasta, jossa maailma lakataan näkemästä koneena ja aletaan nähdä rihmastona, joka ei ole vain ”ainetta”.
From: Laura Gustafsson
To: A.W. Yrjänä
Send: 26.2.2016
Dear Aki,
Voiko tosiaan olla, että mainittu vegetarismisi lopettanut pihvikokemus olisi piirtynyt vain kolumnistasi muistiini niin voimakkaana? En ryhdy väittelemään tästä, en ole nimittäin vieläkään löytänyt sitä ”makkaranvalmistuslaulua” (etsintä on tosin ollut hyvä projekti, on ollut ihanaa kuunnella CMX:ää pitkästä aikaa).
Oma eläinsuhteeni varmasti näyttäytyy sinulle sentimentalismina, sillä tosiaan reagoin toisiin eläimiin voimakkaasti empatian kautta, toisin sanoen ensisijaisesti tunnetasolla. Niin pitkälti, että voisi ehkä sanoa, että koko moraalini on rakentunut myötätunnolle.
Toisaalta kuitenkin omaa vegaanista elämäntapaani on edeltänyt tieto (lihan jättäminen aikanaan oli kyllä puhtaasti tunnereaktio). Mutta tämänkin tiedon oma kokemus on sinetöinyt. Kun imetin lastani ensimmäisen kerran, ymmärsin kauhun, jota lehmän täytyy kokea kun siltä viedään vasikka pois.
Ihmisen ja naudan kognitiiviset kyvyt ovat varmasti erilaiset, mutta tällä perustavalla tasolla olemme samanlaisia. Ihminen ja nauta ovat nisäkkäitä, ja ilman äidinrakkautta koko nisäkkäiden luokkaa tuskin olisi olemassakaan.
Seksi ja kuolema – varmasti kyllä, mutta synnytys, hoiva ja rakkaus myös. (Tunne etiikan perustana on hieman hermostuttava ajatus, tunteestahan ei rationaalisessa järjestelmässä oikein voi johtaa moraalisia prinsiippejä, ja esimerkiksi juuri empatia on tunne, johon ihmisillä on hyvinkin eritasoisia valmiuksia. Näen tämän ongelmallisuuden toki. Mutta jos jumalaa, siis mitään niistä, ei ole, mistä muusta moraalin voi johtaa? Vai onko moraali kokonaan tarpeeton?)
Mitä tulee eläinjumaliin, niin jumalallistaminenhan on epäinhimillistämisen yksi suunta (muita ovat ainakin eläimellistäminen ja esineellistäminen). Epäinhimillistämisellä tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että etäännytetään jokin toinen toimija itsestä, esitetään se ei-ihmisenä, jonain ihmisyydelle vastakkaisena.
Tämä ilmiö ei ole erillinen siitä, miten naisia on vaikkapa taiteessa kuvattu. Aalloista nousevat Venukset ja taivaan porteilla odottelevat Beatricet on luotu yhteiskunnissa, joissa naisen ihmisyys on lievästi sanoen kyseenalaistettu. Totta kai minäkin haluaisin, että runoilijat kirjoittelisivat jumalallisuudestani, mutta jos pitää valita, niin otan kyllä mieluummin ne luovuttamattomat ihmisoikeudet.
Puhut sopimuksesta tuotantoeläinten kanssa. Domestikaatio ei ole sopimus yhtään sen enempää kuin orjuuskaan. Eivät nämä eläimet ole sopineet kanssamme mitään, kyseiset lajit ovat valikoituneet herruutemme alle siksi, että niillä on tietynlainen sosiaalinen järjestys tai laumahierarkia, joka on ollut niiden alistamisen kannalta ihmiselle edullinen.
Eläinten kesyttäminen on tapahtunut varastamalla poikasia luonnosta ja viemällä ne vieraaseen yhteisöön ihmisen vangeiksi, missä niiden lisääntymispotentiaali on valjastettu ihmisen eduksi: kastroitu valtaosa uroksista, tuotettu jälkeläisiä naarailla ja otettu poikanen omaan käyttöön ennen luonnollista vieroitusta ja lopulta tapettu eläin.
Orjuuden laajamittainen hyödyntäminen ja muutamien tärkeimpien lajien domestikaatio on tapahtunut samoihin aikoihin ja samoissa yhteiskunnissa, ja molemmissa käytännöissä on hyödynnetty samoja teknologioita. Yhdessä nämä käytännöt ovat mahdollistaneet yhteiskunnan, jossa suuri määrä valtaa ja pääomaa kertyy pienelle eliitille, joutilaiden luokalle, joka hyötyy toisten enemmän tai vähemmän pakotetusta työnteosta.
Seuraava kysymykseni onkin, miten näet ihmisen?
Sopimukseen viittaaminen tuntuu siis tässä valossa aika kohtuuttomalta ja kertoo nähdäkseni puhujan omasta positiosta. Mielestäni meidän pitäisi aina tarkastella kriittisesti omaa valtaamme kun puhumme toisista ja teemme heitä koskevia päätöksiä.
Kuten muinaisissa piilottamatonta orjuutta harjoittaneissa yhteiskunnissa, myös meillä on oma talous- ja hallintoeliittimme, jossa muutama keski-ikäinen valkoinen mies hyörii (ei millään pahalla yleisesti valkoisia keski-ikäisiä miehiä kohtaan HUOM). Mutta koko eläinkunnan mittakaavassa sinä ja minä kuulumme tähän pieneen eliittiin. Meillä on tekojemme kautta suunnattoman paljon valtaa muihin eläimiin ja ihmisiin, ja heillä ei mitään meihin nähden.
Seuraava kysymykseni onkin, miten näet ihmisen? Jos minkään muun lajin yksilöitä ei saisi kutsua henkilöiksi, saako ihmisiä sitten? Ovatko he jotenkin toisenlaisia subjekteja olemisen rihmastossa? Vai myös arkkityyppejä? Varmasti jo hyvin varhaisista ajoista alkaen ihmislajilla on ollut vastenmielisyys kannibalismia kohtaan. En siis kysy, mikset söisi yhtä hyvin ihmisiä. Mutta väkivalta meissä on korostuneen lajityypillinen ominaisuus (esim. muut eläimet eivät kansanmurhaa). Miksi siis pidättäytyä väkivallasta muita ihmisiä kohtaan, jos se on kuitenkin sallittua muiden eläinten kohdalla?
Huomaan nyt kiskovani keskustelua hieman lähemmäs maanpintaa, tunnistan rihmastoajattelun, josta puhut ja olen täysin samaa mieltä suurten yhteyksien näkemisen ja myös immateriaalisen ja ennen kaikkea pyhän tunnistamisen tarpeellisuudesta. Koen kuitenkin, että on otettava kantaa todellisiin olentoihin, sillä keskustelu koskee satoja miljardeja yksilöitä, kehoja, henkiä, sieluja, mitä sanaa haluaakaan käyttää – ainutkertaista elämää, elämän ilmentymiä.
From: A.W. Yrjänä
To: Laura Gustafsson
Send: 7.3.2016
Dear Laura,
vastaukseni viivästyi hieman. Syöpää syksystä alkaen sairastanut isäni joutui viikko sitten sairaalaan. Tai meni omin jaloin. Eilen hän menehtyi moniin elimiin levinneen taudin komplikaatioihin. Pahin kärsimys kesti onneksi vain tuon viikon verran.
Terävä, kriittinen, huumorintajuinen ja lämminhenkinen mies muuttui kalvaaksi kehoksi, joka yritti vain saada hengitettyä. Suru on valtava, mutta tietysti olen miettinyt koko viikon ajan poikkeuksellisen paljon myös yksilön, kuoleman ja elämän kysymyksiä, joihin keskustelumme liikkui parin viime tekstin aikana.
En ymmärrä, mikset näe domestikaatiota sopimuksena vaan orjuutena? Senkö vuoksi, että jossain vaiheessa toinen osapuoli käytetään tarvekaluiksi ja ravinnoksi? Mielestäni suhdetta ei voi rinnastaa orjuuteen. Orjia ei käytetty ravinnoksi, ja perinteisen karjanhoidon kulttuureissa karja oli ihmisen arvokkain ja rakkain omaisuus, hänen oman arvonsa mitta.
Koira, nauta, sika, kana jne. ovat evoluutiobiologian kannalta valinneet oman lajinsa säilymisen vuoksi symbioottisen strategian, jossa ne ovat saaneet lisääntyä muutaman miljoonan populaatioista kymmen- tai satakertaisiksi. Lukuisat muut eläinlajit eivät olleet domestikoitavissa, vaan kuolivat säännöllisesti sitä yritettäessä. Esimerkkinä vaikkapa seepra, jota on yritetty ”kesyttää” lukemattomia kertoja ilman tuloksia. Seepra valitsee toisin.
Vai onko domestikoitu kasvi myös orja? Vehnä elää muutaman kuukauden ja niitetään. Omenapuulta viedään joka vuosi sen siemenet ja hedelmät? Eikä tämä ole minulle vitsi. On mekanistista suhtautua kasveihin massana, ja eläimiin yksilöinä. Kasvien DNA on eläinten vastaavaa mutkikkaampi, emmekä vielä edes tiedä, miten ja millä taajuuksilla niillä voidaan katsoa olevan hermosto ja millainen tietoisuus voisi olla kasvin tietoisuus. Uutta tutkimusta lukiessa näyttää siltä, että tullaan tekemään varsin yllättäviä löytöjä.
Mutta moderni eläintalous puolestaan kyllä muistuttaa orjuutta kaikin puolin. Toisen osapuolen tehtävä on siinä pelkästään tuottaa oma kehonsa täysikokoiseksi, ja sitten se prosessoidaan proteiinimassaksi ihmisten kulutukseen. Eläimet elävät joitain kuukausia tai vuosia ikävissä oloissa ja sitten ne viedään teurastustehtaaseen. Sivutuotteena valtavasti tuhlattua vettä, hiilidioksidipäästöjä, epäterveellistä ruokaa ja tarpeetonta, mekaanista kärsimystä.
Olen, kuten varmaan olet huomannut, lihansyönnin vähentämisen kannalla. Minua et löydä hamstraamassa tanskalaista alennusjauhelihaa tai popsimassa italiasta tuotua hevosmakkaraa. Ostan lihani suoraan metsästäjiltä ja laiduntuottajilta. Teen itse makkarani ja leikkeleeni. Suomi on niitä maailman harvoja maita, jossa jopa naudan kasvattaminen voi olla ekologista, täällä kun kasvaa parhaiten pelkkä nurmi, ja vain nauta käyttää sitä ansiokkaasti ravinnoksi.
Sen vuoksi on hyvä käydä tällaista keskustelua, jossa ei yritetä kääntää toisen päätä, vaan ikään kuin kävellään varovaisen uteliaana polulle, jota toinen on kulkenut.
Ymmärrän pointtisi deifikaation ja epäinhimillistämisen historiallisista yhteyksistä. Omasta puolestani puhuin toisesta asiasta. Sekä tehotuotanto, sen tuoma lisä kärsimykseen ja ilmastonmuutokseen, kuten myös nykyajan ruokakulttuurit alalajeineen ovat molemmat lähtöisin samasta maailmankatsomuksesta, joka on hallinnut länsimaista ajattelua nyt noin sadanviidenkymmenen vuoden ajan: tieteellisestä materialismista. Se on eräänlaista vasemman aivopuoliskon diktatuuria yli luomakunnan. Eikä materialismi voi vastata synnyttämiinsä ongelmiin.
Maailmaa ei pelasteta pilkkomalla se yhä pienempiin paloihin. Tarvitaan paradigman vaihdosta integraaliseen ajatteluun, jossa aletaan nähdä väläyksiä kokonaisuudesta. Ihminen on eläin ja samalla henkinen olento, mutta sama koskee muitakin eläimiä. Hyväksikäyttö ja symbioosi ovat eri asioita. Feedlot ja Pohjanmaan kokoinen monokulttuuripelto edustavat molemmat tuhomaterialismia. Kokkaileva meikäläinen, ”minä en syö rehuja” -urpo ja militantti vegaani ovat kaikki saman kulttuurin tuotteita tai jopa uhreja.
Me voimme paiskoa toisiamme numeroilla ja taulukolla kunnes kätemme irtoavat, eikä se johda mihinkään. Sen vuoksi on hyvä käydä tällaista keskustelua, jossa ei yritetä kääntää toisen päätä, vaan ikään kuin kävellään varovaisen uteliaana polulle, jota toinen on kulkenut.
From: Laura Gustafsson
To: A.W. Yrjänä
Send: 7.3.2016
Dear Aki,
Syvimmät osanottoni isäsi puolesta. Kaikenlainen keskustelu tuntuu toissijaiselta kuoleman ja menetyksen rinnalla. Toivon, ettei kirjeenvaihtomme ole tuonut sinulle ylimääräistä rasitetta tällaisena aikana.
Kuoleman ja kivun äärellä sanojen merkitys katoaa. Ehkä siitäkin syystä koetan hakea ratkaisua toisiin eläimiin asennoitumiseen myötätunnosta. Sanat vievät aina kauemmas lihasta, ja vain oman ruumiimme kautta voimme tuntea toisen.
Ihminen on pohjimmiltaan tunteilla, tuntemuksilla, primitiivisillä reaktioilla, intuitiolla käyvä olento. Aidosti rationaalisten ihmisten kansoittamassa maailmassa tuskin edes olisi tehotuotantoa. Valitettavasti en usko, että ihmisiä tulee olemaan niin kauan, että he kehittyisivät järkeviksi (enkä tiedä, suosiiko sukupuolivalinta tämän piirteen voimistumista edes).
Meillä kuitenkin on nämä sanat, kummallinen, ihmislajille erityinen ominaisuus. Mitä tulee domestikaatioon ja orjuuteen, niin naiset kuin ihmisorjatkin ovat voineet puolustaa itseään ja hakea oikeuksiaan sanojen avulla. En usko, että ihmisten välinen tasa-arvo toteutuisi edes nykyisessä määrin ilman kielen tuomia mahdollisuuksia. Ihmisluontoon kuuluu halu pyrkiä alistamaan, ilman kieltä eläisimme vahvimpien urosten hallitsemissa laumoissa.
Kiitos Aki kun suostuit tähän, oli hienoa ajatella kanssasi.
Samoin ihmisluontoon kuuluu halu alistua, seurata johtajaa. Tällaisilla biologi(sti)silla perusteluilla voisi väittää naisten sortamisen tai ihmisorjuuden olevan hyväksyttävää. Alistuminen, tietynlaisen laumahierarkian hyväksyminen voi olla kesytettyjen eläinten luonnossa, mutta ei se tarkoita sitä, että niitä voisi pitää tasaveroisina sopimusosapuolina.
En usko, että domestikoituminen on valinta tai strategia. Paitsi no, ehkä koirien kohdalla, jotka joidenkin teorioiden mukaan ovat polveutuneet omaehtoisesti ihmislaumoihin liittyneistä susista. Koiran ja ihmisen rinnakkaiselo onkin monella tapaa erilainen kuin ihmisen ja sian, kanan, lampaan tai naudan. Näen myös ongelmallisuuden käyttämässäsi omaisuuden käsitteessä. En voi kuvitella, että toisen omistaminen on omiaan luomaan kunnioittavaa suhdetta. En usko elävien olentojen omistamiseen, ihmisten tai muidenkaan eläinten. Tavaroita omistetaan.
Kun tai jos ihmisten ymmärrys kasvien olemuksesta joskus kasvaa, olen varma, että se räjäyttää tajuntamme. Toisaalta olisi hyvin hämmentävää, jos ihmiset pystyisivät tuntemaan (tekojen tasolle yltävää) empatiaa kasveja kohtaan kun ei se onnistu edes meitä geneettisesti, käyttäytymiseltään ja ulkomuodoltaan niin lähellä olevien eläinten kanssa.
Valitettavasti materialistiset seikat pakottavat paketoimaan keskustelun. Kiitos Aki kun suostuit tähän, oli hienoa ajatella kanssasi.
Osallistu keskusteluun somessa aihetunnisteella #ylebattle ja liity joukkoihimme Facebookissa!
facebook.com/ylebattle
instagram.com/ylebattle
twitter.com/JKenttamaa
Snapchat: juhanikenttamaa
yle.fi/battle 24/7
Yle Puhe maanantaisin 29.2.–28.3. klo 16.03
Yle TV2 torstaisin 3.–31.3. klo 22.00
