Hyppää pääsisältöön

Limperin lempeää änkyrää parhaimmillaan

Omalta osaltani voin sanoa, että pidän änkyrästä silloin, kun se on hyvää änkyrää. Eikä asia ole niinkään mustavalkoinen: Magnus Lindbergin ilmaisu on muuttunut neljässäkymmenessä vuodessa räiskyvästä änkyrästä helpommin lähestyttäväksi ja sointuvammaksi, tietyn määrän komplisoitua pintatasoa silti säilyttäen. Radion sinfoniaorkesteri ja Lintu ovat Lindbergin musiikin parissa omimmillaan, luottosellisti Anssi Karttusesta puhumattakaan. Tuloksena on ensiluokkainen, yhtenäisesti soiva, ilmava, hengittävä ja tarpeen tullen hengästyttäväkin levyllinen Magnus Lindbergin uutta, lempeää änkyrää.

cd-levyn kansi
cd-levyn kansi CD-levyt

Sodan jälkeen dodekafoniansa ja sarjallisuutensa omaksuneesta säveltäjäsukupolvesta varsin moni kääntyi 1970-luvulla jonkinlaiseen uusromanttisuuteen tai henkistyneeseen uusyksinkertaisuuteen Arvo Pärtin tai Henryk Góreckin tapaan. 1970-luvulla nuoruuttaan elänyt Korvat auki! -sukupolvi taisi halveksia moista; mutta monen heistä kohdallaan meni suurin piirtein samanmoinen tovi, parisenkymmentä vuotta, ja niin vain yksinkertaisempi, tonaalisempi ja romanttisempi ilmaisu otti tuulta.

Paha kieli voisi kuiskutella, että syynä erinäisille takinkäännöille oli aiemmin mainituille, vanhemmille kollegoille siunaantunut menestys etenkin 1990-luvulla—tai sitten voisi viisaammin ajatella, että nuorista vihaisista säveltäjistä on vuosikymmenten puristuksessa päässyt pahin höyry purkautumaan ulos. Lopulta kumpaisenkin sukupolven tyylillisessä muutoksessa lienee kysymys sekä vastareaktiosta aiempaa änkyrämodernismia kohtaan että sisäisestä kasvusta kohti jotain sellaista, jonka kokee omimmaksi.

Omalta osaltani voin sanoa, että pidän änkyrästä silloin, kun se on hyvää änkyrää. Eikä asia ole niinkään mustavalkoinen: Magnus Lindbergin ilmaisu on muuttunut neljässäkymmenessä vuodessa räiskyvästä änkyrästä helpommin lähestyttäväksi ja sointuvammaksi, tietyn määrän komplisoitua pintatasoa silti säilyttäen.

Lindbergin itsensä mukaan hänen tapansa säveltää on pysytellyt sikäli samankaltaisena, että sille on leimallista taipumus draamallisuuteen. Sille on myös ominaista tietynlainen Lindberg-saundi, joka on yhdistelmä spektriharmonioita, tiettyjen sävelyhdistelmien suosimista sekä monikerroksellista, hallittua orkesterisointia. Tietyt ratkaisut jopa toistuvat teoksesta toiseen, onneksi eivät sentään täysin samanlaisina.

Radion sinfoniaorkesterin ja Hannu Linnun uudella Lindberg-levytyksellä soivat aivan viime vuosina syntyneet suuret orkesteriteokset Al largo ja Era sekä Toinen sellokonsertto, Anssi Karttunen itseoikeutettuna tulkkinaan. Niiden tilaajat, New Yorkin filharmonikot, Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri sekä Los Angelesin filhamonikot lukeutuvat maailman parhaisiin orkestereihin.

Lindberg ei kaihda viittauksia aiempiin säveltäjäsukupolviin, ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin 125-juhlintaan valmistunut Era luo useita sointisiltoja jopa Ensimmäistä maailmansotaa edetäneeseen aikaan, vuosisadanvaihteen musiikillisiin mullistuksiin Straussista ja Sibeliuksesta Stravinskyyn ja Schönbergiin. Säveltäjän menestyksellä on perusteensa, niin vaikuttavasti Lindberg punoo omaan musiikkinsa Till Eulenspiegelit ja Sibbanit.

Radion sinfoniaorkesteri ja Lintu ovat Lindbergin musiikin parissa omimmillaan, luottosellisti Anssi Karttusesta puhumattakaan. Tuloksena on ensiluokkainen, yhtenäisesti soiva, ilmava, hengittävä ja tarpeen tullen hengästyttäväkin levyllinen Magnus Lindbergin uutta, lempeää änkyrää.

Magnus Lindberg: Al largo; Sellokonsertto nro 2; Era. - Anssi Karttunen, sello, ja RSO, joht. Hannu Lintu. (Ondine, ODE 1281-5)

Kuuntele Uudet levyt 11.3.2016, toimittajana Ville Komppa.