Valo ja varjo

Suuren säveltäjämestarimme Jean Sibeliuksen ympärillä on käynyt hänen uransa alkuvaiheista aina nykypäivään asti melkoinen kuhina. Hänen persoonansa ja tekemisensä ovat vaikuttaneet tavalla tai toisella kaikkiin aikalaisiin, vieläpä nykysäveltäjätkin joutuvat pohtimaan suhdettaan tähän järkälemäiseen hahmoon. Puhutaan sinfonisesta ahdistuksesta, joka vaivaa maatamme – pitääkö omassa teosluettelossa olla sinfonia tai useampi, jotta on vakavasti otettava säveltäjä?

Koko yhteiskuntamme ottanut Sibeliuksen omakseen. Hän on myös pätevä käyntikortti maailmalla ja yksi merkittävimmistä myyntituotteistamme. Käytetään sanoja, kuten vienti, brändi, markkinointi ja tuotteistaminen. Melkoinen taakka yhden ihmisen kannettavaksi, ottaen huomioon, ettei hän enää itse henkilönä ole keskuudessamme.

Klassisen Suomen Sibelius-jakson työnimenä oli Valo ja varjo. Joillekin aikalaisille varjo oli konkreettinen ja ahdistava, nuoremman polven taas tiedetään leukailleen mukavasta, viilentävästä varjosta, jossa voi käydä levähtämässä ja taas jatkaa matkaa. Suurin osa haastateltavista kuitenkin totesi, että Sibeliuksen varjo on enemmänkin puheessa elävä myytti kuin jotakin, minkä voisi konkreettisesti määritellä. Pääosassa oli edelleen kuitenkin varjon luova mies nimeltä Jean Sibelius ja ne merkitykset, vaikutukset ja seuraukset, joita hän säveltäjänä toimiessaan synnytti. Kuitenkin yksi näkökulma Sibeliuksen elämään on juuri tuo valo ja varjo, jota riitti ensimmäisistä kansallisen vaiheen idealistisista pyrkimyksistä aina nykypäivään asti. 

Ei ollut aivan itsestään selvää, että Sibeliuksesta tulisi kansallissäveltäjä, mutta vakavasti otettavimman kilpailijan Ernst Mielckin varhainen kuolema jätti juuri sopivan kokoisen aukon. Nythän me tiedämme, että Sibelius sen myös täytti. Nuori säveltäjälupaus Ernst Mielck (1877–1899) oli kovaa vauhtia nousemassa merkittäväksi nimeksi ja jättämässä hiukan vanhemman säveltäjäkollegansa Jean Sibeliuksen varjoonsa. Hän kuitenkin kuoli vain 21-vuotiaana sävellyksenopiskelijana ja jätti jälkeensä vain joitakin lupaavia teoksia ja arvailuja siitä, millainen mestari nuoresta säveltäjälupauksesta olisi voinut kehittyä. 

Mielckin läpimurto kotimaassa tapahtui vuonna 1897, Robert Kajanuksen johtaman Helsingin kaupunginorkesterin kantaesitettyä hänen ensimmäisen sinfoniansa f-molli.

Niin säveltäjä kuin teoskin saivat ylistävät arviot. Mielck oli myös taitava pianisti. Hänestä oli siis kehittymässä todellinen kilpailija nuorelle Sibeliukselle, jonka ensimmäinen sinfonia syntyi vain kaksi vuotta Mielckin ensimmäisen sinfonian jälkeen. Tuona samana kantaesitysvuonna 1899 Mielck kuitenkin sairastui tuberkuloosiin ja kuoli Sveitsissä, jonne oli toiveikkaana lähtenyt parantamaan sairauttaan. Hänet haudattiin Locarnon lähelle 22-vuotissyntymäpäivänään.

Koko uransa ajan Sibelius taiteili sävellystyön ja sen vaatiman erityisen ilmapiirin ja toisaalta toveriporukan kanssa istuttujen pitkien iltojen työhön tuomien keskeytysten välillä. Velkaakin kertyi. Toisaalta Kämpin pöydässä todella luotiin jotakin uutta, edistettiin taiteidenvälisyyttä ja luotiin omaa, suomalaista ääntä. 

Elämään mahtui iloa ja surua, merkittäviä taiteellisia voittoja ja sairautta, kuolemaakin. Sibeliuksesta kehkeytyi mies, jonka syntymäpäiviä vietettiin vaatimattomasti Messukeskuksessa ja jonka velat lopulta hoidettiin kansalaiskeräyksellä. Mutta joka ei lopulta enää kyennyt säveltämään. Määrittivätkö valo ja varjo siis todellisuudessa ennemminkin säveltäjän omaa elämää?

Toimittaja ja musiikintutkija Pekka Hako uskoo siihen, että varjo oli olemassa. Hänen mukaansa se ilmenee niissä teoksissa, joita ei koskaan syntynyt.

Pahimmin Sibeliuksen aseman aiheuttaman iskun koki Einar Englund (1916–1999), joka antoi muistelmateoksensa nimeksi Sibeliuksen varjossa. Hänen jälkeensä Einojuhani Rautavaara (1928–) kuului jo säveltäjäpolveen, joka oli onnistunut irtautumaan aikaisempien säveltäjäpolvien mahdollisesta Sibelius-ahdistuksesta. Säveltäjäjätin varjossa joutui toimimaan hiukan varhaisempi modernistipolvi, joka tähysi jo ulkomaille, tutustui Alexander Skrjabiniin ja koki tavalla tai toisella ajan ilmapiirin itselleen vieraaksi.

Aarre Merikannosta tuli yksi suomalaisen musiikkielämän ”modernistikolmikosta”, yhdessä Väinö Raition ja Ernest Pingoud'n kanssa.Pietarissa syntynyt, myös Saksassa ja Ranskassa asunut Ernst Pingoud (1887–1942) emigroitui Suomeen itsenäisyysvuonna 1917. Hän oli paitsi säveltäjä, myös kirjallisuuden tutkija ja kärkevä ja aktiivinen kirjoittaja, joka otti osaa ajan taidekeskusteluun kirjoittamalla modernistien perustamiin lehtiin. Myös Pingoud innostui Skrjabinista, mutta hänen sävellystuotantonsa ulottuu tyylillisesti laidasta laitaan, iskelmästä sinfonisiin runoihin. Teosten aiheet puolestaan liikkuvat avaruudesta

Pingoudia suuresti kiinnostaneeseen teollistumisen aikaan.Toinen modernistikolmikon jäsen oli Väinö Raitio (1891–1945). Hänen tyylinsä on moninainen, ulottuen romanttisvaikutteisista teoksista impressionismiin ja ekspressionismiin. Raitio oli koloristi, joka myös sai vaikutteita Skrjabinilta. Hiljaiseksi luonnehdittu Raitio oli kolmikosta syrjäänvetäytyvin ja työskenteli mielellään omissa oloissaan.

Varhaiskypsäksi säveltäjäksi mainittu Aarre Merikanto (1893–1958) halusi tietoisesti pyrkiä irti isänsä Oskar Merikannon tuotannon tyylistä ja hengestä. Hän suuntasi opiskelemaan ulkomaille ja tutustui hänkin vuorollaan Skrjabinin musiikkiin, mikä ohjasi nuoren säveltäjän kohti modernismia.

Merikanto ei kuitenkaan kotimaassa sopeutunut ajan, erityisesti 1930-luvun vaikeaksi kuvattuun musiikilliseen ilmapiiriin, eikä aikalaisyleisö ymmärtänyt hänen vaikeiksi koettuja teoksiaan. Pääteoksena pidetty ooppera Juha jäi syntyaikanaan 1920-luvulla esittämättä ja sai ensiesityksensä näyttämöllä vasta 1950-luvulla.

Teksti: Anu Holttinen