Hyppää pääsisältöön

Elokuva kirjoittaa terävästi

Juha Hurme
Juha Hurme Kuva: Yle/Jyrki Valkama juha hurme

Näin Tampereen 46. elokuvajuhlilla 48 elokuvaa, joista 42 lukeutui kahteen kotimaiseen kilpailusarjaan, yli ja alle 30-minuuttisiin.

Pitkät kilpailijat, kahdeksan kappaletta, olivat kaikki huolella tuotettuja, ajateltuja ja tasokkaita dokumentteja. Alle puolituntisia dokumentteja löytyi yhdeksän kappaletta. Niissä oli enemmän hajontaa, mutta kovin kärki oli kirkas.

Loput lyhyestä sälästä, 25 elokuvaa, olivat määräjärjestyksessä animaatioita, fiktioita ja kokeilevia elokuvia.

Animaation alueella kuhinoi kiinnostavasti. Osaavia ja railakkaita tekijöitä näyttäisi olevan tulossa. Fiktiot olivat aivan muutamaa piristävämpää poikkeusta lukuunottamatta tylsiä, tyypillisiä ja vaillinaisesti käsikirjoitettuja. Huono huumori ja trash-tyyppinen sekoilu ovat turhan monen tekijän mielestä käyttökelpoisia työkaluja.

Totuus ja harha vuoropuhelevat elokuvassa kiivaasti.

Kokeilevat elokuvat olivat… kokeilevia. Koska olen vanha ja tylsä, pyrin kaikin keinoin vaikuttamaan joltain muulta kuin vanhalta ja tylsältä, mutta nyt on tunnustettava, etten saanut näistä kokeiluista paljon muuta irti kuin elokuvataiteen perusläksyn: elokuva on liikkuvia valopisteitä tasopinnalla, joihin usein liitetään kaiuttimista kuuluvaa, kuvan liikkeeseen synkattua mökää.

Kaikki elokuvat, myös ne ymmärrettävät ja meitä ympäröivästä todellisuudesta tunnistettavia kuvauksia tarjoavat, toteuttavat tämän määritelmän.

Totuus ja harha vuoropuhelevat elokuvassa kiivaasti. Viritetyimmänkin sepitteen läpi vuotaa tekijöiden ja aikakauden piirteitä ja tekoprosessin aineksia. Linssi ja mikrofoni ovat lahjomattomia mekaanisia värkkejä, joiden tallenteissa säilyy jälki kuvaustilanteeseen, vaikka asiaa hämmentäisi kaikilla käytettävissä olevilla muokkauksilla ja teknofilttereillä.

Ja toisaalta se luotettavin ja vakuuttavin dokumentti ei ole mitään muuta kuin tekijöidensä huolella sommittelemia valopisteitä ja äänisignaaleja, jotka leikkaavat ja järjestävät todellisuuden pursuavasta kaaoksesta ja hälystä uuden myytin, tiukkaan pakettiin strukturoidun sepitteen.

Tasopintaheijasteella on huomattava valehtelu- ja propagandapotentiaali. Sen kanssa pitää olla tarkkana.

Taiten tehdyllä, äänellä varustetulla liikkuvalla tasopintaheijasteella on huomattava valehtelu- ja propagandapotentiaali. Sen kanssa pitää olla tarkkana.

Kaisa Astikainen, Hamy Ramezan, Ville Suhonen ja Virpi Suutari olivat. Nämä neljä dokumenttiohjaajaa näyttivät Tampereella, kuinka tehdään taidetta todellisuuden palasista.

Astikaisen Toivola on sydäntäsärkevän makeilematon elokuva pienen maitotilan lopettamisesta omistajapariskunnan eläköityessä ja aikojen muuttuessa. Lehmien nimet ovat oikeutetusti päähenkilöluettelossa loppukrediiteissä. Toivolan maailmanpiirissä eläin on tunteva olento, lähimmäinen.

Elokuva läpäisee poliittisesti ylikuumenneen aiheensa ja muotoilee kuvan ihmisestä.

Ramezanin Tuntematon pakolainen muuttaa taiteen keinoilla hahmottoman massan joukoksi yksilöitä. Erinomainen leikkaus antaa katsojalle aikaa, tilanteesta ei kiirehditä eikä päästetä pois. Rinnallakulkijan näkökulma puhdistuu tirkistelystä ja journalistisista yleistyksistä. Elokuva läpäisee poliittisesti ylikuumenneen aiheensa ja muotoilee merkittävän kuvan ihmisestä, ihmiskunnasta.

Yhteiskunnalle vaaralliseksi luokitellun ja jatkosodan aikana teloitetun Martta Koskisen tarina, kappale vaietuinta suomalaista historiaa, muotoutuu eheäksi ja tyylillä dramatisoiduksi kokonaisuudeksi Suhosen Ompelijattaressa. Martan vakaumuksellisen kärsimystien ympärille rakentuu rikas kulttuurihistoriallinen kudos, aikakauden kuva. Huoliteltu äänimaailma ja musiikki viimeistelevät puhuttelevan ja kekseliäästi käsikirjoitetun leffan.

Virpi Suutarin Eleganssin nimi on avainsana tähän monikerroksisen humoristiseen, kuvan ja musiikin upeiden kompositioiden keinoin toteutettuun huipputason herrojen ja koirien metsästysharrastuksen kuvaukseen. Kirjallisuuspomo Heikki A. Reenpään verbaalinen aateluus ja kuninkaallinen läsnäolo johdattelevat Jorma Ollilan ja Antti Herlinin horjahtelematta peltopyiden kimppuun. Eleganssissa on samaa satiirista säkenöintiä kuin Marja Pensalan 1980-luvun klassikossa Hyvä elämä, jossa Kyllikki ja Johannes Virolainen kehuivat vilpittömän ihastuneesti itseään.

Menkää, kuulkaa, elokuviin, etenkin dokumenttielokuviin! Elokuva kirjoittaa parhaimmillaan todella terävästi.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri