TV1 keskiviikkona 23.3.2016 klo 22.00 - 22.50, uusinta lauantaina 26.3. klo 17.10
Yle Areenassa vuoden ajan.
Näytelmäkirjailija, ohjaaja Sirkku Peltola ja lauluntekijä Heikki Salo asuvat Tampereen Pispalassa tamperelaiskirjailija, runoilija Lauri Viidan synnyinkodissa.
Sen kummempaa Lauri Viidan henkeä sieltä ei ole löytynyt, paljon remontoitavaa kylläkin. Heikki ja Sirkku kuvaavat taloa enemmän ihmisten taloksi, siellä on synnytty, eletty ja kuoltukin.
Nyt pariskunnalla on tekeillä musiikkinäytelmä Lauri Viidasta.
Viita oli sairas, ristiriitainen ja vaikea ihminen, mutta Sirkku ja Heikki haluavat keskittyä Viidan lapsuuteen ja nuoruuteen, tullaan lähelle myös pariskunnan nykyistä kotiakin.
Laumassa kasvaneet
Heikki ja Sirkku ovat lähtöisin suurista perheistä ja voi sanoa, että jollakin tasolla laumaeläimet tunnistivat toisensa, kun he tapasivat opiskeluaikana.
Sirkun lapsuusperhettä leimasi voimakkaasti isän sotakokemus. Hän oli traumatisoitunut, huusi öisin ja oli puhumaton päivisin. Sirkku sanoo, että häneen iskostui voimakas sodan pelko, leikkimökin seinät oli tapetoitu Vietnamin sodan kauhukuvilla.
Vastavoiman perheeseen toi sitten äiti, Karjalan evakko, jonka hyppelehtivä, epälooginen puhetapa on ollut esikuvana myös Sirkun näytelmien naishahmoille.
Heikin perheessä sota ei ollut niin vahvasti läsnä, mutta hän on miettinyt Sirkun kokemusta paljon.
Pieni tyttö oli ikään kuin ukkosenjohdattimena vanhempien kokemuksille ja Heikki tunnistaa kyllä oman isäsuhteensa musiikkistaan. Toisin kuin Sirkun isä, Heikin isä oli sosiaalinen kylävaatturi, keksijä ja monitoimimies.
Vakavamielisiä nuoria
Kun Heikki pyöri Lapualla seurakuntanuorten piireissä ja Sirkku taas Kangasalla pioneereissa, niin on pakko kysyä, kuinka vakavamielisiä nuoria he oikein olivat?
Heikki sanoo, että enemmän heitä yhdistää se, että he ovat aina liikkuneet erilaisissa porukoissa sulavasti, mutta Sirkku sanoo, että sodan pelko kyllä hänessä synnytti rauhanaatteen ja heikompien puolustaminen oli jo silloin tärkeätä.
Ehkä nuoruuden peruja on sekin, että niin musiikissa kuin näytelmissä heitä on aina kiinnostanut enemmän rujot antisankarit kuin sulavat menestyjät.
Sitten tuli ensi-ilta
Kun Miljoonasade alkoi menestyä, Heikki joutui tekemään tosissaan töitä sen takia, että oli kova jännittämään. Keikan jälkeen piti oksentaa, nolouden tunteiden kanssa kamppailla, alkoholiakin kului.
Sirkku sanoo, että jollakin tavalla jännitys liittyy siihen, että kun laittaa itsensä muiden arvioitavaksi, silloin kaikki tietävät millainen olen.
Heikki sanoo, että varsinkin nuorempana Sirkun ensi-illan lähestymisen tiesi siitä, että "ensin se lakkaa antamasta, sitten nukkumasta ja sitten syömästä ja sitten on ensi-ilta."
Intohimosta taiteeseen
Sirkku ja Heikki ehtivät olla yhdessä 11 vuotta ennen ensimmäisen lapsen syntymää. Lasten myötä matkalaukkuelämä muuttui haastavammaksi, ja oli oltava moninkertainen lista hoitajia varalla.
Epäsäännöllinen elämä pitää suunnitella hyvin, mutta iso muutos tapahtui vuonna 2001, kun Miljoonasade pisti pillit pussiin, uupumus oli vallannut koko porukan.
Sirkku sanoo, että muutenkin heille tavallinen arki ja perheen kanssa eläminen on tärkeätä. He eivät edusta taiteen boheemia laitaa, vaan ovat tunnollisia ja kovia tekemään töitä.
Tosin Heikki sanoo, että ahkeruuden ja tunnollisuuden sijaan hän haluaa puhua intohimosta, musiikki ei tule vain tilaustyönä, vaan joskus ihan itsestään, äkillisestä havainnosta.
Kuuntele ja ajattele
Millainen havainto sitten synnyttää näytelmän tai biisin?
Sirkun tunnetuimpia töitä on Kotalan pienviljelijäperheestä kertova sarja Suomen hevonen. Se alkoi muotoutua, kun Sirkku luki keksipaketin kyljestä tekstin, jossa puhuttiin suomalaisesta viljasta, mutta alkuperämaa olikin Tsekki.
Hän sanoo, että ajatus vapaasta suomalaisesta talonpojasta on EU:n myötä hävinnyt ja siitä hän haluaa kertoa, Suomen ja maaseudun muutoksesta.
Heikki sanoo, että samalla tavalla hän havainnoi ympäristöään, kuuntelee ihmisten puheita ja ajattelee. Yhden Miljoonasateen tunnetuimman kappaleen eli Marraskuun synnytti parvekkeelta nähty varisparvi, joka raahautui aamulla kaatopaikalle ja illalla pois.
Nauru on ikuista
Sirkku ja Heikki pohtivat Suomen ja maailman tilaa. Sirkku on aika synkkänä, lintukotoa ei enää ole, maailman hätä on tullut lähelle. Ilmastonmuutos pelottaa.
Heikki jakaa kyllä samat tuntemukset, mutta sanoo olevansa käytännön ihminen, organisoija. Hän on alkanut opetella uusia taitoja, kuten viljelyä ja mehiläistenhoitoa. Ne ovat harrastuksia, mutta ehkä kertovat myös isompaa tarinaa työstä oman lähipiirin hyväksi.
Kaiken takana on kuitenkin huumori ja nauru. Se on elämän voima, joka pitää liikkeessä. Lapsenlapsesta puhuttaessa Sirkku sanoo, että nyt loppuvat sananiekalta sanat, mutta naurun voi aina jättää perinnöksi. Näin tapahtuu Sirkun näytelmässä, mutta myös todellisessa elämässä. Kaikki maailmassa muuttuu ja menee ohi, mutta nauru on ikuista.
