Mira Pelo
Yle
Vuosittain noin 30 000 suomalaista sairastuu syöpään. Joka kolmas sairastuu syöpään elämänsä jossain vaiheessa. Syöpä ei kosketa ainoastaan sairastunutta itseään vaan myös hänen läheisiään. Akuutin katsojat kertovat, miten läheisen syöpä on heihin vaikuttanut. Miten rinnalla kulkeminen sujuu, kun mielen valtaa pelko läheisen puolesta? Onko suhtautuminen elämään muuttunut?
"Itku tuli aina yksin ollessa"
”Olen isän tyttö, ja ollut aina läheinen hänen kanssaan. Ensimmäinen isäni syöpädiagnoosi oli pysäyttävä. Itku tuli aina yksin ollessa. Kuinka isä selviää kaikista edessä olevista hoidoista? Kuinka minä jaksan olla vahva ja hänen tukenaan? Pelko oli läsnä joka päivä, jokaisena hetkenä. Luopumisen käsittely oli päivittäistä. Elämä tuli merkityksellisemmäksi. Jokainen päivä muuttui aidosti arvokkaaksi, jokainen hetki suruineen ja iloineen tärkeäksi. Maailman harmaus sai värit. Aloin arvostaa ja kunnioittaa omaa elämääni ja isän kanssa vietettyjä hetkiä eri tavalla. Aina ei jaksanut olla vahva, pirteä ja kannustava vaan välillä oma huoli ja suru puskivat kaiken läpi ja purkautui myös isälle. Syövästä selvittiin, tai oikeastaan imusolmukesyövän intensiiviset hoidot purivat kasvaimiin ja ne pienenivät riittävästi. Hoidot kuitenkin ovat osa elämäämme vielä vuosia, joskin harvempana kuin alussa.
"Tarve auttaa tuli valtavaksi"
”Läheinen ystäväni sairastui vuosi sitten rintasyöpään. Oli todella raskasta seurata sitä läheltä. Tarve auttaa tuli valtavaksi. Toisaalta myös ahdistuin, kun en pystynyt auttamaan riittävästi. Onko Suomessa jotain tahoa joka auttaisi esimerkiksi pitkäaikaissairaita heidän sairauden aikana; joku joka kävisi kaupassa, ulkoiluttaisi koiraa, tekisi ruokaa? Hoitaisi pakollisia arjen askareita sairaan avuksi. Kaikilla tässä maassa ei ole turvaverkkoa, johon nojata sairauden sattuessa, eikä koko elämää voi jättää "jäähylle" siksi aikaa kunnes paranee. Itse voisin hyvin kuvitella itseni tekemässä tällaista työtä, mutta kun oma palkkakin pitäisi jostain saada.”
"Meillä kaikilla on ikävä"
”Mummo sairastui rintasyöpään 90-luvulla, kun olin itse alakoululainen. Hän parani muutamaksi vuodeksi, kunnes syöpä löysi uuden osoitteen. Kohtu, munasarjat, mahalaukku ja lopulta maksa. Tupakoimaton, raitis, ahkera kuusi lastaan leskenä kasvattanut mummoni kuoli vuonna. 1998. Olin lukiolainen tuolloin.
Kuten niin monet, myös mummo halusi sairaalasta kotiin. Ja niin hän pääsikin. Makoili päivän pirtin keskellä sairaalasängyssä. Lapset ja sukulaiset hänet hoitivat. Mummon pikkusisko saunotti, me lapsenlapset luimme lehteä. Tai oltiin vaan. En ollut kuoleman hetkellä läsnä, mutta minulle jäi kuva, että koko saattohoito oli kaunis. Mummo jaksoi pinnistellä siihen saakka, että hänen toinen tyttärensä ehti tulla junalla Etelä-Suomesta. Vaikka loppu oli rauhaisa, niin kyllähän meillä kaikilla oli ja on ikävä."
"Voin selvitä melkein mistä tahansa"
”Syöpä vei minulta rakkaan äidin aivan liian aikaisin. Kaiken tämän jälkeen olen kuitenkin oppinut arvostamaan omaa ja läheisten terveyttä. Perheemme hioutui myös uudella tavalla yhteen ja nyt tiedän, että jatkossa voin selvitä melkein mistä tahansa. Äidin vakava sairastuminen teki myös minusta ihmisenä vahvemman.”
"Minun vanhukseni eli täydellisen elämän"
”Syöpä voi olla joskus aika armollinen tapa myös vanhalle, toimintakykyiselle ihmiselle lähteä. Viimeiset kuukaudet, viikot ja päivät voivat olla yllättävän elämäntäyteisiä ja "normaaleja". Oli hieno kokemus kulkea vanhuksen rinnalla hänen viimeiset kuukaudet, viikot, päivät, tunnit, minuutit ja sekunnit. Suuri kiitos menee myös oireiden mukaiselle hoidolle, kotisairaanhoitopalveluille, joista sai tukea tarvittaessa sekä lopulta viimeisten päivien laadukkaalle saattohoidolle. Minun vanhukseni eli täydellisen elämän ja kuoli arvokkaasti syöpään.”
"Kun Suru muutti meille"
”Helmikuisena lauantaina Toni nukkui pois ja Suru muutti meille. Jo seitsemän vuotta sitten Suru paukahti kutsumatta ovesta sisään huonojen uutisten seurana. Siitä päivästä lähtien se teki meille vierailuja tasaisin väliajoin. Joskus se jätti meidät rauhaan pitkäksikin aikaa. Sen tunsi vain pienenä henkäyksenä niskavilloissa alakuloisina hetkinä, kun ajatukset pääsivät liiaksi vaeltelemaan. Kun Suru ymmärsi pysyä pois, se antoi meidän levätä ja kerätä voimia. Antoi tilaa muillekin asioille, isoille ja pienille iloille, koiranpennuille, leikeille, yhteisille matkoille ja saunailloille.
Vuosi sitten lääkäri kertoi hyvästä hoitovasteesta ja Suru sai luvan jättää meidät kesälomalle, sen matkalaukut jätettiin pihan perälle ja elämä maistui. Ehkä siksi niin hyvälle, että Suru harvemmin pysyi pitkään reissuillaan. Ja niinhän se jo loppukesästä siirteli tavaroitaan takaisin nurkkiimme. Veli katseli merelle niin väsyneen näköisenä, että sydäntä särki. Erotessa halaukset kävivät tärkeämmiksi joka kerta. Mikä siinä onkin että rakkaus tuntuu kasvavan samaa tahtia huolen kanssa?
Sairaalassa Suru oli jo niin tuttu, että sitä saattoi melkein koskettaa. Se seurasi kaikkea mitä tapahtui, oli läsnä jokaisessa vierailussa ja hyvästijätössä. Silloinkaan se ei kokonaan musertanut meitä, vaan katseli sivusta kun juttelimme ja muistelimme, nauroimme ja kahvittelimme, ihmettelimme talviurheilijoiden temppuja saattohoitohuoneen kisakatsomossa. Jos voi sanoa että rakkautta on ilmassa, niin Tonin huoneessa sitä oli sakealti. Suru jotenkin lämmitti, laittoi meidät kaikki lähemmäksi toisiamme kuin koskaan ennen ja toi elämäämme myös uusia hyviä ihmisiä.
Niin Suru levitti laukkunsa meille ja teki selväksi, että tällä kertaa kyse on juuri siitä pidemmästä vierailusta. Siitä mihin meitä oli valmisteltu. Vaan emmehän me valmiina olleet kuitenkaan, ei kai kukaan voi olla. Suru pyörii nyt nurkissamme ja hankaloittaa elämäämme monin tavoin. Se saa huutamaan muille, maskarat leviämään sopimattomissa paikoissa, itkemään niin että koko naamaa särkee, seisomaan liikennevaloissa kolmet vihreät ja unohtamaan pyykit koneeseen. Se saa ajattelemaan kummia: Että vaihtaisi kaikki lähimmät pois, jos sen yhden saisi vaihdossa takaisin. Se väsyttää tolkuttomast ja kiristää hermoja. Se sotkee lähimuistin niin, ettei omaan päähän voi luottaa. Huonoina päivinä se saa katsomaan huolettomia ihmisiä ja miettimään, mitä tekään mitään mistään tiedätte, odottakaapa vaan.
Mitä muuta se tekee? Ainakin se on vienyt pois pelkoja ja laittanut asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Herätellyt huomaamaan, että jollakin muullakin saattaa olla Suru nurkissaan. Se on saanut nauttimaan suuresti niistä normaalin tylsiltä ja arkipäiväisiltä tuntuvista hetkistä, kauppareissuista ja jumppatunneista, jolloin Suru on sivummalla tai hetkittäin jopa kokonaan poissa. Lapsen päätä tekee mieli silitellä illalla pidempään ja läheisten ja ystävien arvo moninkertaistuu. Suru on kutistanut maailman yhden huoneen ja sängyn ja henkäyksen kokoiseksi, että tässä se kaikki tärkeä oikeastaan on. Rakkaat siinä ympärillä. Yhteiselo Surun kanssa siis jatkuu, eihän tässä vaihtoehtojakaan ole. Kunhan se jonain päivänä lähtee ja tulee vain piipahtamaan. Ikävää taas ei olisi ilman välittämistä, joten toivoa sopii, että tämän jälkeen meille jäisi sellainen lempeäluontoinen ikävä, semmoinen jonka kanssa olisi helppoa elellä eteenpäin.”
"Ihminen ansaitsee arvokkaamman kuoleman, mitä syöpä antaa"
”Olin 14-vuotias, kun enoni kuoli syöpään, 17-vuotias isäni kuollessa syöpään ja 41-vuotias, kun äitini kuoli syöpään. 14-vuotiaasta lähtien olen kannattanut eutanasiaa ja kannatan sitä yhä. Mielestäni ihminen ansaitsee arvokkaamman kuoleman, mitä syöpä antaa. Voimia kaikille sairauden kanssa taisteleville sekä heidän läheisilleen. Toivottavasti tulevaisuudessa ihminen voisi kuolla kivuttomammin ja rauhallisemmin.”
"Hän opetti minulle elämästä enemmän kuin kukaan muu"
”Rakas veljeni lapsi menehtyi 3-vuotiaana taisteltuaan syövän kanssa kaksi vuotta. Hän opetti minulle elämästä enemmän kuin kukaan muu. Lapsen hetkessä eläminen on jotain, mihin me aikuiset emme pysty, mutta jotain siitä voimme oppia. Nyt nautin ja arvostan pieniäkin arjen iloja. Pidän jalat maassa, mutta uskon ihmeisiin. Näytän tunteeni ja todellisen minäni, en häpeä enää herkkyyttäni. Kerron ja näytän läheisille ihmisille tavalla tai toisella, että välitän. Arvostan suomalaista terveydenhuoltoa ja yliopistollisia keskussairaaloita enemmän. Mietin, mikä elämässä todella on tärkeää ja annan myös itselleni luvan hemmotteluun. Aina ei vaadita sanoja, tärkeintä on läsnäolon laatu. Hymyillä voi myös sumuisen surun keskellä.
Vaikka joskus on hetkiä, ettei jaksaisi, niin elämä on aina elämisen arvoista. Olen aina unelmoinut, mutta nyt saanut uutta varmuutta myös toteuttaa unelmia. Eivätkä ne unelmat ole suuria, mutta minulle ne merkitsevät paljon. Suhtaudun ihmisten turhasta valittamiseen nykyään niin, että koitan auttaa heitä näkemään asioiden positiiviset puolet tai miten he saisivat asiat parempaan suuntaan. Hyviä tekoja ovat myös pieniltäkin tuntuvat teot. Samaistun ihmisten hätään ja osallistun nykyään myös teoin hyväntekeväisyyteen. Suomessa on paljon tavallisia perheitä, joita on kohdannut kriisi tai suru. On monia tapoja auttaa. Vaatekeräykset, lahjakeräykset ym. ovat helppoja reittejä auttaa. Lapsiperheille iso apu on tukiperhetoiminta. Olen myös ymmärtänyt, että me jokainen elämme omaa elämäämme. Otetaan siihen mukaan ne ihmiset, joiden kanssa polku tuntuu helpommalta astua.”
"Elämästä pitää ottaa hetkistä kiinni!"
”Isäni taisteli aggressiivista syöpää vastaan kaksi vuotta. Saimme hoitaa hänet kotona loistavan kotisairaanhoidon avulla. Tämä pisti arvostamaan ihmisen elämän viimeisiä kuukausia ja hetkiä. Isälleni oli tärkeää saada olla kotona tutussa ympäristössä rakkaiden kanssa. Tämä mahdollisuus on liian harvalla ja kotisairaaloita ja saattohoitopaikkoja on liian vähän. Isäni sairaus ja kuolema vahvisti arvopohjaani ja sitä, että rakkaimpia pitää kuunnella ja elämää yrittää elää mahdollisimman rikkaasti, sillä sairastuminen ja kuolema voi saavuttaa meidät liian aikaisin. Elämästä pitää ottaa hetkistä kiinni!”
"Ahdistus ja tietämättömyys huomisesta oli hermoja raastavaa"
”Isä sairastui paksusuolen syöpään joulukuussa 2014. Annettua elinaikaa oli vain pari kuukautta ilman leikkausta. Leikkauksessa oli suuret riskit, mutta siitä selvittiin. Tuli kuitenkin leikkauksen jälkeinen komplikaatio, jossa haavaan oli mennyt bakteeri, jonka seurauksena kuumeinen ja allensa virtsannut isä kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan. Olin itse tämän ajan ulkomailla ja käytin runsaasti alkoholia. Ahdistus ja tietämättömyys huomisesta oli hermoja raastavaa. Lisäksi taloushuolet sairaalamaksuista ja muista kustannuksista huolestuttivat. Pelko siitä, että syöpähoitojen jälkeen viet kotiin jonkin tarttuvan taudin, oli stressaavaa. Syöpähoitojen jälkeen isän kunto oli olematon. Jouduin laittamaan isälleni kengät jalkaan, vastahan hän oli niitä itse minulle pukenut. Ilman sauvoja ei voinut kävellä, eikä pysyä pystyssä. Muisti ja ajatukset harhaili. Riipaisevinta oli kuulla "Mitäs sitä nyt tehdään, kun ei kuoltukaan".”
”Tänään sairaalassa"
"Tänään sairaalassa. Isä on sairastanut jo muutaman vuoden melanoomaa, joka on nyt viimeisen vuoden aikana lehahtanut isommin, ympäriinsä iholla ja imusolmukkeissa. Kesällä katosi ääni ja lääkäreiden kanssa yksissä tuumin epäilimme, että äänihuuliin on tullut arpikudosta hengitysputkea laitettaessa, lukuisten leikkauksien takia. Ei, ei se mennytkään niin. Olikin kurkkusyöpä ja nyt on kaksi syöpää. Viikoittain tutkitaan ja tavataan lääkäreitä, sekä kurkku- että syöpäpolilla. Vuoron perään. Tänäänkin käytiin sairaalassa. Kerronpa teille siitä.
Kortiton isäni asuu yli 40 kilometrin päässä keskussairaalasta ja nyt ensimmäistä kertaa kulkee Kelan taksilla. Kela-taksin saa kun reissuja ja kilometrejä kertyy sairauden takia tarpeeksi. Taksi tuli hieman ajoissa, ja nouti ihan ovelta saakka. Kappas, kyydissä istui tuttu vanha rouva, Aili ja matka kulki yhteiskyydein sairaalaan. Minä olin sitten sairaalalla vastassa, samoin Ailin tytär.
Kuvantamisaulassa katsoin uutiset, kuten lukuisina muina kertoina olen katsellut odotellessa isää tutkimuksista. Toki juttelin vanhemman herrasmiehen kanssa hieman politiikkaa. Hän istui rohkeasti viereeni ja halusi jutella. Ovatko nuo hallituksen leikkaukset nyt hyvästä vai paremmasta? Taas heräsi se vanha tunne siitä, kuinka ihmiset kohtaavat yksin näitä tutkimuksia sairauden ja kuolemanpelko rinnassaan ja epävarmuus silmissä. Näitä sairaalassa näkee päivittäin.
Kuvantamisen jälkeen istuttiin korva-, nenä- ja kurkkupolilla, ruuhkaisessa odotusaulassa. Isä luki (!) kolme Tekniikan Maailmaa ja minä selasin muutaman sisustuslehden. Eipä paljoa juteltu, eikä muutkaan. Huonokuuloisia taisi olla suurin osa. Onneksi se sairaalan mustahousuinen laulava lähetti kilisteli korujensa kanssa ohitsemme, nauratti jälleen kerran niin kuin nyt useampana vuotena on naurattanut.
Vihdoin lääkäri nouti meitä huoneeseen, pahoitteli että joudumme olemaan tutkimushuoneessa ja aloitti asioiden läpikäynnin. Kuvat puuttuivat, hoitopäätöksiä ei vielä(kään) haluttu tehdä, yksi kasvain poistettiin kasvoista paikallispuudutuksella ja papereita tutkittiin. Ensi tiistaina sitten taas, kun patologit, syöpä- ja muut erikoislääkärit pitävät palaverin. Päätetään sädetetäänkö, leikataanko, lääkitäänkö, hoidetaanko, nenää, korvaa, kurkkua, rintaa vai mitä?
Ja löytyihän sieltä papereista samalla sydämen eteisvärinästä merkintä jo maaliskuulta, samainen oireeton, mutta vaarallinen värinä kerrottiin meille nyt lokakuussa. Eli aikalailla ajallaan, vai mitä? Tässä välissä kerittiin potilasta jo kaksi kertaa nukuttaa ja leikata kunnes yht’äkkiä joku lääkäri passitti akuutisti päivystykseen yht’äkkisen löydöksen tehtyään. Tämän päivän lääkäri kuittasi asian jotakuinkin näin: ”No nyt sen sitten joku huomasi, teki numeron ja säikäytti koko suvun hengiltä.” Kutakuinkin näin se meni, mutta olisihan tämänkin voinut hoitaa lääkityksellä jo maaliskuussa, silloin kun värinä EKG:ssä näkyi? No nyt on tulossa rytminsiirto ja kallis lääkitys menossa, akuuttia vaivaa hoidettaessa.
Toinen lääkäri sanoi, että kurkku ei ole kiireellinen ja toisessa huoneessa toinen että on, ehdottoman kiireellinen. Kuulija oli isä ja sen tytär, molemmat eri huoneissa. Keuhkokuva oli puhdas, mutta kaulan alueella tummentumia ja imusolmukkeitakin suurentunut. Leuan alta löytyi yksi patti. Poistettiin edellisen leikkauksen jäljiltä nenästä tikki, tai no joku poisti. Joku joka ei ehkä ollut hoitaja. Koska sanoi, ettei oikein kunnolla näe. Tai sitten ei ollut ehtinyt laseja uusimaan. Onnistui silti ja me kannustimme kirurgin uralle.
No nyt sitten taas odotellaan. Juotiin kahvit ja soitettiin neuvonnasta Kelan taksi paluukyytiä varten. Piti itse soittaa, ottaa vanhanajan luuri korvalle ja kertoa osoite. Taksikeskuksessa sitten niputtavat kyyditettäviä, jotta ajelu olisi kustannustehokkaampaa. Kuski tuli puolen tunnin odottelun jälkeen, mutta toinen kyytiläinen oli kateissa. Selvisi, että se oli Aili. Ailia sitten yhdessä etsittiin, röntgenistä, päivystyksestä, osastolta. Kaikki ilmoittautumispisteellä neuvoja antavaa hoitajaa myöten. Samaan aikaan joku kolhuja kokenut kulkija käveli sairaalan pääaulassa lähimmälle pyörätuolille, hetken kuluttua rullaili sillä takaperin ja loppujen lopuksi työnsi tuolin ulos. Hoitaja yritti vähän kysellä, että mihin herralla matka, onnistumatta siinä. Sinne lähti ukko ja pyörätuoli, toivottavasti meni hyvään tarkoitukseen ja hyvillä mielin. Aili sitten löytyi Terveystalolta ja me odottelemme tiistaita!”
”Istu rakkaudesta"
"Tarina keväiseltä päivältä. Taas se iski kouraisevana tunteena, myötätuntona ja häpeänä, ahdistuksena rinnassa. Istuin isäni korvina ja seuralaisena Jyväskylässä sädesairaalassa hoitoja odottavien aulassa. Aula oli aikalailla täynnä ja näin kuinka taksit toisensa perään toivat ovelle vanhempia rouvashenkilöitä ja kauniisti harmaantuneita herroja. Sieltä hän sitten taas tuli, siistissä takissaan, laukku mukanaan, yksin aulaan istumaan. Liian nopeasti taksista aulaan, niin että tiesin ilmoittautumisen unohtuneen. Taksikuski tuli myöhemmin perässä ja herra kysyi muka rennosti, mutta kuitenkin hädissään: "Odotatteko minua, pääsenhän kyydissä takaisin?" Taksikuski tyynnytteli, kertoi odottavansa ja ohjeisti vaan pysyttelemään aulassa. Herrasmies tuli tutkittavaksi tai hoitoihin, todennäköisesti syövän takia. Ja yksin.
Miltä se tuntuukaan tulla sairaalaan, sisällään pelottava ja tuntematon, usein kivulias sairaus. Termit ja tutkimukset, vaikeita hahmottaa, asettaa aikajanalle, mitä tapahtuu nyt ja seuraavaksi. Entä mitä on tulossa? Onneksi hoitohenkilökunta lähihoitajista kirurgeihin on ystävällistä, rauhallista ja asiansa osaavaa. He ohjaavat lempeästi ja varmasti, pikakelauksella asiakkaan aaltopituudelle virittäytyen, joskus tyynnytellen ja joskus vitsaillen.
Huolehditaanhan yhdessä jatkossakin, että nämä ammattilaiset saavat mahdollisuuden tehdä työnsä, saavat resurssit sen tekemiseen ja arvostuksen tekemälleen työlle. Vain sen kautta, että henkilökunnalla on voimia ja aikaa, sairastamisen matka tuntuu jotenkuten siedettävälle ja asiat menevät kepoisemmin ohi. Sillä ohittaminen on helpointa sairastaessa. Asia kerrallaan, piikit, kuvaukset, lääkkeet, tutkimukset.
Mutta kuka istuisi vierellä kun odotetaan auloissa, istuisi rakkaudesta? Minä istun, olen istunut parantumattomaa syöpää sairastavan isäni vierellä. Rakkaudesta. Minäkin olen pyytänyt lääkäriltä kynän ja paperia, jotta voin kirjoittaa asiat ylös ja kysynyt varmistukset hoitajilta. Soittanut perään ja tutkinut netistä. Mutta olen myös istunut vieressä, käynyt kanttiinissa kahvilla ja näpytellyt työasioita isotooppilaboratorin ovella. Se ei tee minusta parempaa tytärtä tai hienompaa tyyppiä. Se tekee minusta ihmisen ja se tekee minusta lähimmäisen.
Me keskustelemme sairaudesta asiallisesti, joskus harvoin vitsailemme, useimmiten vain puhumme ne asiat, mistä pitää puhua. Ja sitten istumme. Se riittää. Maanantaina istuimme leikkauksen jälkeen osastolla, yli kymmenen kesätelalla olevan sairaalasängyn vieressä tippateline välissä. Juttelimme sairaalakirjastosta, mietimme kuka onkaan tuonut aikakauslehden vuodelta 2007 osastolle ja tervehdimme ohi kulkevia rouvia vaaleanpunaisissa sairaalakaavuissa. Rouvat olivat yhdessä kierroksella koska kävely estää veritulppia leikkauksen jälkeen.
Odotusauloissa katselen noita rouvia ja herroja, vanhempia ihmisiä, joiden vieressä ei istu kukaan. Ja perkele, että tuntuu pahalle. Miten rohkaisisimme, me omaiset ja sairastuneet, muita ihmisiä istumaan, istumaan viereen rakkaudesta?
Näin minä silloin keväällä myös yhden iloisen superveikon, joka keski-ikänsä voimalla paareissa mahallaan maaten suoristi kättään kutsuen itseään supermieheksi. Tätä kauniisti ammattitaidoilla hoitaja myötäili. Supermiehen mielen omat supervoimat saivat minutkin hymyilemään.”
"On todella rankkaa nähdä oman äitinsä taistelevan sairauden kanssa"
”Äitini sairastui viime syksynä leukemiaan. Se kuinka voimakkaasta ihmisestä muuttui apua tarvitseva "lapsi". On todella rankkaa nähdä oman äitinsä taistelevan sairauden kanssa. Se kuinka itse yrittää pysyä järjissään ja olla valmiina auttamaan ja samalla hoitaa oma työ, lapset ja lasten harrastukset ja kotityöt. Kun tämä on takanapäin, kiitän todella luojaa, jos selviämme kunnialla maaliin ja vielä voittajina.”
"Olen kiitollinen häntä hoitaneelle syöpäosastolle ja sen henkilökunnalle"
”Puolisoni kuoli vuosi sitten imusolmukesyöpään vain noin vuoden sairastettuaan. Diagnoosin saaminen kesti yli kaksi kuukautta, mutta hoidot aloitettiin sen jälkeen kyllä nopeasti. Valitettavasti ne eivät auttaneet. Hän oli reipas, perusterve, yli seitsemänkymmenvuotias, eikä hänellä ollut elämäntaparasitteita. Syöpä ilmaantui täysin yllättäen. Ehkä se oli hitaasti kehittyvää tyyppiä ja oli ollut olemassa jo pitkäänkin ennen oireiden ilmestymistä. Ensimmäisen sytostaattihoitosarjan jälkeen 2 - 3 kuukautta oli parempaa aikaa, jolloin luulimme, että tauti on painunut näkymättömiin. Oireet alkoivat kuitenkin uudelleen, eivätkä sytostaatit enää auttaneet.
Olen kiitollinen häntä hoitaneelle syöpäosastolle ja sen henkilökunnalle, jotka suurenmoisella tavalla hoitivat ja auttoivat sekä potilasta, että lähiomaista. Olen myös kiitollinen siitä, ettei puolisoni tarvinnut kärsiä kohtuuttomista kivuista ja hän saattoi olla kotona viimeisinä viikkoinaankin. Hän lähti kotoa viittä päivää ennen kuolemaansa. Itse sain olla viimeisen vuorokauden sairaalassa hänen luonaan. Hän nukkui pois kauniisti ja rauhallisesti ilman minkäänlaista kamppailua.”
Lue myös muut syöpätarinat alla olevien linkkien kautta.
"Enpä ymmärtänyt diagnoosin saatuani, mitä kaikkea se tuo tullessaan" – Syövän fyysiset ja henkiset vaikutukset
Lapsen syöpä vaikuttaa koko perheeseen – ”Elämä ei ole enää koskaan entisensä”
Kirjoituksia rintasyövästä ja gynekologisista syövistä tuli useita. Kyseiset kirjoitukset on kasattu erillisiksi kokonaisuuksiksi. Myös melanoomasta tuli useampi kirjoitus. Ihosyöpää koskevat kirjoitukset löytyvät myös oman linkin alta.
"Radikaalileikkauksen jälkeen alkoivat ennenaikaiset vaihdevuosioireet" – Naisten tarinoita gynekologisista syövistä
"Olihan se isku vasten kasvoja" – Naiset kertovat, miten rintasyöpä vaikuttaa elämään
"Luomi poistettiin ja yllätyksenä lääkärillekin löydettiin melanooma"
Lisää ohjelmasta
