Hyppää pääsisältöön

Aikuisia ei enӓӓ ole, on vain ”ikuisia nuoria”.

Italialaiset Gustavo Zagrebelsky, oikeustieteen professori, ja Massimo Ammaniti, psykoanalyytikko, pohtivat miten kӓy yhteiskunnillemme, missӓ ”ikuiset nuoret” eivӓt piittaa huomispӓivӓstӓ.

kaljupäinen mies puutarhassaan
kaljupäinen mies puutarhassaan Gustavo Zagrebelsky

Onko tulevilla sukupolvilla, siis vielӓ syntymӓttӧmillӓ oikeuksia? Ja jos on, niin mitӓ oikeuksia? Ja miten ne koskevat meitӓ, jotka nyt elӓmme?

"Koskevat sikӓli, ettӓ jos ihmiskunta ja yhteiskunnat jatkuvasti toimivat niin kuin nyt, ettӓ esillӓ on vain tӓmӓ hetki, tӓmӓ nykyisyys, niin edessӓ on loppu, nollapiste. Elӓmӓlle vӓlttӓmӓttӧmien resursssien kulutus ja hӓvittӓminen on sitӓ luokkaa, ettӓ itse elӓmӓn jatkuminen kӓy kyseenalaiseksi. Me tӓnӓӓn elӓvӓt olemme nopeita ja kovin pӓteviӓ tuhoamaan. Niille, jotka ovat vielӓ tulossa, uhkaa jӓӓdӓ perin vӓhӓn, ehkei enӓӓ edes mahdollisuutta elӓӓ."

Tӓstӓhӓn voi tietysti olla vӓlittӓmӓttӓ, jos elӓӓ vain tӓssӓ pӓivӓssӓ, meidӓn niin sanottujen ”ikuisten nuorten” elӓmӓӓ. Sillӓ italialainen oikeustieteilijӓ Gustavo Zagrebelsky esittӓӓ kirjassaan ”Senza adulti”, ”Kun aikuisia ei enӓӓ ole”, ettӓ kykenemӓttӧmyytemme ajatella tӓtӓ pӓivӓӓ pidemmӓlle johtuu siitӓ, ettӓ tӓysi-ikӓiset eivӓt halua kasvaa ”aikuisiksi”.
Ikuisen nuoruuden ihanne, jota viljelemme, tekee tӓysi-ikӓisistӓkin ikuisia nuoria, ikuisia teini-ikӓisiӓ, hӓn vӓittӓӓ. Mutta mitӓ pahaa siinӓ on? Se, ettӓ se vie maailman perikatoon.

"Kun hӓiriytyy sukupolvien kierto, siis se, ettӓ ensin ollaan lapsia, sitten nuoria, sitten aikuisia ja sitten vanhoja, ja ollaan sen sijaan vain joko nuoria tai vanhoja; toisin sanoen, kun nuoruuden ja vanhuuden vӓliltӓ jӓӓ puuttumaan se ”vӓli-ikӓ”, aikuisuuden ikӓ, ja elӓmӓ on vain tӓssӓ ja nyt, nӓennӓisesti rajattomine mahdollisuuksineen, joista nautitaan niin paljon kuin tӓssӓ ja nyt vain on mahdollista, niin silloin meitӓ seuraavien, tulevien sukupolvien oikeudet jӓӓvӓt pelkӓksi tyhjӓksi puheeksi."

Mutta miten voi sanoa, ettӓ joku ei ole aikuinen, ei hyvӓksy aikuisuuttaan tai pelkӓӓ sitӓ?

"Vanhenemisen pelko estӓӓ meitӓ tulemasta aikuisiksi. Olemme ihmisiӓ ilman ikӓӓ. Lӓӓketieteen, genetiikan kehitys, uudet paremmat elintavat antavat meille illuusion ikuisesta nuoruudesta, jota yritӓmme jatkaa erilaisin hoidoin. Emme pysӓhdy emmekӓ vӓlitӓ."

Emme vӓlitӓ muusta kuin tӓmӓn pӓivӓn ja oman hyvinvointimme hehkuttamisesta, tarkoittaa italialainen Gustavo Zagrebelsky.

"Tӓllaisiksi olemme kehittӓneet myos omat yhteiskuntamme. Kun yleisesti hyvӓksyttyinӓ positiivisina arvoina ovat ainoastaan talouden jatkuva kasvu, kulutuksen ja tuotannon jatkuva lisӓӓntyminen, ja toisaalta esitetӓӓn ainoana vastakohtana vain pelottava taantuma, niin myӧs tӓstӓ talouspohjaisesta ajattelusta puuttuu siitӓkin se ”vӓli-ikӓ”, ”aikuisuus”. Tarkoitan tilaa, jossa pystytӓӓn nӓkemӓӓn ja arvioimaan jo saavutettu, vakiinnutettu taso. Pysӓhtyminen, tai vaikkapa vain vauhdin hiljentӓminen on katastrofi. Jatkuvan kasvun ja synkӓn taantumuksen vӓlillӓ ei tӓssӓ katsannossa ole minkӓӓnlaista vӓlivaihetta, niin kuin ei ole vӓli-ikӓӓ nuoruuden ja vanhuuden vӓlillӓ.
Ja kun ei ole enӓӓ muita kuin “nuoria” ja “vanhoja”, ihmisen kyvystӓ tuottaa, hӓnen asemastaan tuotantoprosessissa tulee se kriteeri, joka ratkaisee."

sanoo italialainen Gustavo Zagrebelsky.

"Joko pystyt “tuottamaan” ja olet siis nuori; tai et pysty “tuottamaan” ja olet siis vanha. Paitsi ettӓ asiassa on pieni mutka: vapaitten markkinoitten maailmassa olet aina nuori, niin kauan kuin olet kuluttaja. Tyӧmarkkinoilla sen sijaan ratkaisee todellinen ikӓsi, ei se minkӓ ikӓiseksi itsesi kuvittelet. Jos menetӓt tyӧpaikan neli-viisikymppisenӓ ei uuden lӧytӓminen ole helppoa: niillӓ markkinoilla olet yli-ikӓinen. Mutta kun on kyseessӓ tavaroiden tarjonta, oletkin nuori ja aina kaiken uuden tarpeessa. Viesti on selvӓ: talous, siis tuotantoelӓmӓ ja kulutusmekanismit mӓӓrittelevӓt myӧs meidӓn ikӓmme. Milloin olemme nuoria, milloin vanhoja. Miten markkinataloudelle kulloinkin sopii. On vain joko voittajia tai luusereita, siis niitӓ, jotka kykenevӓt tuottamaan, ja niitӓ jotka eivӓt."

Luusereita ovat jatkuvan kasvun rattaista putoavat. Tӓnӓӓn myӧs iӓltӓӓn nuoret. Ja ne, joiden huomispӓivӓstӓ ei ole tietoa. Tulevat sukupolvet.

"Sosiaalisista ja taloudellisista tekijӧistӓ, jotka me olemme panneet kӓyntiin, on tullut lastemme ja lastenlastemme suurin vihollinen.
Nyt valtaa pitӓvӓ sukupolvi kӓyttӓytyy niin kuin olisi se viimeinen. Luonnonvarojen ja energialӓhteitten rajoittamaton kulutus; huoleton geenien manipulointi, joka uhkaa biologista monimuotoisuutta, biodiversiteettiӓ; finanssivarojen tuhlaus, josta velat ja rӓstit jӓӓvӓt tulevien sukupolvien kannettaviksi.
Omavaltainen kaiken tuhlaus takaa hyvӓn elӓmӓn meille, jotka kuvittelemme olevamme kuolemattomia, siinӓ mielessӓ ettӓ emme tunne vastuuta huomisesta."

Ja kun ”kuolemattomat” eivӓt piittaa niistӓ, jotka tulevat heidӓn jӓlkeensӓ, maailman kulku muuttuu: historia pysӓhtyy. ”Kuolemattomien” on aika aikuistua, palata takaisin maan pinnalle, neuvoo italialainen oikeustieteilijӓ Gustavo Zagrebelsky. Niin ikӓvӓltӓ kuin saattaakin kuullostaa, meidӓn ”ikuisten nuorten” vitaalisuus, halu elӓӓ tӓssӓ ja nyt, koskaan aikuistumatta, koituu tulevien sukupolvien turmioksi, hӓn sanoo.
Aikuiseksi tulemisen pelosta lӧytyy esimerkkejӓ hyvin lӓheltӓ, omasta henkilӧkohtaisesta elӓmӓstӓmme. Otetaan tӓmӓn pӓivӓn perhe.
Kirjassaan ”La famiglia adolescente”, ”Teini-ikӓinen perhe”, tai ”Perhe ilman aikuisia”, italialainen psykoanalyytikko Massimo Ammaniti vӓittӓӓ, ettӓ nykyperheet ovat ’keskenkasvuisia’ perheitӓ.

"”Nuoruus” ei ole enӓӓ vain yksi vaihe elӓmӓssӓ, vaan ”nuorena pysyminen” kaiken uhallakin on mentaliteetti, joka jatkuu usein pitkӓlti yli ”teini-iӓn”. Itse asiassa, monilla se ei lopu koskaan. On kuin tieten tahtoen vaatisi, ettӓ aika pysӓhtyy, vaikka hintana olisi ankara taistelu omaa fyysistӓ vanhenemista vastaan.
Nuorilla on omat rituaalinsa, omat pukeutumis- ja kӓyttӓytymistapansa, oma kulttuurinsa. Ne ovat vaikuttaneet ӓӓrimmӓisen suuresti yhteiskunnan perusdynamiikkaan ja sitӓ myӧten myӧs vanhemman sukupolven kӓyttӓytymismalleihin; nuorten lanseeraamat muodit, nuorten suosimat tavat ovat iskostuneet myӧs heitӓ edeltӓvӓn sukupolven, siis lasten vanhempien tavoiksi ja muodiksi."

Sen nӓemme helposti jo katukuvassa. Ja omassa kodissaan kukin tietӓӓ, miten paljon lasten toimet ja vaatimukset ohjaavat perheen elӓmӓӓ. Mutta mitӓ tapahtuu, kun vanhemmat ovat ikuisia Peter Paneja, jotka eivӓt halua aikuistua? Miksi lapset sitten haluaisivat varttua?

"Kun, niin kuin nyt, vanhemmat pyrkivӓt jakamaan teini-ikӓisten lastensa kanssa kaiken: paikat, tavat, keskusteluaiheet, kokemukset, harrastukset, niin nuorten mallista tul vanhempien malli. Vanhemmat omivat sen. On kuin elӓmӓn eri vaiheet sulautuisivat yhdeksi ainoaksi pitkӓksi nuoruudeksi. Vanhempien halu jakaa lastensa kanssa kaikki yhdessӓ, tehdӓ kaikki yhdessӓ, yksissӓ tiloissa, pyrkii korvaamaan heille sen ikuisen nuoruuden, joka nykyӓӓn on vallitsevana ihanteena. Sen, mitӓ yhteiskunta jӓseniltӓӓn odottaa. Ja kypsyyden, aikuisuuden ikӓ siirtyy aina eteenpӓin, epӓmӓӓrӓiseen tulevaisuuteen.
Ja jos ennen jӓykissӓ ja kurinalaisissa, kahlitsevissa perheissӓ lasten tuli ansaita vanhempien hyvӓksyntӓ, niin nyt tilanne on pӓinvastainen: usein vanhemmat ovat riippuvaisia ja alistussuhteessa omiin lapsiinsa nӓhden. Isӓ ja ӓiti, jotka eivӓt uskalla tai halua olla aikuisia, eivӓt usein myӧskӓӓn uskalla sanoa ”ei!” Ja heidӓn silmiensӓ alla kasvaa nuori ihminen, jolla ei tulevaisuudessa ole kykyӓ kestӓӓ frustraatiota, minkӓ halutun tai toivotun asian kieltӓminen aiheuttaa; heidӓn edessӓӓn seisoo kaikkivoipa, suurenmoinen, ainutkertainen ja siksi perin hauras persoona. Narsistinen nuori, jolle omakuvan pӓivittӓisestӓ esittӓmisestӓ ja kertomisesta sosiaalisessa mediassa on tullut elӓmӓn keskiӧ."

Sanoo italialainen psykoanalyytikko Massimo Ammaniti.
Mutta onhan kasvavien lasten kanssa elӓminen aina ollut haastavaa. Mikӓ siitӓ nyt on tehnyt erilaisen?

"Nykypӓivӓnӓ ei esimerkiksi viisikymppisten elӓmӓ ole sama kuin ennen. On tunne – ja tieto – siitӓ, ettӓ kaikki voi vielӓ muuttua ja vaihtua, jopa perhe. Jopa oma identiteetti: olemme valmiita muuttamaan senkin. Ja niinpӓ samassa perheessӓ vanhemmat ja lapset elӓvӓt rinnakkain, kukin nuoren ihmisen elӓmӓӓ, samaa ja sittenkin erilaista.
Jos ennen perhe hallitsi lapsia, niin nyt perheet ovat liiankin usein teini-ikӓisten lastensa oikkujen uhreja. Perheessӓ, missӓ teini-ikӓisten kanssa elӓvӓt nuoruuden illuusioon pysӓhtyneet vanhemmat, ei perheen jӓsenistӓ kukaan halua tosissaan emansipoitua, sillӓ yhdessӓ elӓmisen lopettamisesta on tullut ylen traumaattinen prosessi. Siinӓ tilanteessa aikuistumista pelkӓӓvӓ vanhempi tekee kaikkensa saadakseen kurottua umpeen kuilun itsensӓ ja varttuvien lastensa vӓlillӓ Ja paras ratkaisu nӓyttӓӓ olevan se, ettӓ heistӓ itsestӓӓn tulee nuoria. Jӓlleen kerran nuoria, nuoria niin kuin omat lapset."

On kuin perheissӓ vanhemmat eivӓt tohtisi olla oman itsensӓ ikӓisiӓ, siis ”aikuisia”.
Elӓmme ”vӓӓrin paperein” toisten ikӓӓ, omien lapsiemme ikӓӓ. Vӓӓristӓmme niin heidӓn kuin meidӓn oman maailmamme, sanoo italialainen psykoanalyytikko Ammaniti. On kuin vanhenemista kauhistuen pӓӓttӓisimme pysyӓ ikuisesti samalla viivalla, ikuisesti tӓssӓ samassa pӓivӓssӓ. Ja koska olemme ”kuolemattomia”, emme myӧskӓӓn tiedӓ, mitӓ on vastuu tulevaisuudesta.

"Olipa kerran kaukainen, vehreӓ, palmumetsien peittӓmӓ saari keskellӓ suurta valtamerta. Ensimmӓiset asukkaat saapuivat sinne noin tuhat vuotta sitten, rakensivat majansa, viljelivӓt ja kalastivat, pystyttivӓt suuret perheensӓ ja loivat kymmeneen klaaniin perustuvan yhteisӧjӓrjestelmӓn."

Se oli Pӓӓsiӓissaari, alkuasukkaiden kielellӓ Rapa Nui, kolmion muotoinen tulivuorisaari Tyynen Valtameren keskellӓ, neljӓn tuhannen kilometrin pӓӓssӓ Chilen rannikolta.
Kun ensimmӓinen eurooppalainen, hollantilainen Jakob Roggeveen rantautui saarelle pӓӓsiӓissunnuntaina vuonna 1722, hӓntӓ odotti autio, kurja maa, missӓ ei kasvanut enӓӓ puita, ei pensaita, ja missӓ vӓestӧ oli huvennut pariin sataan nӓlkiintyneeseen polynesialaiseen. Vain sadat jӓttimӓiset, ihmisen pӓӓtӓ esittӓvӓt kiviveistokset, moai, seisoivat saaren vartijoina. Mitӓ oli tapahtunut?

"Kun saaren vӓestӧ kasvoi, ja alkoi kilpailu luonnon resursseista, puhkesivat polynesialaisyhteisӧssӓ valtariidat. Valtavat ihmispӓӓn muotoiset kivijӓrkӓleet olivat vallan, mutta myӧs senaikaisen teknologian suuria symboleja. Teknologian sikӓli, ettӓ tarvittiin ei ainoastaan miesvoimaa kivien hakkaamiseen, vaan myӧs apuvӓlineitӓ raskaitten patsaitten siirtӓmiseen saaren kaivoksista rannikolle. Jouduttiin hakkaamaan suuret palmut kӧysien materiaaliksi ja kivien rahtausalustoiksi. Metsien mukana hӓvisivӓt elӓimet ja linnut ja viljelty maa nӓivettyi. Mitӓ enemmӓn nousi patsaita, sitӓ autiommaksi saari kӓvi, sitӓ tiheӓmmin asukkaat kuolivat. Patsaista korkein oli viimeinen patsas, kuusi kertaa ihmisen kokoinen. Kun loppu sitten oli kӓsissӓ, viimeiset henkiin jӓӓneet pyrkivӓt pois helvetistӓ, jonka olivat itse luoneet. Mutta ei ollut enӓӓ puita, joista olisivat voineet rakentaa lautan ja pyrkiӓ meren toiselle puolelle."

Mitӓ siis tapahtui Pӓӓsiӓissaarella? Oman aikansa vallan ja suuruuden kiihkossa eivӓt ajatelleet huomispӓivӓn tarpeita. Kukin sukupolvi kӓyttӓytyi niin kuin olisi ollut se viimeinen, haaskaten saaren tarjoamia luonnonvaroja kuin ne olisivat olleet vain sen sukupolven eksklusiivista omaisuutta.

"Jos vuosisatojen ajan on ajateltu ja sanottu, ettӓ lapset ovat vanhemmilleen velkaa, niin nyt on aika sanoa, ettӓ vanhemmat ovat velassa lapsilleen."

Tunnettu, jo edesmennyt ranskalainen tutkimusmatkailija ja ympӓristӧsuojelija Jacques-Yves Cousteau laati vuonna 1979 julistuksen ”Tulevien sukupolvien oikeuksista”. Siinӓ, kenties ensimmӓisen kerran, vaadittiin oikeuksia myӧs niille, jotka eivӓt ole vielӓ syntyneet. ”Les droits de ceux qui nous succéderont soient inscrits dans les devoirs de ceux qui existent”, ”Tulevien sukupolvien oikeudet on kirjattava nykyisten sukupolvien velvollisuuksiksi.”

Pirkko Peltonen-Rognoni

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Yhteiskunta