Jani Tanskanen
Yle
Kirjallisuus ei takaa oikoreittiä todellisten ihmisten ymmärtämiseen. Näin ajattelee kirjallisuudentutkija Maria Mäkelä, joka kritisoi välineellistä lukutapaa. Hänestä kaunokirjallisuus ei taivu self-helpiksi, jonka avulla pyritään vaikkapa ymmärtämään puolison mielenliikkeitä.
Viime vuosina on esitetty useissa yhteyksissä, että kaunokirjallisuuden lukeminen kehittää empatiakykyä ja auttaa ymmärtämään muita ihmisiä. Monet ovat vedonneet varsinkin vaikutusvaltaisessa Science-lehdessä vuonna 2013 julkaistuun tutkimukseen. Sen mukaan oikeanlaisten kirjojen lukeminen kehittää mielen teoriaa eli arkiymmärrystä siitä, että muilla ihmisillä on oma tietoisuutensa, oma mielensä.
Lukemisen puolesta puhuvat tutkimustulokset on otettu pääsääntöisesti ilolla vastaan. Kun esimerkiksi kouluissa ympäri maailmaa on vähennetty kaunokirjallisuuden lukemista, on koettu tarvittavan argumentteja puolustukseksi ja lukemisen tärkeyden oikeutukseksi. Lukeminen on voitu selittää hyödylliseksi toiminnaksi, jolla on katetta ja myönteisiä vaikutuksia; lukemisen on nähty johtavan johonkin konkreettiseen tulokseen.
Mediassa Science-lehden tutkimuksesta on uutisoitu siihen sävyyn, että lukeminen on empatiajumppaa ja mielen treeniä. Kielikuvat siis rinnastavat lukemisen ja pakarapumppaukset. Kyse on tietysti kuntosalibuumista ja siitä, kuinka se näkyy arkikielessä. Nyt kaiken pitää olla fitnessiä, muuten mikään ei ole mitään.
Ennen työpaikkahaastattelua tai sokkotreffejä tulisi lukea Anton Tšehovia tai Alice Munroa.
Onpa The New York Timesissa kirjoitettu jopa niinkin, että ennen työpaikkahaastattelua tai sokkotreffejä tulisi lukea Anton Tšehovia tai Alice Munroa. Kirjallisuus kun kuulemma saa sosiaalisesti skarpiksi, coachaa eli valmentaa ja tekee meistä muutenkin parempia ihmisiä.
Kirjallisuudentutkija torjuu psykologien tutkimuksen
Kirjallisiin tajunnankuvauksiin erikoistunut kirjallisuudentutkija Maria Mäkelä Tampereen yliopistossa ei hyväksy lukemista välineellistäviä väitteitä sellaisinaan. Hänestä ne ovat sekä liioiteltuja että vääristäviä ja juhlistavat tympeän yksioikoista käsitystä kirjallisuudesta.
Mäkelä kyseenalaisti Science-lehdessä julkaistun tutkimuksen ja sitä käsitelleen uutisoinnin jo tuoreeltaan vuonna 2013 filosofien Niin & näin -lehdessä, ja nyt hän on vieraillut Yle Radio 1:n Kirjakerhossa. Ohjelma on kuunneltavissa tämän artikkelin lopussa ja Yle Areenassa: Opettaako kaunokirjallisuuden lukeminen sittenkään ymmärtämään muita ihmisiä?
Mäkelän kritisoima tutkimus on sosiaalipsykologinen, ja sen taustalla ovat Emanuele Castano ja David Comer Kidd. He asettivat tutkimuksessaan kolme verrokkiryhmää lukemaan erilaisia tekstejä ja testasivat lukemisen jälkeen osallistujien kykyä lukea toisten ihmisten tunnetiloja.
Toisten tunnetilojen ymmärtämistä selvittäneissä testeissä menestyivät parhaiten korkeakirjallisuuden lukijat.
Yksi verrokkiryhmä luki asiatekstejä, toinen populaarikirjallisuutta ja kolmas niin sanottua korkeakirjallisuutta. Toisten tunnetilojen ymmärtämistä selvittäneissä testeissä menestyivät parhaiten korkeakirjallisuuden lukijat. He esimerkiksi tunnistivat totuudenmukaisimmin, millaisia tunnetiloja valokuvissa nähdyt ihmiset edustivat, ja tiesivät, miten erilaisissa sosiaalisissa skenaarioissa tulisi toimia.
Mäkelästä Castanon ja Kiddin testit eivät riitä todentamaan, että korkeakirjallisuuden lukeminen kehittäisi empatiakykyä ja tekisi lukijoistaan muutenkin parempia mallikansalaisia. Hän huomauttaa, että jo testin lukemisasetelma on taiteentutkimuksen näkökulmasta kummallinen: testiin osallistujat lukivat annettuja tekstejä vain muutaman minuutin ajan, vaikka kaunokirjallisuuden lukemisen pitäisi olla huomattavasti pitkäjännitteisempää.
Itse testit puolestaan eivät edusta todellisia sosiaalisia tilanteita, Mäkelä toteaa. Tunnetilojen lukeminen valokuvista on vielä eri asia kuin todellisen ihmisen ymmärtäminen, ja kun testiin osallistujan on tullut kielentää, miten hän toimisi erilaisissa skenaarioissa, kielennykset voivat olla kaukana siitä, kuinka osallistuja todellisuudessa toimisi.
– Niin kuin tiedämme lastenkasvatuksesta, ei se, mitä sanot, vaan se, miten teet, on tärkeää, Mäkelä selventää.
Hyödytöntä vai hyötyä?
Maria Mäkelä hahmottaa kirjallisuuden Oscar Wilden tavoin hyödyttömäksi ja itseisarvoiseksi. Toisaalta hän tiedostaa myös asian kääntöpuolen ja antaa arvoa esimerkiksi opetushankkeille, joissa lääkäriksi opiskelevat ovat lukeneet kaunokirjallisuutta ja kokeneet siten lähestyvänsä ihmisiä.
Mäkelä ei ole ainoa, jota kammottavat hyötyajattelu ja kirjallisuuden tai taiteen sekä jumpan rinnastaminen. Kun taiteeseen on alettu yhdistää yhä enemmän hyötynäkökulmia esimerkiksi taiteen hyvinvointivaikutuksia esillä pitämällä, monet ovat käyneet hyvinvointipuhetta vastaan. Esimerkiksi teatteriohjaaja Jussi Sorjanen on tunnetusti kärjistänyt kolumnissaan, että taidekenttä muuttuu sosiaali- ja terveyslaitoksen sivukonttoriksi. Se ei häntä miellytä.
Kaikki hyöty ei ole banaalia tai pahasta.
Yksimielisyyttä lukemisen hyödyistä tai hyödyttömyydestä ei tietenkään ole olemassa – ei edes taiteen- ja kirjallisuudentutkimuksen kentällä. Esimerkiksi kansainvälisesti hyvin tunnettu ja yhteiskunnallisesti suuntautunut kirjallisuustieteilijä Terry Eagleton on todennut teoksessaan Kirjallisuusteoria, että kirjallisuutta ei tarvitse hahmottaa hyödyttömäksi. Hän antaa ymmärtää, että hänestä esteetikoiden tapa yhdistää sana hyöty lähinnä klemmareihin ja hiustenkuivaajiin on lähinnä huvittava. Kaikki hyöty ei ole banaalia tai pahasta.
Kirjallisuuden hyötyjen puolelle asettuu myös vaikutusvaltainen kirjallisuudentutkija Lisa Zunshine. Hän on argumentoinut jo ennen Castanon ja Kiddin tutkimusta, että luemme kaunokirjallisuutta kehittääksemme mielen teoriaa. Koska kirjallisuudella on kyky asettua toisten asemaan, meillä on kirjallisuudesta opittavaa.
Tajunnankuvaukset eivät kata koko mieltä
Maria Mäkelä pitää Lisa Zunshinen ajatusta kaunokirjallisuudesta mielen teorian kehittäjänä kiinnostavana mutta ongelmallisena. Hänestä kirjallisuudella ei ole edes mahdollisuutta toisten tajuntaan sukeltamiseen, sillä tajunnankuvaukset ovat aina kielennettyjä, eikä tajunnassa tai mielessä ole kyse vain kielestä. Siksi myös kirjallisuuden kyky treenata mielen teoriaa on rajallinen.
– Kaikki tajunnan sisältö tai näennäisesti kaikki tajunnan sisältö muutetaan kieleksi kaunokirjallisuudessa. Todella monet erilaiset tuntemukset ja aistimukset ahdetaan yhden kanavan eli kielen kautta, Mäkelä sanoo.
Kirjallista tajunnankuvausta lukiessamme luemme tajunnan sanallistusta.
Intuitio, ristiriitaiset poukkoilevat tunteet, limittäiset aistihavainnot, muistojen kietoutuminen ajatuksiin tulevasta ja monet muut mielen tai tajunnan prosessit eivät ole tarkasti sanallistettavissa. Usein käykin niin, että sanoilla tulee kuvanneeksi jotain aivan muuta kuin todellisuudessa mielessä koettua.
– Aina silloin, kun mielen kielellistäminen tapahtuu, on myös vääristelyn ja estetisoinnin mahdollisuus. Tyypillinen moderni romaanihenkilö kerronnallistaa valtavasti omaa mieltään ja saa sen kuulostamaan juhlavammalta, tekee itsestänsä mielenkiintoisen, Mäkelä sanoo.
Kirjallista tajunnankuvausta lukiessamme luemme siis tajunnan sanallistusta, ja todelliset tajunnat jäävät saavuttamattomiksi. Mäkelä onkin itse käyttänyt termin tajunnankuvaus lisäksi nimitystä "kirjoitettu mieli", joka korostaa kirjoituksen mieltä ja tajuntaa tuottavaa roolia. Kyse ei ole jonkin todellisen mielen kuvauksesta, vaan mielen luomisesta.
Jos nyt kuitenkin lukisimme
Kehitti kaunokirjallisuus mielen teoriaa tai ei, kaunokirjallisuudessa mielellä ja tajunnankuvauksella on joka tapauksessa keskeinen rooli. Vaikka kirjallisuuden kyky asettua toisten sisäiseen elämään on rajallinen, asettumista joka tapauksessa ilmenee. Sitä tuskin voi kiistää kukaan.
Itse uskon, että kirjallisuus voi opettaa meitä huomaamattamme. Sen sijaan välineellinen, väkinäinen lukutapa ei välttämättä johda mihinkään. Jos lukisin vain ymmärtääkseni ystäviäni paremmin, lukisin mielestäni väärin perustein – ja muutenkin ystävien ymmärtämiseksi tuloksellisempaa taitaisi olla hankkiutua tekemisiin ystävien itsensä kanssa.
Aiheeseen liittyvää
Yle Uutiset 5.10.2013: Tutkimus: Hyvä kirjallisuus kehittää kykyä ymmärtää muita ihmisiä
Helsingin Sanomat 8.1.2015: Kannattaa lukea fiktiota – etenkin korkeakirjallisuus lisää empatiakykyä
The New York Times 3.10.2013: For Better Social Skills, Scientists Recommend a Little Chekhov
Kuuntele Kirjakerho: Opettaako kaunokirjallisuuden lukeminen sittenkään ymmärtämään muita ihmisiä?
Haastateltavana kirjallisuudentutkija Maria Mäkelä, toimittajana Jani Tanskanen.
Aiheeseen liittyvät Spotify-vinkit
CC-kuvat
Piirros kasvoista Charles Bellin kirjassa Essays on the Anatomy of Expression in Painting (1806).
Kuva: University of Edinburgh, CC BY.
Aleksei Mikhailovich Kolesovin maalaus.
Kuva: National Museum of Warsaw, Wikimedia, CC PD.
Lisää ohjelmasta
- Psykiatrisia diagnooseja vilisee nykykulttuurissa – mistä on kyse?
- Kalevala on fantasiakirjallisuutta, jopa scifiä – tule mukaan Lukupiiriin keskustelemaan teoksen erilaisista tulkinnoista!
- Häät lukusalissa ja raskaustestin jälkeen kirjastoon - Keräykseen on tullut jo yli 500 kirjastotarinaa. Nauti niistä ja jaa omasi!
