Hyppää pääsisältöön

Inhimillinen tekijä: Tulipalo

Jyrki Ahola, Sari Valto, Hanna Ollila ja Sara Laakso puhuvat siitä, miten tulipalo muuttaa elämän.
Jyrki Ahola, Sari Valto, Hanna Ollila ja Sara Laakso puhuvat siitä, miten tulipalo muuttaa elämän. Jyrki Ahola, Sari Valto, Hanna Ollila ja Sara Laakso puhuvat siitä, miten tulipalo muuttaa elämän. yle tv1

TV1 keskiviikkona 30.3.2016 klo 22.00 - 22.50, uusinta lauantaina 2.4. klo 17.10
Yle Areenassa vuoden ajan.

Suomessa syttyy vuosittain tuhansia rakennuspaloja. Inhimillisessä tekijässä kuullaan kolme tarinaa tulipalon kokemisesta. Minkälaista on menettää elinkeino tulipalossa? Entä, kun menettää oman kodin liekeille?

Tuntia myöhemmin palovaroitin hälytti

Jyrki Aholalla on vaimonsa kanssa iso maitotila Pirkanmaan Luopioisissa. Viisi vuotta sitten elämä meni uusiksi, kun tulipalo vei navettarakennuksen ja kaikki siellä olevat 137 nautaa.

"Olin juuri käynyt myöhään illalla tekemässä navetassa rutiinitarkastuksen. Kaikki oli hyvin ja eläimet rauhallisia. Vain tuntia myöhemmin palovaroitin hälytti. Oletin, että kyseessä on väärä hälytys, mutta pihalle päästyäni näin savun nouseva navetan katosta. Aikuiset lapsemme olivat juuri tulossa kotiin ja olivat jo ehtineet soittaa palokunnalle. Kun palokunta vihdoin pääsi paikalle, mitään ei ollut enää tehtävissä. Eläimet olivat kuolleet heti palon alkuvaiheessa kattorakenteista leviävään uretaanikaasuun. Jälkikäteen tajusimme, että se oli armollisempi kuolema kuin liekkeihin kuoleminen tai joutuminen pakkaskuoleman armoille. Tuona iltana kun oli 31 astetta pakkasta", kertoo Jyrki Ahola.

"Tunne oli epätodellinen, kun paloautot poistuivat pihasta. Oli hiljaista. Seisoin pitkään pihassa. Seuraavana aamuna olo oli yhtä hämmentynyt ja tyhjä, kun siihen asti olin 35 vuoden ajan joka aamu lähtenyt navettaan ja nyt sinne ei ollutkaan menemistä."

Sikala liekeissä

Hanna Ollilan kokemasta tulipalosta on jo 25 vuotta, mutta hän muistaa tapahtumat savun hajuineen kuin eilisen päivän. Hanna on ammatiltaan sairaanhoitaja ja oli juuri tuona iltana vetämässä perustamaansa ensiapuryhmää kyläkoululla. Yhtäkkiä hän näki ikkunasta, että jossain palaa.

"Sanoin muille, että lähdetään katsomaan, tarvitaanko apuamme. Kun lähestyimme palavaa kohdetta, aloin tajuta, minne olimme menossa: oman kotitilamme pihaan. Sikalamme oli liekeissä ja lapset olivat viereisessä talossa isovanhempiensa kanssa. Shokista huolimatta aloin jaella ohjeita ja määräsin lapset haettavaksi talosta ja vietäväksi tutun naapurin hoitoon. Ensimmäinen ajatus oli siis pelastaa lapset mahdolliselta palon leviämiseltä. En kuitenkaan koskaan unohda sitä kuolevien eläimien ääntä. Palossa meni yli sata sikaa", kertoo Hanna Ollila.

Tuohon aikaan Suomessa ei vielä tunnettu henkisen tuen tarvetta kriisin kohdanneille. Hanna Ollilla kertoo saaneensa itse tukea "pirtinpöytäterapiasta". Ystävät ja sukulaiset jaksoivat kuunnella. Sittemmin Hanna kouluttautui itse kriisityöntekijäksi ja on ollut lukuisten tulipalon kokeneiden ja muihin kriisitilanteisiin joutuneiden ihmisten henkisenä tukena.

"Kun tuettavani on tulipalon jälkeen järkyttynyt ja puuskahtavat minulle, että et sinä voi tietää, miltä minusta tuntuu, niin voin vastata, että en voikaan, mutta voin kertoa, että tällaista on tapahtunut minullekin ja että siitä voi selvitä. Oma tulipalokokemukseni on tuonut myös vahvuutta kohdata muita myöhemmin tapahtuneita isojakin vastoinkäymisiä elämässäni", sanoo Hanna.

Äkkiä pihalle!

Sara Laakso vietti puolitoista vuotta sitten venetsialaisia kodissaan ja oli sytyttänyt terassille kuusi ulkotulta. Illalla kolmilapsinen perhe oli mennyt nukkumaan, mutta aamulla ennen kuutta mies heräsi pieneen piipitykseen. Mies lähti katsomaan, onko pakastin jäänyt auki vai mistä piipitys tuli. Hän tajusikin, että ääni tulee palovaroittimesta. Lieskat löivät terassilta jo asunnon sisälle.

Mies huusi Saralle ja tämä pomppasi ylös ja meni suorinta tietä viereisiin makuuhuoneisiin herättämään kolme lastaan. Kenellekään ei ehtinyt laittamaan vaatteita, pienimmän parivuotiaan ylle hän kietoi nopeasti peiton.

"Tärkein tunne oli vain päästä pihalle. Kun sitten seisoimme pihalla, näin lieskojen tulevan jo väliseinien läpi. En ajatellut selkeästi, vaan syöksyin takaisin sisälle hakemaan kännykkääni. Olihan paikalle soitettava palokunta. Onneksi selvisin ulos. Vasta sitten romahdin ja aloin itkeä. Itkimme kaikki", kertoo Sara.

Tuli oli saanut alkunsa ulkotulesta, joka oli sulanut komposiittiterassilaudan läpi ja sytyttänyt terassin tuleen. Tämä aiheutti Sarassa syyllisyydentunteita, mutta ne eivät auttaneet viemään elämää eteenpäin, joten niistä oli vain päästävä eroon.

Sara on kiitollinen kaikille tutuille ja tuntemattomille, jotka auttoivat hänen perhettään saamaan kasaan tarvittavan määrän vaatteita ja muita tarpeellisia tarvikkeita. Astiat hän pystyi puhdistamaan ja saamaan takaisin palaneesta kodista, samoin puhdistuksen kautta joitakin huonekaluja.

"Raskainta oli aloittaa kaikki alusta. En saanut kotikaupungilta apua uuden kodin etsimisessä. Sieltä tarjottiin vain hätämajoitusta ensikodissa. Menimme mieluummin isovanhempien luokse. Löysimme uuden asunnon, mutta ihan samanlaiselta kodilta se ei ole vielä tuntunut."

Kriisin jälkeen viha ja kiukku

”Kriisin sattuessa kohdalle saattaa ihmisellä ilmetä yllättäviäkin tunteita”, sanoo Hanna Ollila. Hän itse muistaa tulipalon jälkeen kokeneensa vihaa ja kiukkua, vaikka ei oikein itsekään tiennyt ketä tai mitä kohtaan.

Jossitteluvaihe on käytävä läpi: olisinko voinut tehdä jotain toisin. Shokkivaiheessa on hyvä päästä puhumaan jonkun kanssa, mielellään ammattiauttajan. Vähitellen ajatuksiin alkaa tulla uuden miettimistä ja suunnittelua: mitä tästä eteenpäin.

Jyrki Ahola muistaa myös kokeneensa vihantunteita. Hänellä ne kohdistuivat byrokratiaan ja pykäläviidakkoon.

"Kun aikoinaan rakensimme nyt palanutta navettaa, olisin halunnut sinne perinteisen painovoimaisen ilmanvaihtosysteemin, mutta rakennusmääräyksissä ei annettu periksi, vaan piti tehdä koneellinen ilmastointi. Kattoon piti laittaa uretaania, kaiken piti olla palovarmaa. Mutta ei sitten ollutkaan. Palo oli saanut alkunsa juuri ilmastointilaitteesta ja uretaani paloi kuin soihtu ja lisäksi lehmät kuolivat nimenomaan sen aiheuttamaan kaasuun. Lisäksi virkamiesten jäykät säännöt vaikeuttivat palaneiden raatojen käsittelyä ja uuden navetan rakentamista. Tuntuu, että monessa kohdassa maalaisjärki toiminnasta on kadonnut."

Sara Laakso on potenut syyllisyyttä paitsi palon alkusyystä myös sen takia, että hänen vanhin tyttärensä, palohetkellä eskari-ikäinen, oli juuri ennen tulipaloa kovasti kysellyt, että eihän meille tule tulipaloa. Sara oli parhaansa mukaan yrittänyt lieventää lapsen pelkoa ja vakuutellut, että äiti pitää huolen, että ei tule.

"Sitten kun se tapahtuikin, niin tuntui kauhealta. Pitkään uudessa kodissa tyttäreni piti huolen, että en vain polta missään kynttilöitä. Itsellänikin oli vaihe, että tarkistin moneen kertaan, ettei hella jäänyt päälle. Vähitellen kuitenkin olotilat ovat normalisoituneet."

Ne vain tapahtuvat

Keskustelijat painottavat, että eteenpäin menemistä auttaa toisten kanssa keskusteleminen. Jyrki Ahola pääsi vaimonsa kanssa puhumaan psykologille ja merkittävänä tukena olivat myös aikuiset lapset, joiden kanssa istuttiin monta iltaa tulipalon jälkeen tuvan pirtin pöydän ääressä.

Aikuiset lapset päättivät, että he jatkavat maitotilan vetämistä, kun vanhemmat jäävät eläkkeelle. Se toi vauhtia ja päämäärän tulevaisuuteen.

"Tulipalo opetti jonkinlaista rauhallista asioiden hyväksymistä. Olen sen jälkeen menettänyt kaksi veljeäni ja on tullut muitakin menetyksiä. Nyt kuitenkin ymmärrän, että on asioita, joita ei voi muuttaa. Ne vain tapahtuvat. Elämä on tällaista", sanoo Jyrki Ahola.

Kommentit