Nuorisotutkija Mikko Salasuo on perehtynyt laajasti erinomaisuuden tavoittelun haaveeseen: "Voidaankin 2010-luvulla puhua kasvatuksen alppimajasta, yksipuolisesta, yliannostellusta ja keinotekoisesta lasten ja nuorten suorituskyvyn parantamiseen tähtäävästä toiminnasta. Huiput erottuvat joukosta vasta 16-20-ikävuoden paikkeilla, ja tutkimustieto heistä on yksiselitteistä kertomaa: lapsuutensa erinomaisuuden alppimajassa viettäneillä ei ole huipulle asiaa."
Erinomaisuuden epidemia: hyvää vanhemmuutta vai rääkkäystä?
Lasten ja nuorten liikunnan harrastaminen on ollut 2000-luvulla isojen murrosten kourissa. Perinteisen kansalaistoiminnan mukainen ideologia on rapautunut ja sen on korvannut asiakkuuksiin ja palveluntarjontaan perustuva toimintamalli. Seuraukset ovat olleet moninaiset.
Ostettavalle palvelulle asetetaan aivan erilaisia vaatimuksia ja odotuksia kuin kaverin faijan vetämälle lapsiporukan leikkisälle pelailulle. Lasten ja nuorten harrastuksista onkin tullut monille koko perheen henkinen ja taloudellinen investointi – tarkasti kalkyloitu kasvatukseen, terveyteen ja vapaa-aikaan liittyvä valinta.
Asiakkuusajattelun myötä on syntynyt uusi ihmistyyppi: liikuntakuluttaja. Kun kyseessä ovat lapset ja nuoret, on liikuntakuluttaja heidän isi, äiti tai molemmat – ei suinkaan lapsi itse. Useat vanhemmat valitsevat lapsen harrastaman lajin sen mukaan, miten se vastaa heidän kasvatustavoitteita, lompakon paksuutta, omia liikunta- ja urheiluintressejä, ajateltuja lajin tai lajikulttuurin mukanaan tuomia pääomia - ja pahimmillaan isin patoutuneita lapsuuden epäonnistumisia urheilun parissa.
Ja mikä tärkeintä, liikuntakuluttaja vaatii palvelusta maksamilleen rahoille vastinetta. Mitä tämä vastine sitten tarkoittaa, on jokaisen vanhemman ikioma käsitys siitä, miksi investointi oman lapsen kohdalla tehtiin juuri kyseiseen lajiin.
Mutta mikä on lapsen oma rooli harrastuksen valinnassa, harrastuksessa ja siitä saatavissa kokemuksissa? Ainakaan se ei ole perinteisen kansalaistoiminta-ajattelun mukainen paikallisyhteisöllisyyttä vahvistava liikunnallinen leikkiminen, harmiton hauskanpito vertaisten kanssa ja oman lempiharrastuksen löytäminen kokeilujen kautta.
Paikallisuus on kadonnut sitä myötä, kun lähimmän liikuntaseuran sijaan vanhempien täsmävalinnat määrittävät harrastettavan lajin ja seuran – treeneihin mennään autolla kilometrien päähän.
Liian monen vanhemman ajattelua näyttää sävyttävän koulutuksesta tuttu erinomaisuuden eetos. Kasvatustieteen professori Hannu Simolan lanseeraama käsite kuvaa toimintakulttuuria, jossa ihannoidaan erinomaisuutta, tehokkuutta ja tuloksellisuutta. Liikunnassa erinomaisuuden epidemia koskee vanhempien ohella monia lapsia liikuttavia seuroja ja niiden palveluntarjontaa.
Tämän kehityksen kääntöpuoli on karu, sillä tutkimustiedon perusteella niin koulutuksessa kuin liikunnassa ja urheilussa liian varhainen pyrkiminen erinomaisuuteen johtaa lähes yksinomaan kielteisiin seurauksiin. Simolan ajatusten siivittämänä voidaankin 2010-luvulla puhua kasvatuksen alppimajasta, yksipuolisesta, yliannostellusta ja keinotekoisesta lasten ja nuorten suorituskyvyn parantamiseen tähtäävästä toiminnasta.
Lapsuutensa erinomaisuuden alppimajassa viettäneillä ei ole huipulle asiaa.
Monella vanhemmalla ja lapsia ja nuoria liikuttavalla seuralla on peiliin katsomisen paikka.
Vaikka 10- tai 12-vuotiaiden joukkueen menestyminen ja oman piltin erinomaisuuden ihailu on houkutteleva ajatus, niin jäitä kannattaa laittaa hattuun oikein roimasti. Lasten ja nuorten liikunnan harrastamisen tulisi olla aina 12-15 ikävuoteen saakka iloista, leikkisää, nautinnollista pelailua ja ennen kaikkea hauskaa – siis lasten ja nuorten itsensä, ei heidän vanhempiensa mielestä.
Huiput erottuvat joukosta vasta 16-20 ikävuoden paikkeilla ja tutkimustieto heistä on yksiselitteistä kertomaa: lapsuutensa erinomaisuuden alppimajassa viettäneillä ei ole huipulle asiaa.
Vanhempien rooli lasten ja nuorten harrastuksessa on tukea ja kannustaa ja pysyä sen verran syrjässä, että lapsi saa paineettomasti pelata omien kykyjensä mukaan tekemisestä täysin siemauksin nauttien. Se on paras tapa tarjota lapselle ja nuorelle sellaisia pääomia, jotka kantavat myös myöhemmin elämässä.
Lapsen ja nuoren liikuntaharrastus ei ole aikuisia varten luotu pallomeri.
Karkeana nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että kaikesta muusta kuin positiivisesta tuesta ja kannustuksesta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Yksiselitteinen nyrkkisääntö puolestaan on se, että lapsen ja nuoren liikuntaharrastus ei ole aikuisia varten luotu pallomeri tai vanhempien pätemisen areena. Viimeksi mainittu tuntuu unohtuneen turhan monelta.
Mikko Salasuo
Talous- ja sosiaalihistorian dosentti Mikko Salasuo toimii vastaavana tutkijana Nuorisotutkimusverkostossa. Yksi hänen tutkimusaiheistaan on ollut lasten ja nuorten liikunta yhteiskunnallisena ilmiönä.
