Kirjailija Juha Itkonen kirjoittaa siitä miten hänen juoksuharrastuksensa muuttui totiseksi: "Pikkupoikana minussa oli juoksijan vikaa. Ehkä se oli geeneissä: isäni oli piirinmestaruustason maileri 1970-luvun alkupuolella, suomalaisen kestävyysjuoksun nykyään uskomattomilta tuntuvina kulta-aikoina. Taisin olla viisi, kun lähdin hänen kanssaan lenkille. En enää muista, kysyikö isä minua mukaansa vai lähdinkö itse, mutta niin minun juoksijanurani joka tapauksissa käynnistyi."
Osallistuin kilpailuihin ja kannoin kotiin mitaleja, joskus jopa kultaisia.
Kun jonkinasteinen lahjakkuus yhdistyy säännölliseen harjoitteluun, syntyy yleensä hyviä tuloksia. Niin myös tässä tapauksessa. En tosin ajatellut harjoittelevani, tein vain isän kanssa vuosi vuodelta vähän pidempiä lenkkejä Hattelmalanharjulla ja Ahvenistolla. Kävin Hämeenlinnan Tarmon urheilukoulussa. Osallistuin kilpailuihin ja kannoin kotiin mitaleja, joskus jopa kultaisia.
Se oli hauskaa. Oli mukavaa pärjätä.
Ongelmat alkoivat, kun juoksemista alettiin kutsua harjoitteluksi. Minut valittiin SUL:n nuorten lahjakkuuksien alueryhmään. Leireilimme Eerikkilän urheiluopistolla. Tähtäin asetettiin sekä korkealle että kauas: muistaakseni meidän piti olla uramme huipulla MM-kisoissa vuonna 2001. Jos mielin siellä mainetta ja kunniaa, minun, silloin 12-vuotiaan pojan, oli aloitettava järjestelmällinen harjoittelu ja muutenkin kurinalainen urheilijan elämä.
Kun selvisin tästä mielenhäiriöstä, koko kilpajuoksu alkoi vaikuttaa järjettömältä.
Olin tunnollinen lapsi, otin puheet tosissani. Totiseksi kaikki sitten menikin, ei pelkästään juokseminen vaan elämäni muutenkin. Koska kuvittelin, että kevyt juoksija on parempi juoksija, lakkasin hetkeksi kokonaan syömästä. Kun selvisin tästä mielenhäiriöstä, koko kilpajuoksu alkoi vaikuttaa järjettömältä. 14-vuotiaana pistin piikkarit naulaan, kesällä 1989 - siis 12 vuotta ennen minulle asetettua tavoitetta.
Tarinaani voisi kai pitää opettavaisena. Toisaalta en ole aivan varma, mikä on sen opetus. Isääni en ainakaan pidä syyllisenä. Hän kyllä mielellään lenkkeili kanssani, muttei ikinä laskenut suomalaisen juoksu-urheilun tulevaisuutta jalkojeni varaan. Isän mukaan kilpaurheilijan elämä oli melko ”yksniitistä” touhua, hän ei uskonut sen sopivan minulle. Lisäksi hänen käsityksensä sukumme geeniperimästä oli realistinen: nopeuteni ei lopulta riittäisi keskimatkoille.
On totta, että valmennus Eerikkilässä olisi voinut olla toisenlaista. Ainakaan muutenkin hoikille juoksijapojille ja -tytöille ei olisi tarvinnut puhua herkkujen välttämisen tärkeydestä. Silti en oikein osaa väittää, että meitä olisi kohdeltu aivan liian ankarasti tai että valmennus olisi alkanut liian varhain. Jos aikoo pitkälle, on aloitettava nuorena.
Olin väärässä paikassa ja väärään aikaan. Niin pienenä, etten itse heti tajunnut sitä vääräksi.
Vaikka kukaan ryhmästäni ei noussut aivan kirkkaimmalla huipulle asti, Kalevan kisojen aikuissarjoista bongasin kymmenen vuotta myöhemmin tuttuja nimiä. Heistä tuli juoksijoita. Minusta sellaista ei olisi voinut tulla, sillä isän arvio oli oikea, minusta ei missään tapauksessa olisi ollut kilpaurheilijan elämään – sisälläni kypsynyt kirjailija olisi jossain vaiheessa joka tapauksessa päässyt niskan päälle. Tavallaan olin vain väärässä paikassa ja vieläpä väärään aikaan, niin pienenä, etten itse heti tajunnut sitä vääräksi.
Ajattelen nykyään näin: lahjakkuuksien löytäminen ei ole erityisen vaikeaa. Ei myöskään heidän taitojensa kehittäminen.
Vaikeaa on sen sijaan vaalia ja kasvattaa tahtoa, jota huipulle pääseminen kaikkein poikkeuksellisimmiltakin lahjakkuuksilta vaatii. Juoksijana minulla ei sitä ollut, mutta yksinäisen kirjailijantyöni ansiosta uskon jollain tavoin ymmärtäväni, mistä sellainen tahto tulee.
Pohjimmiltaan se on ihmisessä sisällä, synnynnäisenä. Jos tahtoa ei ole, sitä ei voi väkisin luoda. Jos taas on, sitä on hankala nujertaa. Vahva tahto on oikeastaan poikkeus, useimmat haluavat vähemmän, mutta sekin lapsia ja nuoria valmentavien pitää vain hyväksyä. Ilo ja leikkimieli pitäisi joka tapauksessa jotenkin onnistua pitämään mukana.
