Marjut Tervola
Yle
Näyttelijä Anna Paavilaisen Play Rape on herättänyt poikkeuksellinen paljon puhetta teatteripiireissä. Mutta johtaako Play Rape naiskuvan uudistukseen teatterissa? Osallistu keskusteluun, ovatko naisroolit liian alisteisia ja onko raiskauksista tehty uhripornoviihdettä.
Ainakin 100 kertaa kuvitellut, että miltä se tuntuu, kun kollegan kulli survoutuu mun sisään / mä osaan näytellä raiskausta tosi hyvin / mua voi kutsua jopa raiskaustaiteen ammattilaiseksi / jos mä olen onnekas, mut ehkä joku päivä palkitaan näistä syvistä ja koskettavista naisrooleista Jussi- tai Thalia-palkinnolla.
Näin kulkee Kansallisteatterissa esitetty näyttelijä Anna Paavilaisen Play Rape -monologi. Se tuo esiin harvinaisen alistetun naisen näkökulman teatterilavalla. Näyttelijä-professori Elina Knihtilän mukaan kyseessä on tärkein teatteriteko pariin vuoteen. Myös teatteriohjaaja, taiteilijaprofessri Atro Kahiluoto pitää Play Rapen aloittamaa keskustelua naisten stereotyyppisistä teatterirooleista tarpeellisena.
Anna Paavilaisen kirjoittama ja näyttelemä omakohtainen esitys kritisoi harvinaisen suorasukaisesti teatterialaa seksistisistä ja alistavista naisrooleista.
- Kyllä tässä totta on. Ketkä muut näitä rooleja saisivat, jos eivät nuoret naiset, teatteriohjaaja Atro Kahiluoto myöntää.
Kahiluoto ei ole kuitenkaan tullut KulttuuriCocktailin haastateltavaksi siksi, että haluaisi puhua vain alisteisten naisroolien ongelmallisuudesta.
- Kieltämättä vähän ärsytti. Yhdestä lehdestä tuli eteen nosto, jossa kysyttiin, että miksi miesohjaajat ovat sairaan kiinnostuneita raiskauksista. Eivät miesohjaajat ole niistä sairaan kiinnostuneita. Ei se edistä dialogia, jos puolin ja toisin lyödään yleistäviä leimoja. Miesohjaajana tuntuu, että on asetettu vähän epäreilulle tuolille. Tässä keskustelussa syntyy helposti yleistyksiä, jotka edellyttäisivät vähän hienovaraisempaa käsittelyä, hän sanoo.
Paavilaisen monologi syntyi, kun hän itse kyllästyi esittämään raiskattavaa naista ja päätti kirjoittaa kokemuksistaan. Alun perin hän ajatteli, että esittäisi monologin yhden kerran 40:lle ihmiselle. Tämä ensi-ilta oli puolitoista vuotta sitten. Monologi kuitenkin kiinnosti heti.
Paavilainen tilattiin esiintymään Teatterikorkeakouluun, jonka jälkeen osa taideyliopiston opiskelijoista kyseli epäuskoisina, voiko tämä olla totta. Tuotako naisnäyttelijän arki on: pelkäämistä, alistumista, itkua?
Syksyisten Baltic Circle -esitysten jälkeen monologista kiinnostuivat myös kriitikot. Nyt Play Rapelle on tulossa lisäesitys Kansallisteatteriin.
-Play Rape herätti ajattelemaan uudella tavalla sukupuolirooleista ja väkivallan esittämisestä. Ehkä ajattelen nyt enemmän, että minkä verran voin käyttää voimaa, kun harjoitellaan parin kanssa, sukupuolesta riippumatta, kolmannen vuosikurssin näyttelijäopiskelija Pietu Wikström sanoo.
- Se vahvisti ajatuksia, mitä olin jo ajatellut fyysisestä kanssakäymisestä. Se vahvisti myös tunnetta, että olin ollut oikeassa ajatusteni kanssa, että tämä on oikeasti ongelma eikä sitä, että minä vain tässä problematisoin sitä, että riuhdotaan ja ollaan iholla, neljännen vuosikurssin opiskelija Janna Räsänen sanoo.
Play Rape paljastaa asenteita, joita Paavilainen kutsuu teatterin rakenteissa piileväksi naisvihaksi.
- Se, miten asiat näyttämölle pannaan, on tosi naisvihamielinen ympäristö usein. Ei se ole yksittäisen tekijän vika, ei varmaan kukaan teatterintekijä tunnustaudu naisvihaajaksi. Mutta se liittyy siihen, miten ohuiksi naisroolit on kirjoitettu ja miten miesrooleista tehdään sankareita. Naiset näyttelevät sihteeriä, joka pyllistää, kun nostaa lattialta kynän, ja sille nauretaan, Paavilainen sanoo.
- Jos joku on repinyt hiuksista ja maannut päällä, siitä jää kehoon jälki. Eikä se nyt ole kovin kiva illasta toiseen altistaa kehoa sellaisille mielikuville, hän pohtii.
- Mua ärsyttää uhriporno laajemmassakin merkityksessä. Se, että mehustellaan sillä, että kohta tuolle tapahtuu jotain kamalaa. Kohtauksiin voisi kirjoittaa muitakin ratkaisuja, Paavilainen kritisoi.
KulttuuriCocktail listasi tunnettuja esityksiä, joissa esitetään raiskaus. Niitä olivat kirjoittaneet sekä miehet että naiset. Paavilainenkin korostaa, että kyse on ongelmallisesta naiskuvasta, jota pönkitetään osin tiedostamatta.
- Käsikirjoittajat, ohjaajat, rahoittajat ja monet muutkaan eivät välttämättä huomaa, kuinka läävää kuvastoa se on, Paavilainen sanoo.
“Sekä raiskaukset ja seksikohtaukset teatterissa on paljon farkut jalassa nylkyttämistä. Monia muita asioita kyseenalaistetaan mutta ei sitä, jos nylkytetään sohvan nurkassa. Se on geneerinen pano.”
Paavilaisen mukaan näyttelijäkoulutuksessa raiskauksen näyttelyharjoituksiin suhtauduttiin vähän kuin kuperkeikkoihin. “Eka kerta” hänelle oli Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa. Seuraava kerta oli jo samana vuonna ensimmäisellä vuosikurssilla.
Paavilainen ihmettelee sitä, että kaikille oli jotenkin jo pääsykokeissa selvää, että miten raiskauskohtaus tehdään ja miltä se näyttää.
- On käsitys, että on olemassa joku perusraiskaus. Se on todella outoa. Käsitys perustuu elokuvissa ja teatteriesityksissä luotuun kuvastoon eikä vastaa todellisuutta, hän sanoo.
Tuoreessa Teatteri & Tanssi -lehden haastattelussa Paavilainen sanoi, ettei halua edes ajatella sitä, miltä raiskausviihde tuntuu niistä, jotka ovat sen kokeneet. Television ja teatterin raiskausviihde on sohimista ja huitomista, vaikka todellisuudessa väkivallan pelko ja uhkaaminen lamaannuttaa uhrin.
Atro Kahiluodon mukaan raiskauskohtaukset eivät ole niin yleisiä kuin mitä Play Rapea seurannut keskustelu antaa ymmärtää. Hän itse sanoo ohjanneensa satakunta teatteriesitystä ja muistelee, että yhdessä niistä olisi ollut raiskaus. Näytelmä perustui Kauko Röyhkän Kaksi Aurinkoa -romaaniin.
- Se oli metafora Suomen ja Natsi-Saksan ystävyydelle. Kaksi sotilasta raiskasi suomalaisnaisen Suomen lipun päällä. Tätäkään ei näytetty, se esitettiin näytelmässä ääninä, Kahiluoto kertoo.
Hänen mielestään raiskauksella oli tässä esityksessä nimen omaan vertaiskuvallinen merkitys.
- Yksi näkökulma asiaan on, että onko sitä tarpeen tarkastella moraalisena ja eettisenä kysymyksenä, koska se on myös taiteellinen ja esteettinen kysymys. Sanoisin kuitenkin, että näyttämöllä suoritettu raiskaus tuntuu banaalilta ratkaisulta. Tuntuu, että voiko se olla edes taiteellisesti onnistunut? Kahiluoto kysyy.
Jos ohjaaja päätyy seksuaalisen väkivallan esittämiseen teatterilavalla, Kahiluodon mukaan kohtauksen pitää olla perusteltu. Mitään yleispäteviä näkemystä siitä, milloin tämä on perusteltua, on vaikea antaa.
- Mun kokemuksen mukaan näyttelijät on valmiita aika moisiin uhrauksiin ja laittamaan itseään paljonkin peliin ja repimään itseään rikki, jos he kokevat, että tämä on perusteltua ja tämä tuottaa jotain arvokasta, hän sanoo.
Kahiluodon mukaan on totta, että useat teatterin naisroolit ovat ohuita, ja että teatterin rakenteissa piilee ongelmia, joista tekijät eivät välttämättä ole tietoisia. Teatteri myös suosii kliseitä henkilöhahmoissa. Oikeastaan monet roolit ja esitykset teatterissa perustuvat kliseisiin.
- Teatteri hirveän helposti perustuu valmiisiin kuviin. Silloin ei tarvitse kertoa henkilön taustaa, koska se tunnetaan. Jos puhutaan vaikka Aleksis Kivestä, niin kyllä aika monessa hänen näytelmässään naisroolit saavat hien nousemaan otsalle. Että miten tästä roolista saisi sellaisen, että se tyydyttää nykyaikaista makua ja vaatimusta roolihenkilön moniulotteisuudesta, Kahiluoto sanoo.
Kyllähän poliittinen korrektius ja liika sovinnaisuus on myös taiteen vihollinen
Kahiluodosta on tärkeää ja arvokasta tehdä klassikkoja, myös Aleksis Kiven näytelmiä. Eikä moni varmaan halua luopua kliseistä ja stereotypioista.
Oleellinen kysymys kuitenkin on, että muuttaako Play Rapestä lähtenyt keskustelu nyt teatterien ja elokuvien naiskuvaa. Kahiluoto kertoo myös yhdestä kohtaamisesta alalla työskentelevien kanssa, jossa oli keskusteltu kohtauksesta, jossa nuori nainen olisi esiintynyt alasti. Oli mietitty, että olisiko se ollut soveliasta esittää nyt, juuri tämän keskustelun jälkeen.
- Kyllähän poliittinen korrektius ja sellainen liika sovinnaisuus on myös taiteen vihollinen, hän sanoo.
Kahiluoto toivoo, että naisroolit monipuolistuvat - ilman sensuuria.
“Mä olen ihmisjätettä. Toki mä olen Anna, mutta samalla mä oon olen myös ihmisjätettä, jolla saa sohia ja silpoa ja jolla saa luututa näyttämön lattiaa”
Anna Paavilaisen tavoite on ollut, että teatterin tekijät olisivat tietoisia teatterin esittämän ohuen naiskuvan ongelmallisuudesta. Hänen mukaansa varsinkin nuoret naisnäyttelijät ajattelevat, että on pakko sopeutua. Sitä ei uskalleta ottaa esiin siksikään, koska joku voisi kysyä, onko rooli jäänyt päälle. Se olisi epäammattimaista.
- Kun on 19-vuotias ja haluaa näyttelijäksi, sitä ajattelee, että näin tämän kuuluu mennä. Että kaiken vaan pitää olla rajua. Ja totta kai sen ikäisenä on valtava halu oppia, hän sanoo.
Paavilaisen pointti ei ole kieltää raiskauskohtauksia. Hänen esityksensä ei myöskään ole kosto rooleista, joita hän on itse tehnyt.
- Koen sen vähän loukkaavanakin, jos joku pitää tätä kostona. Ei se ole kosto, että nostaa asian esiin.
Paavilainen sanoo saaneensa esityksen jälkeen useita yhteydenottoja muilta naisnäyttelijöiltä samantyyppisistä kokemuksista.
- Sillä on väliä, miten nuorten naisten seksuaalisuutta fiktiossa kuvataan, sillä se vaikuttaa seksuaaliseen itsetuntoon. Nyt nuorten naisten seksuaalisuus kuvataan usein häiriintyneenä tai miehen halun pakottamana, Paavilainen kritisoi.
Teatterikorkeakoulun näyttelijätyön professori ja näyttelijä Elina Knihtilä sanoo, että teatterikorkeakoulussa puhutaan nykyään sukupuolisensitiivisyydestä. Sukupuolisensitiivisyydellä tarkoitetaan opetuspedagokiikkaa, joka ottaa huomioon erityisesti sukupuoleen liittyvät käsitykset ja stereotypiat. Suomessa toimii muun muassa joitain tätä tasa-arvopedagogiikkaa noudattavia päiväkoteja.
- Emme opeta, että on erikseen mies ja naisrooleja. Me puhutaan sukupuolisensitiivisyydestä ja siitä, että koko sukupuolen käsitys ja kauhean tarkka määrittely on aika vaarallista. Teatterikorkeakoulun näkökulmasta tällaiset tiukat rooliajattelut tuntuvat opiskelijoista vanhanaikaisilta, Knihtilä sanoo.
Hän ymmärtää, että näyttelijäkoulutuksessa myös sattuu ja tapahtuu.
- Näyttelijänkoulutuksessa on aina tapahtunut omanlaisia ylilyöntejä, kun tässä sorkitaan omaa persoonaa, mennään lähelle ja tutustutaan omaan kehoon instrumenttina, Knihtilä sanoo.
Myös näyttelijäopiskelijat Pietu Wikström ja Janna Räsänen kertovat, että sukupuolistereotypioihin liittyvät ongelmat tiedostetaan koulutuksessa, ja niistä keskustellaan avoimesti.
- Tehdään ennen kaikkea rooleja eikä mietitä sitä, miten tämän sukupuolen kuuluu tehdä tämä rooli, Janna Räsänen sanoo.
- Osittain tämä toteutuu kyllä, mutta kyllä siellä on edelleen harjoitteiden teettämisessä sellaista, että laitetaanko aina tyttö-poikaparit, Pietu Wikström sanoo.
Play Rape esitetään Kansallisteatterissa 12.5. Lisäksi se esitetään Meidän festivaalien ohjelmistossa heinäkuussa sekä ruotsinkielisenä Hangon Teatteritreffeillä kesäkuussa.
Juttua varten on haastateltu myös teatterialalla näyttelijänä, ohjaajana ja opettajana toiminutta Helena Kalliota, joka on tutkinut naisroolien stereotypioita.
Tykkää KulttuuriCoctailista Facebookissa - liity joukkoihin, saat tietää lisää kulttuurista Facebookissa!
Lisää draamaa aiheesta naisten stereotyyppinen roolittaminen tv:ssä - Kohtuuttomuuksia:
