Anna Tulusto
Yle
Käsikirjoittaja, ohjaaja ja Sundancen elokuvafestivaaleilla ensimmäisenä suomalaisena kansainvälisen fiktion palkinnon voittanut Jenni Toivoniemi näki elokuvan Hannah Arendtista ja ryhtyi ajattelemaan ajattelemista. Toivoniemi kirjoittaa, että vuonna 2016 ajatteleminen on yhä radikaalimpi teko. Kun sananvapaudesta on tullut jokaisen oikeus huutaa mitä tahansa missä tahansa, on kenttä ymmärtämiselle ja harmaansävyille katoamassa.
#kulttuurinvälikysymys kysyy taiteilijoilta mitä tapahtuu todella Suomessa vuonna 2016. Hanke huipentuu suoraan lähetykseen Yle Teemalla 14. huhtikuuta.
Jenni Toivoniemi
Margarethe von Trottan elokuvan Hannah Arendt (2012) toisessa kohtauksessa Barbara Sukowa nimiroolissa polttaa tupakan ja ajattelee. Elokuva keskittyy Arendtin kiistellyimmän teoksen Eichmann in Jerusalem: A Report on the Banality of Evil (1963) –teoksen syntyyn ja vastaanottoon. Arendt oli lentänyt New Yorkerin kustantamana seuraamaan Adolph Eichmannin suurta oikeudenkäyntiä Israeliin. Arendt kuvaili artikkelisarjassaan Eichmannia äärimmäisen keskinkertaiseksi ja tavalliseksi ihmiseksi, jonka motivaattorina ei ollut niinkään ideologia, kuin tavanomainen tyhmyys. Hirvittävintä Eichmannissa oli nimenomaan hänen tavallisuutensa. Arendtille holokausti ei edustanut antisemitismin huippua, vaan yhtä totalitarismin lukua. Eichmann oli totalitarismin synnyttämä rikollinen: Velvollisuutensa täyttävä byrokraatti, joka ei kyseenalaistanut saamiaan käskyjä. Arendtin teos maksoi hänelle monta vanhaa ystävää. Julkaisun aiheuttama kuohunta oli niin suurta, että parikymmentä vuotta myöhemmin Arendtin aikalainen ja Dissent –lehden päätoimittaja Irwing Howe kirjoitti, etteivät New Yorkin intellektuaalipiirit koskaan toipuneet Arendtin teoksen aiheuttamasta sisällissodasta ennalleen.
Elämme aikaa, jossa omaan kokemukseen perustuvat mielipiteet ovat nousseet tasa-arvoisiksi argumenteiksi tieteellisen tiedon rinnalle. Aikaa, jossa poliittista keskustelua leimaa tunneperäinen vastuuton huutelu.
Vuonna 2004 ilmestynyt Kolmannen valtakunnan viimeisiä päiviä kuvannut Perikato joutui rankan arvostelun kohteeksi, koska Bruno Ganzin näyttelemä Hitler oli niin inhimillinen. Vain pari vuotta aiemmin tehty Polanskin Pianisti kuvasi natsit stereotyyppisinä pahiksina – elokuva kahmi Oscareita ilman kohuja (jos ei ohjaajan lapsenraiskaushistoriaan liittyviä sotkuja lasketa). Haluamme edelleen nähdä natsien pahuuden ulkoisena, epäinhimillisenä pahana, emme mustana mahdollisuutena ”tavallisessa” (tolkun?) ihmisessä, saati itsessämme. Arendtin mukaan Eichmannin ongelma oli kyvyttömyys ajatteluun – moraalisen mielikuvituksen puute. Ehkä Arendtin kriitikoita pelotti ennen kaikkea ajatus, ettei heidänkään moraalinsa olisi riippumatonta, että kaikissa meissä on mahdollisuus pahaan, joka syntyy kyvyttömyydestä ajatella. Arendtin mukaan Eichmann ei niinkään ollut hirviö, vaan pelle. Ehkä juuri tässä piilee syy siihen, että von Trottan elokuva kolahti itseeni ja moneen muuhun erityisellä tavalla alkuvuodesta, Ylen lähettäessä sen toistamiseen. Elämme aikaa, jossa Yhdysvaltain presidentinvaaleissa kärkipaikasta kilpailee ”Oranssiksi Pelleksi” kutsuttu vihaa lietsova Donald Trump. Aikaa, jossa omaan kokemukseen perustuvat mielipiteet ovat nousseet tasa-arvoisiksi argumenteiksi tieteellisen tiedon rinnalle. Aikaa, jossa poliittista keskustelua leimaa tunneperäinen vastuuton huutelu.
Rasistisia katupartioita vastustava pellepartio Loldiers of Odin osuu protestissaan oikeaan. Narri paljastaa aina jonkun totuuden.
Juuri siksi rasistisia katupartioita vastustava pellepartio Loldiers of Odin osuu protestissaan niin oikeaan. Narri paljastaa aina jonkun totuuden: Trumpin pelleys paljastaa Republikaanisen puolueen piilotetun rasismin, realiteeteista irronneen oikeiston oikeiden vaihtoehtojen puutteen. Pellepartio taas kertoi meille, mistä katupartioissa oikeasti on kyse silloin, kun poliisiylijohto ja pääministeri vielä horisivat kimppakyydityksistä rasistiremmien alkaessa partioida.
Kun sananvapaudesta on tullut jokaisen oikeus huutaa mitä tahansa valheellista moskaa mielipiteenään missä tahansa, on kenttä ymmärtämiselle ja harmaansävyille katoamassa.
Päättäjiemme kyvyttömyys ajatella ja selkeästi tuomita vihapuhe on johtanut käsittämättömään tilanteeseen, jossa neuvottelupöytiin yritetään istuttaa ideologiset rasistit ja heidän kohteensa kutsuen heitä ”ääripäiksi.” Epäinhimillistävä ”me ja muut” –retoriikka on noussut hallitustasolle ja valuu sieltä visvana kaikkiin yhteiskunnan kerroksiin. Kun sananvapaudesta on tullut jokaisen oikeus huutaa mitä tahansa valheellista moskaa mielipiteenään missä tahansa, on kenttä ymmärtämiselle ja harmaansävyille katoamassa. Olen itsekin jo istunut useissa sisällön suunnittelupöydissä, joissa on nostettu esille ajatus, että ”jos me tehdään tämä, sähköpostit on sitten täynnä huoritteluja ja raiskaustoivotuksia”. Se ei ole luovuutta, uusia ajatuksia tai älykästä dialogia ruokkiva lähtökohta. Arendtia mukaillen meitä ei johda hirviölauma, vaan narrilauma. Päätökset, joilla suomalaisen yhteiskunnan peruspilareita ajetaan alas, eivät johdu päättäjien ennenkuulumattomasta pahuudesta vaan ennenkuulumattomasta tyhmyydestä, moraalisen mielikuvituksen puutteesta.
Vuonna 2016 ajatteleminen on yhä radikaalimpi teko.
Hannah Arendtin loppumaton uteliaisuus ja halu haastaa itseään ja muita ajattelijoita huolimatta sen aiheuttamista kivuliaista tilanteista uralla ja henkilökohtaisissa suhteissa ravisuttaa yhä. Siksi von Trottan elokuva on niin radikaali: Keski-ikäinen nainen ajattelemassa elokuvan keskiössä on jo sinänsä poikkeuksellista. Mutta vuonna 2016 ajatteleminen on yhä radikaalimpi teko. Ja juuri ajattelua ja ajattelijoita meidän tulisi suojella henkemme edestä.
Artikkelia päivitetty, linkki lisätty.
