Hyppää pääsisältöön

Saako millekään enää nauraa? Mielensäpahoittajat ja sananvapauden toitottajat vääntävät vitsien rajoista

Perjantaina transsukupuoliset suivaantuivat Anssi Kelan pilasta. Riippuu tilanteesta ja ihmisestä, millainen vitsi toimii ja millainen loukkaa.

Sama vitsi voi herättää hyvin erilaisia reaktioita.

Psykopaatti iski eilen kolme naista baarista. Nyt he ovat hänen kotonaan muusina.

Miltä tämä vitsi tuntui? Oliko se hauska? Vai huokuiko se naisvihaa ja nauroi naisiin kohdistuvalle väkivallalle?

Oliko vitsin pyrkimys kommentoida tyrmäystippakulttuuria? Oliko sen pointti kielellinen leikki? Vai vahvistiko se ainoastaan sukupuolittuneita rakenteita, joissa naiset ovat passiivisesti iskettävinä baarissa?

Yksi pieni läppä voi viedä nopeasti suurten kysymysten äärelle, eikä kysymyksiin ole selkeitä vastauksia. Sama vitsi voi näyttää valtarakenteita kommentoivalta ja oivaltavalta, taikka sitten vanhoja kaavoja ja stereotypioita vahvistavalta.

Tuore esimerkki tältä päivältä: rocktähti Anssi Kela julkaisi Facebookissa aprillipilan, jossa hän kertoi haluavansa vanhentavaan leikkaukseen korjaamaan sukupolveaan. Pian Kela kuitenkin poisti pilan ja julkaisi anteeksipyynnön, jossa hän kertoi saaneensa yhteydenottoja pilasta loukkaantuneilta transsukupuolisilta ihmisiltä.

Kela tähdensi olevansa kaikkea syrjintää vastaan ja pyysi anteeksi. Hänen vitsissään ei tosin vaihdettu sukupuolta vaan sukupolvea – mutta ainakin osa yleisöstä piti vitsiä loukkaavana.

Vitsin onnistuminen riippuu sitä, missä ajassa, paikassa ja kulttuurissa vitsi kerrotaan. Myös sillä on väliä, kuka vitsin kertoo ja kenelle, sanoo Marianna Keisalo. Komiikka voi purkaa rakenteita tai vahvistaa niitä.

- Komiikka voi aina olla jotain, ja se voi olla sen saman asian vastakohta. Niin paljon riippuu näkökulmasta, sanoo Keisalo, joka tutkii huumoria ja komiikkaa Helsingin yliopistossa. Hän ei tässä jutussa kommentoi Kelan pilaa vaan pohtii asiaa yleisellä tasolla.

Nunnuka-lailaa ärsyttää edelleen

Suomessa yksi tunnetuimmista esimerkeistä stereotypioita ylläpitävästä huumorista ovat 1980- ja 90-lukujen taitteen tv-vitsit saamelaisista, jotka hoilasivat nunnuka-nunnuka-lailaa-loilotusta ja käyttäytyivät kuin idiootit.

Kun räppäri Uniikki vuosi sitten teki Nunnunkalailaa-biisin, saamelasaktiivit närkästyivät siitä, että samoja loukkaavia stereotypioita toistetaan yhä yli pari vuosikymmentä alkuperäisten sketsien jälkeen.

Toisaalta hyvinkin latteat ja ennalta arvattavat lähtökohdat voivat olla laukaisualusta hyvinkin vaikuttavalle komedialle.

- En itse kauheasti tykkää sellaisesta huumorista, että kun miehet ovat tällaisia ja naiset sitten taas tällaisia. Mutta joskus saatetaan aloittaa tällä ja antaa yleisölle oletus, että aha taas tätä – ja sitten twistataankin tämä oletus, Keisalo kertoo.

Yksi esimerkki voisi olla Tina Feyn luoman 30 Rock -sarjan kohtaus, jossa komediakäsikirjoittajat itse tulevat tietoisiksi siitä, miten tympeitä ja sovinistisia ovat vitsit kuukautisten vaikutuksista naisten mielialaan. Heti tämän oivalluksen jälkeen päähenkilö kokee itse jonkinlaisen menkkakipujen yllätyshyökkäyksen, julistaa antavansa potkut kaikille ja romahtaa lattialle.

Menkkakivut eivät ole aihe helpoimmasta päästä. Joku voi kokea, ettei ole oikein nauraa kivuille, joista naiset kärsivät kaikkialla maailmassa. Kysymys siitä, mille saa nauraa ja miten, on aina läsnä huumorissa.

Erityisesti Yhdysvalloissa komedian rajat ovat puhuttaneet paljon. Esiin on noussut kysymys siitä, onko ihmisistä tullut niin tiedostavia, että roisia huumoria ei voi esittää suututtamatta yleisöä. Tähtikoomikot Jerry Seinfeld ja Chris Rock ovat kertoneet julkisesti, etteivät halua enää esiintyä yliopistokampuksilla, koska näillä keikoilla yleisö suivaantuu vitseistä niin helposti.

Suomessakin toistellaan, että nykyään eletään mielensäpahoittamisen ja loukkaantumisen aikaa.

- Mutta on tähän toinenkin puoli. Jos joku poliitikko sanoo jotakin rasistista ja puolustautuu sillä, että se oli vain läppää, miksi stand up -koomikko voisi puolustautua sanomalla, että se oli vain läppä?

Saako mies vitsailla raiskauksesta?

Keisalo oli torstaina mukana Helsingissä FeMale Comedy -seminaarissa, jossa pohdittiin naisten asemaa suomalaisessa komediakentässä. Panelistit keskustelivat muun muassa siitä, millaista huumoria Suomessa paheksutaan tai milloin naishahmojen käyttäytymistä pidetään inhottavana.

Keisalon mielestä on ihan totta, että nykyään myös loukkaannutaan herkästi – joskus vain siitä, että vitsaillaan jostakin aiheesta, eikä edes vaivauduta katsomaan, miten vitsaillaan.

"Yhtenä esimerkkinä vaikka raiskausvitsit. On aika eri asia, kertooko niitä mies vaiko nainen ja millaisessa kontekstissa."― Marianna Keisalo

- Mutta on myös sellaista ajatusta, että mitä te loukkaannutte, että minä tässä vain haluan sananvapauttani käyttää.

Rajaa on kuitenkin hyvin vaikeaa vetää sen välille, milloin huumoria on käytetty “oikein” ja milloin taas väärin.

- Sekin on aina tulkintaa. Yhtenä esimerkkinä vaikka raiskausvitsit. On aika eri asia, kertooko niitä mies vaiko nainen ja millaisessa kontekstissa.

Kaikkein ongelmallisinta on, että komedia pystyy purkamaan vanhoja rakenteita ehkä kaikkein tehokkaimmin juuri silloin, kun se tuntuu menevän aavistuksen liian pitkälle. Sellaisen huumorin tekijä ottaa aina kovan riskin. Etukäteen ei voi olla ikinä ihan varma, pysyykö vitsi yleisön mielestä sopivan rajoissa vai lipsahtaako se satuttavaksi.

Esimerkiksi Anssi Kelan transsukupolvi-vitsin saattoi joidenkin mielestä olla oivaltava, toisten mielestä satuttava. Riskit kuitenkin kuuluvat komiikkaan.

- Joskus vaikean aiheen käsittely komiikan kautta voi olla hienointa ikinä ja todella vapauttavaa ja voimaannuttavaa, Keisalo sanoo.