Satu Kahila
Yle
Tämä konsertti alkaa Colin Matthewsin sovituksilla Debussyn preludeista ja päättyy Ravelin sovitukseen Musorgskin Näyttelykuvista. Millainen on hyvä transkriptio – sellainen, joka olisi voinut olla säveltäjän oma, vai vielä jotakin enemmän?
Matthewsin sovitukset ovat jopa aavistuksen verran ”liian hyviä”. Ne on tehty niin tarkasti, että ne ovat debussymaisempia kuin Debussy itse. Jokainen ääni, väri ja artikulaatio on tarkoin harkittu – Debussy itse olisi ollut aavistuksen suurpiirteisempi. Pianokappaleet pitävät harvoin sisällään sellaisia tekstuureja jotka orkesterikappaleissa ovat tavallisia. Siksi esimerkiksi minkä tahansa Beethovenin pianosonaatin orkestrointi on toivotonta puuhaa ja siksi orkesteriteoksista tehdyt pianosovitukset kuulostavat usein täyteen ahdetuilta ja luonnottomilta.
Tärkeintä on se, että orkestraation tekijä osaa ottaa huomioon myös pianon kaikupedaalin vaikutuksen, näin erityisesti Debussyn kohdalla. Ehkä osittain juuri siksi Matthews on käsitellyt tempoja aika vapaasti; esimerkiksi Pellavatukkainen tyttö on metronomimerkinnän mukaan nyt paljon hitaampi kuin Debussyn alkuperäinen pianokappale. Silloin teoksen karaktäärikin muuttuu olennaisesti mutta antaa vaikutelman pohjaan painetusta pianon pedaalista.
Ravelin Näyttelykuvia-transkriptiota on taas ollut tapana rutiininomaisesti moitiskella, mutta minusta sekin toimii enimmäkseen mainiosti. Jos verrataan Matthewsia ja Ravelia, pitää myös muistaa, miten erilaisia teosten alkuperäiset pianotekstuurit ovat. Myös Näyttelykuvat ovat karaktäärikappaleita kuten Debussyn preluditkin, mutta Musorgskin materiaali on blokkimaisempaa, kuin kirveellä veistettyä lankkua. Debussyn tapauksessa orkestraation tekijän on tunnettava säveltäjän oma orkestraatiotyyli mutta Musorgskin kohdalla kaikki soitinnuskeinot ovat sallittuja.
Toisaalta Musorgskin musiikki on niin värikästä ja mielikuvitusta ruokkivaa, ettei mikään sovitus siitä ehkä voi olla täysin tyydyttävä. Sen voima on beethovenmaisessa, kesyttömässä rosoisuudessa. Ja juuri tuon rosoisuuden vuoksi monet hyvää tarkoittavat säveltäjät haluavat korjailla ja sorkkia hänen musiikkiaan. Tästä loputtomasta maniasta johtuu osittain Näyttelykuvien erilaisten sovitusten valtava määrä, puhtaista orkesteriversioista aina sovituksiin neljälle tuuballe, 44 pianolle tai sotilaskuorolle.
Ravel onnistui kuitenkin erittäin hyvin orkestraatiossaan sillä hän ymmärtää poikkeuksellisella tavalla Musorgskin venäläisen sielun ja yhdistää siihen oman mestarillisen soitinnustaitonsa. Yleensä ajatellaan, että Venäjä vyöryi Pariisiin 1910-luvulla Djagilevin Venäläisen baletin mukana, mutta se oli tapahtunut jo paljon aiemmin, ja Ranskan ja tsaarin Venäjän suhteet olivat hyvinkin läheiset. Ravel tunsi Rimski-Korsakovin henkilökohtaisesti, ja hänellä oli selvä käsitys venäläisestä orkesterimaailmasta. Vaikka Ravel oli kelloja keräilevä, hienostunut ja hillitty aristokraatti, emotionaalinen venäläinen maailma oli hänelle läheisempää kuin voisi luulla.
Tässä konsertissa nähdään myös Riitta Nelimarkan visualisointi Debussyn preludeihin. Miten itse koet visuaalisuuden ja musiikin yhdistelmän?
Se ei missään nimessä ole helppo yhdistelmä. Musiikki jo yksinään herättää ihmisessä aina vahvoja mielikuvia. Mutta mitä tapahtuu silloin kun hänelle erityisesti tarjotaan visuaalinen ärsyke? Pystyykö katsoja/kuulija aistimaan molemmat tasapainoisesti, vai käykö niin, kuten usein esimerkiksi erilaisissa crossover-projekteissa, että toinen taidelaji syö toisen? Miten nämä elementit saadaan balanssiin? Tässä konsertissa yritämme hakea joitakin vastauksia. Todennäköisesti vastauksia on yhtä monta kuin salissa on henkilöitä. Riitan taide sisältää usein verhottuja viittauksia taidehistoriaan, ja siinä on ajatuksia herättäviä kerrostumia ja teemoja samalla tavoin kuin Debussyn preludeissakin. Kuvataiteilijalle Debussyn preludit ovat erityisen palkitsevia siksi, että teosten nimet eivät ole kovin yksiselitteisiä.
Osa niistä Viktor Hartmannin kuvista, joihin Näyttelykuvia perustuu, on säilynyt. Musorgskin musiikin perusteella voisi odottaa näkevänsä valtavia freskoja, mutta sitä alkuperäiset teokset eivät ole. Nämä oikeastaan aika vaatimattomat piirrokset ovat vain tarjonneet lähtökohdan Musorgskin hämmästyttävän modernille mielikuvitukselle. Esimerkiksi ”Baba Jaga” on Hartmannin piirroksena hassu harjakattoinen kello, tyylitelmä siitä venäläisen sadun kananjaloilla seisovasta mökistä jossa Baba Jaga asui. Mutta säveltäjä Musogrski on kuvitellut mielessään heti kuumeisen takaa-ajokohtauksen jossa tätä noitaparkaa saalistetaan.
Sarja päättyy upeasti Kiovan suureen porttiin, jossa teosta sitova kävelyteema muuttuu lopulta ystävyyden, elämän ja taiteen suureksi ylistykseksi. Tämäkin teos on muistutus siitä, miten valtavan voimakkaasti 1800-luvun ihminen koki taiteen: hän saattoi, niin kuin Musorgski, mennä kerta kaikkiaan sekaisin vaikkapa taidenäyttelyn tai kirjan herättämistä mielikuvista.
Minkähän takia Sergei Prokofjevin viides pianokonsertto on jäänyt ohjelmistoharvinaisuudeksi?
Kun jokin aika sitten avasin konserton partituurin, tajusin, etten ollut itsekään koskaan kuullut sitä, saati sitten esittänyt. Teos on kieltämättä vaikeasti lähestyttävä. Osien muoto on lähemmin tarkasteltuna hyvinkin tasapainoinen ja harkittu mutta ensimmäinen vaikutelma on osin kaoottinen. Luulen, että teosta usein soitetaan liian nopeissa tempoissa, jolloin musiikillinen materiaali ja sen merkitys jäävät kuulijalle epäselviksi. Tempon rauhoittaminen auttanee ymmärtämään, ettei musiikki kuitenkaan ole aivan päätöntä. Viides konsertto on ainakin minulle osoittautunut kiehtovaksi pointillistis-futuristiseksi matkaksi
Prokofjevhan oli, niin kuin Stravinskikin, nuorena hurmaava ja taitava hullu. En ole aivan varma, mitä hänelle sen jälkeen tapahtui. Stravinski vaihtoi aina tyyliä aloittaessaan uuden vaiheen elämässään, mutta Prokofjevin musiikillinen kielioppi ei koskaan mennyt kokonaan uusiksi, hän vain pelkistyi pelkistymistään. Viides konsertto ei ole edes kovin myöhäinen kappale, mutta jo siinä näyttäytyy paljon arvoituksellisempi säveltäjä kuin alkukauden tuotannon perusteella voisi ajatella.
haastattelu Lotta Emanuelsson
