Nuorisotutkija Mikko Salasuo on itsekin pelannut jalkapalloa vuosikausia, joten tietää tilanteen: "Jalkapallon harrastamiseen kuuluu nykyisin valtavasti sellaista turhaa sälää, jolla ei ole mitään tekemistä itse pelin, siinä kehittymisen tai ihmiseksi kasvamisen kanssa. Yksinomaan lasten ja nuorten yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja arkijärjen näkökulmasta voitaisiin luopua paljosta."
Suoraan sanottuna kannattaisi luopua paljosta, sillä suuri osa perheiden futikseen laittamista euroista menee täysin hukkaan.
Ranskalainen Guy Debord julkaisi vuonna 1967 teoksen Spektaakkeliyhteiskunta. Hän kirjoitti ihmisten välisten yhteiskunnallisten suhteiden muuttuneen kuvajoukoksi, joka ohjaa käyttäytymistä, määrittää käsitystä oikeasta, esteettisestä, toivottavasta ja haluttavasta. Spektaakkeliyhteiskunta on yhteisöllisyyden korvike, kulutuskulttuurin tsunami ja materian ihannoinnin aiheuttama painajainen.
Dosentti Jussi Vähämäki kiteyttää Debordin ydinajatuksen nasevasti: spektaakkeli on ihmisten välisiä suhteita, elävää toimintaa, inhimillistä kommunikaatiota, joka on muuttunut tavaraksi.
Silmäys junnufutaajan varustekaappiin kertoo paljon: vähintään parit kiintonapit ja yhdet irtikset, mieluusti ainakin samannäköiset kuin Messillä tai Neymarilla.
Mutta mitä tekemistä spektaakkelilla on futiksen kanssa? Vastausta ei tarvitse etsiä kaukaa. Silmäys junnufutaajan varustekaappiin kertoo paljon. Vähintään parit kiintonapit ja yhdet irtikset. Mieluusti samat tai ainakin samannäköiset kuin Messillä, Ronaldolla tai Neymarilla.
Pelimiehen tai -naisen jalan koosta riippuen yksi pari irtoaa satasella. Jos ei tyydy replikoihin, saa nappiksista pulittaa lähemmäs 200 euroa. Futsaliin pitää talveksi hankkia vielä omat kengät, mutta nehän ovat halpoja. Ihan kelpoiset lähtevät 50 eurolla, vaikka tarjolla on myös reilusti päälle satasen tossuja. Futaajan nappiskaappissa saattaa siis yhden kauden aikana olla tavaraa 500 euron arvosta – olettaen ettei jalka suuremmin kasva kauden aikana.
Moni vanhempi investoi hyviin ja trendikkäisiin nappiksiin, koska lapsen harrastus ja hyvä fiilis on tärkeä asia. Mutta mihin rahaa itse asiassa syydetään, kun kasvuikäiselle hankitaan huippuammattilaisille suunniteltuja vermeitä?
Jokaiselle aikuiselle lienee itsestään selvää, ettei 100-200 euron kengillä ole minkäänlaista pelisuoristusta parantavaa vaikutusta. Tasan ja täsmälleen samaan pääsee sporttidivarista kympillä ostetuilla nappiksilla tai urheiluliikkeen hyllystä 40 eurolla lähtevillä pläägillä.
Ostaako vanhempi itselleen takuutodistuksen vastuullisesta vanhemmuudesta?
Tämä pistää hämmästelemään sitä, miksi ihmeessä useat vanhemmat silti pistävät rahansa jonkun harvinaisen eläimen nahasta taputeltuihin superkenkiin? Ostaako vanhempi 200 euron nappisten muodossa lapselleen mielikuvan Messistä, itselleen takuutodistuksen vastuullisesta vanhemmuudesta - vai peräti pönkittääkseen omaa keskiluokkaista statustaan?
Voisiko näin järjettömien hankintojen taustalla lymytä nykyaikainen käsitys hyvästä vanhemmuudesta tai tapa osoittaa rakkautta lasta kohtaan? Kovin kummoista sosiologista mielikuvista ei tarvitse omata nähdäkseen 100–200 euron nappikset ihmisten välisten suhteiden symbolina ja nykyaikuisen tapana kommunikoida oman lapsensa kanssa – Debordin spektaakkelina ja yhteisöllisyyden korvaavana materiaalisena suhteena.
Kun pohditaan harrastusten hintoja, on nappispainajainen vain yksi esimerkki siitä materiaalisesta kokonaisuudesta, joka merkkiverkkareineen, shortseineen, tuulitakkeineen, lämmittelyasuineen, useine erivärisine pelipaitoineen ja ulkomaille suuntautuvine pelimatkoineen tekee liikunnan harrastamisesta yhden kalleimmista lasten ja nuorten vapaa-ajanviettomuodoista.
Eivät seuratkaan ole viattomia, sillä useissa seuroissa vaaditaan jo 7-vuotiaiden tulevan treeneihin seuran virallisessa asussa aina sukkia ja pipoa myöden.
Tietysti myös lasten vertaissosiaalisuudella ja siinä syntyvillä jännitteillä on vaikuksensa vanhempien taloudellisiin panostuksiin – oman lapsen ei haluta kikkailevan naapurin jälkipolvea huonommissa varusteissa, häpeävän tai joutuvan pilkan kohteeksi. Eivätkä seuratkaan ole viattomia, sillä ainakin pääkaupunkiseudulla useissa seuroissa vaaditaan jo 7-vuotiaiden tulevan treeneihin seuran virallisessa asussa aina sukkia ja pipoa myöden. Siitä touhusta on järki todella kaukana.
Tällaisen materiaalisen painajaisen kääntöpuoli on raaka.
Täysin ulkojalkapallolliset asiat alkavat ohjailla ihmisten kasvatus- ja kulutuskäyttäytymistä ja hiipivät salakavalasti myös seurojen käytäntöihin. Futiksesta, kuten lukuisista muistakin lajeista, on tulossa keskiluokan lasten suljettu spektaakkeli.
Itse lajin tai pelin tason, siitä saatavan nautinnon tai hienojen kokemusten kanssa materialla ei ole mitään tekemistä, päinvastoin. Kun hinta alkaa määrittää yhä tiukemmin sitä, kuka pääsee mukaan ja kenellä on mahdollisuus tavoitella huippua, ei Suomi-futiksen tekeillä olevaa strategiaa ole syytä kovin ruusuisella pensselillä sutia. Myöskään hyvästä vanhemmuudesta ei mitaleja liene tarjolla kuin suurilta urheiluvälinevalmistajilta.
Mikko Salasuo
Talous- ja sosiaalihistorian dosentti Mikko Salasuo toimii vastaavana tutkijana Nuorisotutkimusverkostossa. Yksi hänen tutkimusaiheistaan on lasten ja nuorten liikunta yhteiskunnallisena ilmiönä.
