Hyppää pääsisältöön

Roskasakki

Roskasakki
Roskasakki Roskasakki

Vuonna 2008 toimittaja Jim Nunn kertoi CBC:n aamushow'ssa Nova Scotia at Six, että yksi Kanadan tv-historian suosituimmista ohjelmista Trailer Park Boys (Roskasakki) loppuu. Veteraanitoimittajalla oli studiovieraana John Dunsworth, joka sarjassa esittää parakkikylän valvojaa, juopottelevaa ja homosuhteessa elävää Jim Laheyta.

Roskasakki Television tiiliskivissä to 7.4. klo 17.20 ja ti 12.4. klo 22.05 + Areena. Vieraana käsikirjoittaja Esko Salervo.

Nunn aloitti haastattelun provosoivasti. “Eikö olekin hyvä että tämä surkeista, kiroilevista ja huonotapaisista tyypeistä kertova surkea sarja, joka antoi erittäin huonon kuvan köyhistä parakkikylien ihmisistä, on menneisyyttä.” Dunsworth epäili ensin, että toimittaja imitoi televisioevankelista Pat Robertsonia, mutta jatkoi sitten, että sarjaa näytetään yhä joka päivä, sitä esitetään esimerkiksi Afganistanissa.

Nunn: "Mitä ihmiset Afganistanissa ajattelevat siitä typeryydestä?"
Dunsworth: "He rakastavat sitä. Sinä viihtyisit Afganistanissa, olet juuri sopivan lyhytnäköinen ihmisvihaaja."

Kun Nunn moitti sarjan kieltä, Dunsworth sanoi että kun kielen yli pääsee, löytää arvot.

“Arvot? Oluen juomisen ja pilvenpolttamisen?”
“Ei pilvessä ole mitään vikaa. Verrattuna vaikkapa siihen arpajaisskandaaliin, josta aiemmin raportoit. Pilven laillistaminen eliminoisi tekopyhyyttä.”
“Arvasin, että sinun kutsumisesi tänne olisi seikkailu.”
“No, sinä ohjaat keskustelua.”
“Minä yritän.”

Dunsworthin mukaan suuri joukko ihmisiä on kertonut, että sarja on pelastanut heidän elämänsä.

Dunsworthin loppuhuipennus: Jim Nunn voisi tv-toimittajana sanoa merkittäviä asioita, olla esimerkiksi kriittinen niille monikansallisia yrityksille, jotka imevät valtion rahoja, mutta hän on päättänyt olla tekopyhä ja hyökätä televisiosarjan kimppuun.

Kanadalaiset rakastavat tätä sarjaa ja olemme ylpeitä että olemme kanadalaisia

"Kanadalaiset rakastavat tätä sarjaa ja olemme ylpeitä että olemme kanadalaisia”, Dunsworth päätti tykityksensä.

Seitsemän vuotta myöhemmin Dunsworth ilmoitti Twitterissä, että Nunn oli sovitussa roolissa haastattelun ajan.

Skip Twitter post

Sekä Dunsworth että Nunn asuvat Halifaxissa, joka on myös Roskasakin luojan, Mike Clattenburgin syntymäkaupunki.

Millaisesta sarjasta on kysymys? Roskasakki eli Trailer Park Boys (2001-2007, 2014-) kuvaa kuvitteellisen parakkikylän Sunnyvale Trailer Parkin ja sen dropoutien elämää. Kylän oletettu sijainti on Nova Scotian provinssissa, millä sinällään ei ole juuri väliä, sillä Sunnyvalen parakkikylässä on aina kesä eivätkä tapahtumat juuri ulotu kylän ulkopuolelle, kuin satunnaisia lähikaupungissa ja ostoskeskuksessa poikkeamisia lukuunottamatta. Roskasakki on tilannekomedia, jossa ei istuta sisällä. Se on rikossarja, jossa rikokset ovat lähinnä rikkomuksia ja pikkurikoksia.

Kukin Roskasakin 20-minuuttinen jakso alkaa Blain Morrisin unenomaisella teemasävelmässä, jossa on muistumiaTony Bennettin kappaleesta I Left My Heart in San Francisco. Se soi seepianväristen, idyllisten parakkikyläkuvien yllä. Pikkupojat ajelevat pyörillä pitkin kylänraittia, tytöt keinuvat ja tunnelma on kuin vanhoissa postikorteissa.

Sarjan päähenkilöinä on kaksi vankilan ja parakkikylän väliä seilaavaa dropoutia, Ricky ja Julian, jotka kauden alussa pääsevät vankilasta ja kauden lopussa joutuvat sinne takaisin. Heidän paras ystävänsä on lyhytkasvuinen pullonpohjalasinen Bubbles, määrittelijästä riippuen kylän älykkö tai jälkeenjäänyt. Alueen lainvalvoja on edellämainittu John Dunsworthin esittämä hyväntahtoinen despootti, juoppo ex-poliisi Mr. Lahey, jonka apulaisena on alati ilman paitaa häärivä entinen homoprostituoitu Randy. Ajoin roolit vaihtuvat, mutta hahmot pysyttelevät tiukasti Sunnyvalen paratiisillisessa köyhyydessä, jonka vakioita ovat köyhyys, rikokset, viina ja huumeet - ja ystävyys.

Vakioita ovat köyhyys, rikokset, viina ja huumeet - ja ystävyys

Roskasakin tekotavalle on olennaista dokumentaarisuus, tai tarkemmin mokumentaarisuus. Se on mockumentary, pseudokumenttisarja, jossa kuvausryhmä alituisesti seuraa päähenkilöiden elämää ja jää välillä jopa näiden jalkoihin. Kuvausryhmä ei esitä kysymyksiä vaan klassisen direct cineman tapaan tarkkailee päähenkilöitään, jotka pääsevät ohjaamaan tapahtumia. Kamera ottaa vastaan koko purkausten, tunnustusten ja pohdinnan skaalan sellaisenaan. Kohdetta kunnioitetaan, vaikka se etenisi minkälaisiin absurditeetteihin tahansa.

Dean DeFino on kirjoittanut oivaltavasti pseudodokumentaarisen muodon variaatioista. Roskasakin, Modern Familyn ja Konttorin (Office) ohella sitä on käytetty niinkin erilaisissa elokuvista kuin Woody Allenin Ota rahat ja juokse, This Is Spinal Tap ja Borat. DeFino huomauttaa, että pseudodokumentaaristen elokuvien monologimainen muoto muistuttaa paljon Errol Morrisin dokumentteja, joissa haastateltava puhuu suoraan kameralle. Katsoja alkaa aktiivisesti etsiä klappia puhujan sanojen ja kasvonilmeiden väliltä. Normaalihaastatteluissa haastateltava puhuu kameran ohi sen vieressä olevalle ihmiselle.

Morris käyttää haastatteluissa interrotron-nimistä tekniikkaa, jossa haastateltava katsoessaan kameraan näkee linssin sijaan kaksipuolisessa peilissä näkyvän Errol Morrisin. Kameran kuva näkyy Morrisin edessä olevalla teleprompterilla, jonka takana oleva videokamera lähettää kuvaa Morrisista haastateltavalle. Interrotron on Morrisin vaimon antama nimi tälle tekniikalle, siinä yhdistyvät sanat “interview” ja “terror”.

Dokumentaarisen realismin henkeä on tavoiteltu muuallakin, esimerkiksi poliisisarjoissa (Kova laki ja NYPD Blue), mutta useimmista niistä huokuu hyvin vähän myötätuntoa ihmisiä kohtaan. Poikkeus on David Simonin Langalla (The Wire), jossa sarjan draaman osapuolet poliiseista koululaisiin, rikollisista kadunkulmissa kamaa diilaaviin nuorukaisiin ovat yhtäläisiä samastumiskohteita.

Yleensä komediat suojaavat itsensä esteettisillä kerroksilla

Komediagenressä Larry Davidin sarja Jäitä hattuun (Curb Your Enthusiasm) kehittelee tilanteitaan mokumentaariseen tyyliin. Siinä kommunikaatio-ongelmat ja sosiaalinen kulmikkuus kuvaavat nautinnollisen julmasti rikkaiden hankauksia ja ohipuhumista. Samanlainen nauru köyhille ei olisi sopivaa, joten yleensä komediat suojaavat itsensä esteettisillä kerroksilla. Tähän Roskasakki ei mene, vaan säilyttää karheutensa ilman että nauraisi henkilöittensä kustannuksella.

Halifaxissa Nova Scotiassa syntynyt Mike Clattenburg oli siis keskeinen tekijä seitsemällä ensimmäisellä kaudella, joiden päättymistä edelläkuvattu CBC:n Dunsworth-haastattelu juhlisti. Tuolloin ei tiedetty, että vuonna 2014 sarjaa alettaisiin tehdä Netflixin tuottamana. Clattenburg ei enää ole ollut mukana sarjan kahdeksannella tai myöhemmillä kausilla, millä on ollut iso vaikutus sarjaan, joka Netflixin hoteissa pyrkii USA:n markkinoille. (Roskasakin kaikki kaudet löytyvät Netflixistä.)

Vetonaulana uudemmissa jaksoissa on aggressiivinen näytteleminen, kiroilu ja törkeily eli se pintataso, josta puuttuu kaikki lämpö ja empatia. Kuten Esko Salervo keskustelussa sanoo, alkuperäisessä Roskasakissa mielenkiintoista on kohtaloon ja jaettuihin kortteihin samastuminen. Sen kautta maailma avautuu orgaanisena, jolloin mikään yksittäinen elementti, kuten rivoilu, ei ole olennainen

Roskasakin tilannekomediassa köyhyys on tilanne, joka pysyy vakiona. Komediaa syntyy, kun yritetään pärjätä. Roskasakin antisankareiden sukulaisia, juuri sellaisia, jotka jakavat "haasteellisen" sosio-ekonomisen aseman, voi löytää esimerkiksi Chaplinin tuotannosta, joissa se kulkee humanismia tihkuvan paatoksen läpi; Laurelin ja Hardyn epäonnistuneissa yrityksissä edetä sosiaalisilla rappusilla, tai vaikkapa Perhe on pahin -sarjassa, jossa Läskipää-Miken edistyksellisyys tuntuu huuhtoutuvan viemäriin joka kerran, kun Archie Bunker vetää vessan ja kipuaa housujaan napittaen takaisin alakertaan.

Toimittaja pahoittelee, että on kuultavassa keskustelussa lähes kykenemätön puhumaan sarjan henkilöistä ja heidän toilailuistaan nauramatta. Käsikirjoittaja ja dramaturgi Esko Salervo hallitsee itsensä paremmin.

Television tiiliskivien kaikki vanhat jaksot ovat Yle Areenassa kuunneltavissa ja ladattavissa.

  • Tanssi itsellesi terveemmät aivot

    Aivot voivat hyvin, kun keho ja mieli voivat hyvin.

    Käykö sinulle joskus niin, että erityisen stressaavan työpäivän jälkeen jätät liikunnan väliin ja sorrut lohdutukseksi roskaruokaan? Kotiin tultuasi kohdistat turhautumisesi puolisoosi ja uppoudut koko illaksi mököttämään päätteen ääreen. Yöllä uni ei tule, kun mietit elämäsi kurjuutta. Inhimillistä, mutta aivan väärin, jos ajattelet aivojesi terveyttä.

  • Avaruusromua: Tämänhän ymmärtää jopa nelivuotias lapsikin!

    Hakekaa tänne jostakin nelivuotias lapsi!

    Hakekaa tänne jostakin nelivuotias lapsi, minä en ymmärrä tästä yhtään mitään! Näin sanoi Freedonian valtiota johtanut Rufus T. Firefly eli Groucho Marx elokuvassa Neljä naurettavaa naapuria. Jostakin syystä tuo klassikkoelokuva ja klassikkorepliikki tulivat mieleen albumista nimeltä Experimental Synth Kids. Rohkealla ja virkistävällä albumilla on nimensä mukaisesti lasten tekemää elektronista ja kokeellista musiikkia. Jopa nelivuotiaitten lasten. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Onko rivous uusi musta?

    Rivot jutut huvittavat, koska ne ovat tabu.

    Äitini korvat menevät välittömästi lukkoon, jos hän kuulee v-sanan. Hän ei hyväksy kiroilua tai alapääjuttuja lainkaan. Monille muillekin hänen sukupolvensa edustajalle tämä tabu on ehdoton. Hänen mukaansa törkeyksiä ja rivoa kieltä kuulee yhä useammin ja kaikkialla. Toisaalta monet nauttivat tabujen rikkomisesta. Kielletty kiinnostaa, estottomuus ja häpeästä vapautuminen tuottaa mielihyvää.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Elokuvat

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri