Kirjailijan työn sanotaan usein olevan jatkuvaa etsimistä. Antti Tuuri etsi omia juuriaan, sukulaisiaan ja romaaniensa aiheita Pohjois-Amerikasta. Näistä Kanadaan ja Yhdysvaltoihin suuntautuneilla matkoillaan kohtaamistaan ihmisistä Tuuri kertoo uudessa kirjassaan Ameriikan raitilla.
Kirjailija Antti Tuurin isä oli aikoinaan kertonut Kanadaan lähteneestä sukulaisesta Jonni Tuurista. Isä muisti, että lähtijällä oli vielä Pohjanmaalla asuessaan ollut tanssiorkesteri. Isän kertomus ja Jonni Tuurin tarina tekivät kirjailijaan niin suuren vaikutuksen, että hän päätti alkaa tutkia siirtolaisuutta ja sukulaistensa vaiheita Amerikassa.
Vielä joskus Atlantin yli laivalla.
- Kun 1980-luvulla ensimmäisen kerran matkustin Kanadaan hämmästyin sitä kuinka paljon sinne aikoinaan muuttaneet siirtolaiset olivat jäljessä Suomesta. Siis kuinka vähän Suomesta aikoinaan muuttaneet ihmiset tiesivät Suomesta ja siitä mitä siellä oli tapahtunut heidän lähtönsä jälkeen. Jotkut ajattelivat, että Suomessa eletään samanlaisissa taloudellisissa oloissa kuin 1930-luvulla heidän lähtönsä aikoihin. Toinen asia, joka minua hämmästytti, ennen kaikkea Floridassa, oli kansalaissodan henki, joka eli vielä 1980-luvun puolessa välissäkin niin voimakkaana, että siellä oli kommunistihaalit ja valkoisen puolen haalit erikseen. Siellä oltiin yhä niissä juoksuhaudoissa, jotka meillä olivat onneksi menneet umpeen kauan sitten.
- Teen matkoillani hyvinkin tarkkoja muistiinpanoja, mutta etupäässä siitä matkasta, jolla kulloinkin olen. Illalla matkapäivän päätteeksi olen tavannut istua ja kirjoittaa muistiin päivän tapahtumat. Siinä on myös sitten niitä asioita, joita tutkimuksissa on löytynyt. Tämä materiaali alkaa yleensä aina alitajunnassa elää ja vaikka sitä ei mitenkään systemaattisesti mietikään, niin kyllä se mukana kulkee kun on päättänyt kirjan kirjoittaa, sanoo Antti Tuuri.
Alitajunnasta nousee sopiva palanen.
Pohjois-Amerikan matkojen paikat ja tavatut ihmiset ovat vaikuttaneet suuresti mm. Pohjanmaa- ja Äitini suku –sarjojen romaanien syntyyn.
- Työskentelen niin, että kirjoitan päivittäin viidestä kymmeneen liuskaa aika vapaasti mitä nyt siitä tarinasta ja näkökulmasta, jonka olen ajatellut kirjaan ottaa. Enkä tällöin ole millään tavoin itseäni kohtaan kriittinen vaan kirjoitan sen mikä hyvältä tuntuu ja vetävältä tuntuu. Sitten myöhemmin kirjoitan tämän kaiken läpi kokonaan uusiksi, oli siinä kaksisataa tai viisisataa sivua. Toisella kirjoituskerralla huomaa sen mikä siinä on turhaa. Silloin myös tajuaa sen, että jokin kohta vaatii ehkä jotain lisää tai alitajunnasta nousee jokin uusi siihen sopiva palanen. Tämän kaiken jälkeen teksti alkaa olla aika valmis, toteaa Tuuri.
Lentämiseen kyllästyneellä kirjailijalla on vielä haaveena palata joku päivä Amerikkaan.
- Kyllä minulla sellainen haave on, että menisin vielä joskus Atlantin yli laivalla Englannista tai mistä nyt sitten parhaiten pääsee. Haluaisin vielä nähdä miten Vapauden patsas nousee merestä kun New Yorkia lähestytään. Sitten olisi vielä myös mukava ajella pitkin Amerikkaa ja tuntea se vapauden tunne minkä suuri maa ja suuret maisemat ihmiselle antavat.
Lisää ohjelmasta
- Psykiatrisia diagnooseja vilisee nykykulttuurissa – mistä on kyse?
- Kalevala on fantasiakirjallisuutta, jopa scifiä – tule mukaan Lukupiiriin keskustelemaan teoksen erilaisista tulkinnoista!
- Häät lukusalissa ja raskaustestin jälkeen kirjastoon - Keräykseen on tullut jo yli 500 kirjastotarinaa. Nauti niistä ja jaa omasi!
