Olli Kangassalo
Yle
Polygraph -nettilehden dialogitutkimus laski elokuvien mies- ja naishahmojen repliikit. Tutkimuksen mukaan Hollywood-elokuvien maailmassa vallitsee kirkuva epätasa-arvo miesten eduksi. Mutta mitä jos tutkimuksen metodi onkin pielessä? Jos asia onkin paljon monimutkaisempi?
Nettijulkaisu Polygraphin Hanah Anderson ja Matt Daniels laskivat ja luokittelivat 2000 elokuvan repliikit sukupuolittain, ja tulivat siihen tulokseen, että Hollywoodissa eli amerikkalaisessa elokuvassa vallitsee epätasa-arvo naisten tappioksi. Aineistona olivat käsikirjoitukset, eivät elokuvat.
Kurkista Polygraphin tutkimukseen tästä.
Erikoista oli esimerkiksi se, että jopa tuoreissa Disney-yhtiön elokuvissa repliikit jakautuvat voimakkaasti miespainotteisesti, jopa prinsessaelokuvissa. Pitäisikö siis huolestua siitä, millaista epätasa-arvoista ja yksipuolista maailmankuvaa elokuvat välittävät lapsikatsojalle? Se on tukimuksen tekijöillä ilmeisesti mielessä.
Mutta onko kvantitatiivinen eli määriä laskeva ja mittaava metodi liian karkea, ja pitäisikö sisältö ottaa huomioon? Tutkijat ovat myöntäneet, että metodissa on ongelma. Esimerkiksi repliikkien laskennassa Disneyn Mulan luokitellaan voimakkaasti miespainotteiseksi. Minä ainakin muistan Mulanin voimakkaana tyttöelokuvana.
Mutta onko kvantitatiivinen eli määriä laskeva ja mittaava metodi liian karkea, ja pitäisikö sisältö ottaa huomioon?
Ensi-iltaan tullessaan Mulan oli kalibroitu tytöille suunnatuksi perhe-elokuvaksi. Päähenkilö on tyttö, joka naamioituu mieheksi päästäkseen Kiinan keisarin armeijaan. Elokuva tapahtuu miehisessä ympäristössä, mutta teemassa on selvä feministinen lataus, ja ensi-iltansa aikana ja kontekstissa vielä korostuneemmin. Vuonna 1998 tyttö toimintasankarina oli harvinaisempi kuin nyt.
Mulan on aktiivinen, positiivinen sankarirooli tytölle. Mutta hän näköjään puhuu vähemmän kuin hänen puhelias apurinsa, fantasia-olento minilohikäärme Mushu, joka luokitellaan mieheksi. Riittääkö repliikkien laskeminen? Pitäisikö tarkastella myös screen-aikaa, eli sitä miten paljon päähenkilö on kuvassa esillä? Elokuvassahan on (toiminta)kohtauksia jossa ei puhuta. Tutkimuksen tekijät ovat tietoisia näistä ongelmista, mutta pitävät tulosta suuntaa antavana.
Sitten ongelmallinen kysymys on genre, johon Polygraphin tutkimuksen tekijät ovat myös ymmärtäneet ottaa kantaa. On olemassa miehille ja naisille suunnattuja elokuvagenrejä, joissa painotukset on lähtökohtaisesti jo valmiiksi asetettu. Mutta Polygraphin genrejen luokitteluperiaate toimintaelokuviin, komediaan, draamaan ja kauhuun on jälleen liian karkea. Esimerkiksi naisille suunnattu, naisten dominoima romanttinen komedia katoaa tähän.
Genrekategoria heijastaa suoraan kohdeyleisöä, esimerkiksi romanttiset komediat on suunnattu nuorille aikuisille naisille, toiminta- ja sotaelokuvat miehille.
Genrekategoria heijastaa suoraan kohdeyleisöä, esimerkiksi romanttiset komediat on suunnattu nuorille aikuisille naisille, toiminta- ja sotaelokuvat miehille. Kokemukseen pohjautuva ajatus kulkee siten, että naiset ovat kiinnostuneita naisten elämänpiirin asioista ja miehet miesten. Kaupallisin syin genreytyneitä elokuvia tehdään aikalailla stereotyyppien vallassa. Tämäkään ei ole uutinen. Asiantila muuttuu oletettavasti silloin, kun asiakkaat eli katsojat äänestävät jaloillaan toisin. Ja näinhän on tapahtumassa toimintagenressä jossa on yhä useammin naissankareita.
Genre heijastaa myös aihesisältöä, ja tietty aihe vaatii uskottavan kontekstin ja tapahtuma-aikakauden. Suurin osa sotaelokuvista tapahtuu miesten dominoimassa yhteisössä, jossa ei ole naisia. Näin epätasapaino selittyy heti eikä ole mikään yllätys.
Mutta Polygraphin tulosten mukaan Hollywoodin draamaelokuva on myös epätasa-arvoinen ja miehet dominoivat. Tämä tosiaan on kummallista, sillä draaman luulisi heijastavan elämää monipuolisemmin ja olevan psykologisesti moniulotteisempi.
Polygraphin tutkimus on tilannekuva eikä ota huomioon elokuvien sisällön, aikojen ja aatteiden muutosta. Naisen ja miehen roolit yhteiskunnassa ovat muuttuneet merkittävästi elokuvan historian aikana. Nyt viihde-elokuvassa, toimintaelokuvassa, scifissä, fantasiassa, supersankarielokuvissa ja lasten seikkailuelokuvissa on menossa voimakas naishahmojen esiinmarssi.
Tosin sisältöanalyysiä tarvitaan siihen, onko uuden Batman v Supermanin vieraileva tähti Wonderwoman aktiivinen toimija vai sidekick/objekti. Toistaiseksi Wonderwoman on sivuhenkilö, mutta hänestä on kaiketi tulossa oman elokuvansa päähenkilö.
Sisällön vaativuus ja monimutkaisuus heijastaa kohdeyleisöä. Voittopuolisesti tv-sarjat on suunnattu keski-ikäisille, Hollywood taas nuoremmalle yleisölle - karkeasti määritellen.
Polygraphin tutkimus koskee elokuvia, mutta tulos olisi huomattavan erilainen, jos tutkittaisiin tv-sarjoja. Varsinkin viime vuosina HBO:n nousun myötä sarjojen draamallinen ja tuotannollinen taso on noussut, ja mies/naisroolien stereotyyppisyys on vähentynyt. Tv-sarjat alkavat muistuttaa psykologiselta ulottuvuudeltaan romaanikirjallisuutta. Sekä miehet että naiset ovat moniulotteisia. Sisällön vaativuus ja monimutkaisuus heijastaa kohdeyleisöä. Voittopuolisesti tv-sarjat on suunnattu keski-ikäisille, Hollywood taas nuoremmalle yleisölle - karkeasti määritellen.
Isojen aineistojen data-louhinnan nousukaudella tällainen lähestymistapa tuntuu jotenkin vastaansanomattoman ”tieteelliseltä”, mutta itse asiassa, kun kyse on kulttuurituotteista ja taideteoksista, sisältöä analysoiva ote tähän rinnalle olisi välttämätön, että saataisiin luotettavampaa, syvällistä tietoa. Nyt voidaan mennä suoraan sanoen metsään.
Erittäin hyvä tässä tutkimuksessa on kuitenkin tämä tavoite ottaa mukaan ”kaikki”, siis tuhansia elokuvia.
Jos ajattelee potentiaalista vaikutusta, miesrepliikkien ylivaltaa vaarallisempi vihollinen saattaisi roolien stereotyyppisyys, asia jonka havaitsemiseen tarvittaisiin jälleen tarkempaa lähilukua tai katsomista. Millaista naiskuvaa Bridget Jones tai Jessica Jones tarjoavat? Voiko sitä luonnehtia yhdellä positiivisella tai negatiivisella termillä?
Mutta mitä jos viihdettä luetaankin viihteenä, eikä katsoja annakaan sen vaikuttaa todelliseen elämään? Jos katsoja ei sekoitakaan viihdettä todellisuuteen?
Huoli viihteen negatiivisesta vaikutuksesta ihmisen ajattelulle ja henkiselle kehitykselle on ikivanha ja toisinaan elitistinenkin. Moralisoidessa katsotaan ylhäältä alaspäin. Mutta mitä jos viihdettä luetaankin viihteenä, eikä katsoja annakaan sen vaikuttaa todelliseen elämään? Jos katsoja ei sekoitakaan viihdettä todellisuuteen? Esimerkiksi viihteen vaikutusta väkivallan lisääntymiseen on aina kauhisteltu, mutta itse asiassa samalla kun väkivaltaviihde on raaistunut, tilastollisesti väkivalta on vähentynyt. Vaikutusta ei ole tieteellisesti todennettu, ja tuo tutkimusaihe on erittäin vaikea koejärjestelyjen osalta. Mitä siis voidaan tietää elokuvien mies ja naisrepliikkien määrien vaikutuksesta todellisuuteen?
Jos tutkitaan sukupuolirooleja elokuvissa tai elokuvien mies- ja naiskuvaa, eikö sosiologinen tutkimus olisi parempi? Jos joku vaikka olisi kiinnostunut haastattelemaan katsojia, elokuvantekijöitä, markkinointikoneiston edustajia ja yhdistäisi mukaan vielä sisältöanalyysin. Pelkkä naisten ja miesten repliikkien laskeminen typistää kokonaiskuvaa.
Anna kulttuurin koskettaa joka päivä - liity KulttuuriCocktailin joukkoihin Facebookissa!
