Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Ajankohtainen kolmonen pääkuva

Ajankohtainen kolmonen: The Posies, Manic Street Preachers ja Jack Oblivian and The Sheiks

Manic Street Preachers
James Dean Bradfield (vas.), Nicky Wire ja Sean Moore Manic Street Preachers Kuva: Kuva: Sony Music Manic Street Preachers

Intoilemme kaikesta musiikkiin liittyvästä. Tällä kertaa suorastaan herkistymme kolmesta kovasta keikasta.

1. The Posies Tavastialla 17.4. - Haastattelussa Ken Stringfellow

The Posies
The Posies -yhtyeen johtohahmot Jon Auer ja Ken Stringfellow The Posies Kuva: Dot Pierson The Posies,Ken Stringfellow,Jon Auer

Ystäväni - kutsutaan häntä vaikka Heikiksi - soitti minulle 90-luvun loppupuolella Please Return It -nimisen kappaleen. “Kuunteles tämä. Nyt on kova bändi ja biisi!”, hän alusti. Kuuntelimme kappaleen. “Aika heviä”, totesin brittipopin huumaaman tajuntani läpi.

Heikki meni sanattomaksi. En ihmettele. Aikaa ei kulunut kauaakaan, kun The Posies -yhtyeen levy Amazing Disgrace soi huoneessani tauotta. Tämän täytyi tapahtua -98. Olin kokenut herätyksen, joka avasi lopullisesti silmäni blurien, oasisien ja radioheadien ulkopuoliseen maailmaan. Loisteliasta kitarapopmusiikkia tehtiin siis muuallakin kuin eurooppalaisessa saarivaltiossa! Tästä alkoi vuosien mittainen jakso, jolloin lempiyhtyettäni kysyttäessä vastaus tuli pohtimatta, sekunnin murto-osassa. Heikinkin kanssa löysimme helposti yhteisen näkökannan yhtyeeseen.

Raaka, rujo ja angstinen, mutta samalla monisyinen, kaunis ja herkkä

Hurahdin täysin. Ystävieni - kutsutaan heitä vaikka Villeksi ja Jussiksi - kanssa usein puhuttu aihe oli Please Return Itin hi-hat-soundit. Arvuuttelimme toisiltamme bändin biisejä naputtamalla kappaleiden tempoja sormilla pöytään. Hämmentävintä tai huolestuttavinta oli, että usein vastaukset menivät oikein. Olin hyvin, hyvin syvällä. The Posies opetti minulle mitä tarkoittaa karkeuden ja rumuuden estetiikka. Erityisesti levyjen Frosting On The Beater ja Amazing Disgrace sointi oli raaka, rujo ja angstinen, mutta samalla monisyinen, kaunis ja herkkä. Laulut tarjosivat maailmaan näkökulman, jossa näennäisesti positiivisten kappaleidenkin jälkeen saattoi jäädä vähän vino olo. Tarjolla oli siis kaikkea, mitä juuri alta kaksikymppinen tarvitsi.

Jonkin ajan kuluttua sain tiedon, että yhtye lopettaisi toimintansa. Eih! Olinko A) kuullut tästä maailman parhaasta bändistä liian myöhään, mistä johtuen B) en koskaan näkisi sitä livenä? Enkö saisi levykokoelmaani lisää fantastista poppia, joissa jumalaiset koukut paketoidaan intensiiviseen ja agressiiviseenkin soittoon? CD-pesässä levyt kuumenivat, kun kuuntelin niitä paikatakseni katkeransävyistä menetysahdistusta.

Näkökulmastani oli oikeusmurha, että The Posies ei koskaan kohonnut samanlaiseen suosioon kuin vaikkapa Weezer. Kaikki tähdet olivat 1990-luvun alkupuolella kohdallaan. Yhtyeessä oli kaksi ensiluokkaista laulaja-laulunkirjoittajaa (Ken Stringfellow ja Jon Auer), kitaramusiikki oli vaihtoehtorockaallon myötä ns. Flavor of The Month, yhtye oli kotoisin Seattlesta ja solminut levytyssopimuksen Geffen Recordsin kanssa ennen kakkoslevyä Dear 23. Valtavirtasuosio jäi silti saavuttamatta.

Helpotus oli valtava, kun The Posies ilmoitti jäähyväiskiertueesta. Asiassa oli yksi ainoa miinus. Yhtye saapuisi Tavastialle akustisella duo-kokoonpanolla. “Noh, mahtavat sävellykset pääsevät riisuttuina oikeuksiinsa ja parempi näin kuin ei ollenkaan”, lohdutin itseäni.

Olen usein miettinyt, miten ilmeisen kovassa humalassa pystyykin vetämään biisejä niin tarkasti ja hyväillen kuin Stringfellow & Auer tuolloin

Epäilyni osoittautuivat erittäin turhiksi ja 2000 todistin Tavastialla yhden parhaista ja varmasti erikoisimmista koskaan näkemistäni keikoista. Show venyi springsteenmaisiin mittoihin, biisejä sekä niiden katkelmia kuultiin lukematon määrä ja osa esityksestä livahti hervottoman stand upin puolelle. Konsertti päättyi Yhdysvaltain kansallislauluun, jonka duo esitti sen jälkeen, kun talon henkilökunta oli parikymmentä minuuttia aiemmin sulkenut äänentoiston, kattovalot olivat päällä ja järjestysmiehet alkoivat hätistellä niin yleisöä kuin esiintyjiä ulos. Olen usein miettinyt, miten ilmeisen kovassa humalassa pystyykin vetämään biisejä niin tarkasti ja hyväillen kuin Stringfellow & Auer tuolloin.

Hankin keikasta bootlegin, joka kahden CD:n mitassaan kattaa arviolta kaksi kolmasosaa vedosta. Nauhoituksen tekijä ei takuulla ollut osannut varautua pitkään keikkaan ja ottaa enemmän Minidiscejä mukaan. Jos jollakulla on hallussaan koko keikka, olisin hyvin innostunut kuulemaan tallenteen loppuosan!

Bootleg The Posies -yhtyeen Tavastian keikalta 2000
Bootleg ansaitsi luonnollisesti kannet: pakkauspahvia, kopio Hesarin keikka-arviosta ja kontaktimuovia Bootleg The Posies -yhtyeen Tavastian keikalta 2000 Kuva: Lauri Leskinen The Posies,bootlegit

Riemukseni yhtye palasi 2005. Hoidin fiksini kerralla kuntoon ja näin täysimittaisen bändin kesän ja syksyn aikana livenä viisi kertaa. Suomen fanikunta on aina ollut sitoutunut, minkä takia The Posies on soittanut reunionin jälkeen härmässä usein. 2013 yksi unelmani täyttyi, kun matkustimme ystävieni – kutsutaan heitä vaikka Antiksi ja Antiksi – kanssa Barcelonaan Frosting On The Beater - ja Amazing Disgrace -levyjen juhlakiertueelle.

The Posies Debaser-klubilla Tukholmassa 2005
The Posies Tukholman Debaser-klubilla 2005 The Posies Debaser-klubilla Tukholmassa 2005 Kuva: Lauri Leskinen The Posies,Ken Stringfellow,Jon Auer,debaser-klubi

Livenä The Posies on kauneimmillaan. Vaihtoehtorockin uhma, täydelliset pop-kappaleet ja enkelimäiset lauluharmoniat muodostavat ihanan lihallisen liiton.

Esiintyminen 17.4. Helsingissä voi olla tunteikas, sillä mennyt vuosi on ollut yhtyeelle raskas. Toukokuussa 2015 rumpali Darius Minwalla menehtyi yllättäen ja 2016 maaliskuun lopussa kokoonpanon entinen basisti Joe Skyward hävisi taistelun syöpää vastaan.

Toukokuun 20. bändi julkaisee kahdeksannen studiolevynsä Solid States, jonka äänimaisemassa korostuvat uudet elementit: kosketinsoittimia ja ohjelmoituja rumpuja orgaanisen bändisoiton sijaan.

Lavallakin bändi esiintyy nyt triona ja soittaa taustanauhojen tai ohjelmointien päälle. Allekirjoittaneen kulmakarvat nousevat hieman. Mitä jää jäljelle sylkevän ja hikisen rock-yhtyeen lavaenergiasta? Miten vanha materiaali toimii uusina sovituksina? Toisaalta tilanne nostattaa valtavaa intoa: Tällaista The Posiesta ei ole ennen nähty ja on upeaa, että bändi ei jumita paikoillaan. Suunta on luontevaa kehitystä molempien laulajien soolotuotannosta ja siitä, mihin yhtye Blood/Candy-levyllä jäi.

Toivon, että Heikki, Jussi, Ville, Antti ja Antti olisivat paikalla Tavastialla. Haluaisin jälleen todeta yhdessä sen perimmäisen syyn, miksi yhtye alkujaan sytytti sielun, antoi aiheet lukuisille keskusteluille sekä loi soundtrackin monille ilon ja surun hetkille: kuinka hienoja kappaleita The Posiesilla onkaan. Erityisesti Please Return It, joka on yksi parhaita biisejä koskaan. Ikinä.

Ken Stringfellow yleisön kannateltavana Ankkarockissa 2005
Ken Stringfellow Ankkarockissa 2005 Ken Stringfellow yleisön kannateltavana Ankkarockissa 2005 Kuva: Lauri Leskinen Ken Stringfellow,The Posies,Ankkarock

Tavoitin Ken Stringfellow’n keikan kynnyksellä. Miten hän näkee yhtyeen nyt ja millä mielin The Posies on tulossa Helsinkiin?

Mikä on mieleenpainunein Suomi-muistosi?

Nyt on kulunut 20 vuotta ensimmäisestä Tavastian keikastamme. Meillä ei ollut aavistustakaan, että olimme niin suosittuja Suomessa - emme olleet promotoineet etukäteen juuri lainkaan. Emme ymmärtäneet, miksi takuumaksu oli niin korkea yhdestä keikasta maassa, jossa emme olleet koskaan soittaneet. Paikalle päästyämme meitä haastateltiin TV:ssa (kiusallisia kysymyksiä suhteestani Wynona Ryderiin) ja show… hyvä luoja. Yleisö lauloi Frosting On The Beaterin sanasta sanaan mukana! Se oli sankarin vastaanotto ja sitä emme ole unohtaneet. Tavastia on melkein kuin toinen koti.

Kuvasitte vuosia sitten live-DVD:n Tavastialla. Mitä sille tapahtui?

Se oli 2005. Materiaali editoitiin, mutta en tiedä, miksattiinko musiikkia koskaan. En ole varma, tullaanko sitä valitettavasti koskaan julkaisemaan. Se on merkitty punaisella teipillä...

Bändillä on ollut koettelemusten vuosi. Mille tuntuu olla nyt kiertueella?

Minusta se on parasta, mitä voimme tehdä. Voittaa kotona istumisen ja asioiden märehtimisen... kuten kävi, kun Darius menehtyi. Joe kuoli vain muutama päivä ennen kiertueen alkua. Se iski todella kovaa. Dariuksen poismeno oli shokki, koska hän ei ollut sairas etukäteen. Hän oli vain 38 ja yhtäkkiä hän vain oli poissa. Joe oli paininut sairautensa kanssa pari vuotta, mutta silti emme olleet valmiita. Omistamme heille lauluja joka ilta. Se on meidän tapamme hyvästellä. Levy (Solid States) on omistettu Dariukselle. Hän kuoli kesken albumin äänitysten, joten monet laulut käsittelevät häntä.

Onko rumpali Frankie Siragusa bändin uusi pysyvä jäsen?

Olemme oppineet asioita vaikeimman kautta ja olemme kyllin viisaita sanomaan, että mikään ei ole pysyvää. Mutta Frankie on uskomaton muusikko ja persoonallisuutemme muodostavat erittäin hyvän vyyhdin. Nyt tuntuu hyvälle, joten olemme tyytyväisiä asioiden tilaan toistaiseksi.

Miksi irrottaudutte Solid States -levyllä bändille leimallisesta orgaanisesta bändisoinnista kohti elektronisempia vesiä?

Oli muutoksen aika. Musiikki, jota minä ja Jon teemme tuottajina muille artisteille, nojaa usein tämänkaltaisiin elementteihin ja me olemme hyviä siinä. Järkeilimme, että meidänkin pitää hyötyä omista taidoistamme! Ajatus albumista, jonka polttoaineena toimivat ohjelmoinnit ja syntikat, oli ollut meillä jo pidemmän aikaa. Sitten menetimme Dariuksen, joten paluu menneeseen oli mahdotonta. Käänsimme siis katseen tulevaisuuteen.

Teksti: Lauri Leskinen

2. Manic Street Preachers Helsingin jäähallissa 20.4. - Pieni kasvutarina Manicsien kanssa

Manic Street Preachers
James Dean Bradfield (vas.), Nicky Wire ja Sean Moore Manic Street Preachers Kuva: Kuva: Sony Music Manic Street Preachers

“Kuinka monta sivua artikkeli voi olla?”, kysyn Veli Kauppiselta. “Max. kaksi sivua voisi olla hyvä.”, hän vastaa. Ajattelen, että täytyy olla ytimekäs sillä tästä aiheesta voisin kirjoittaa pitkään, pitkästi ja hartaasti.

Manic Street Preachers on yhtye, jonka parissa olen kasvanut. Se on musiikillinen turvasatamani. Kun löysin yhtyeen olin yläasteikäinen Kirkkonummen musiikkiopistossa klassista kitaraa soittava poika. Terästin soittotaitojani jatkuvasti, jotta suoriutuisin mahdollisimman mallikkaasti opiston tasokokeista. Se oli aikaa, jolloin Manicsit julkaisivat viidennen studioalbuminsa This Is My Truth Tell Me Yours. Muistan vielä elävästi, kun laitoin Stockan musaosastolla kuulokkeet korviini ihan vain testatakseni mistä tässä kauniisti valokuvatussa levyssä oikein on kyse. Jälkeenpäin tuntuu siltä, että tajuntani koki laajennuksen jonnekin aivan muihin sfääreihin, kun albumin avausraita The Everlasting lähti vienosti vietellen soimaan. Siitä hetkestä alkoi matkani yhtyeen kanssa.

Se oli hetki, jolloin olin yksin ensimmäistä kertaa keikalla

Manics-heräämisen jälkeen minulle kävi, kuten herkästi uudesta innostuvalle ihmiselle käy; haalin kaiken mahdollisen mitä kiinnostuksen kohteesta on tarjolla. Levyt, nuottikirjat, artikkelit. Sain myös selville, että bändi on tulossa Helsingin jäähalliin keikalle. Ostin lipun. Maaliskuun 5. päivä 1999. Se oli hetki, jolloin olin yksin ensimmäistä kertaa keikalla.

Noin kuukautta ennen keikkaa huomasin Suosikki-lehdessä ilmoituksen kilpailusta, jossa palkintona on fanitapaaminen yhtyeen kanssa. Kysymys taisi olla jotain, että “Millä Nicky peittää bassovahvistimensa?” Tiesin, että Walesin lipulla. Helppo kysymys.

Eräänä iltapäivänä istun äidinkielen tunnilla. Kännykkäni soi. Riennän luokan ulkopuolelle vastaamaan. Saan kuulla, että pääsisin tapaamaan bändiä. "Jotenkin olin aavistanut tämän", muistan silloin sanoneeni itselleni. Alkoi jännittämään.

I can play your songs with my guitar

Keikalla kuuntelen korvat tarkkana ja katson silmät niin auki kuin mahdollista. Tällaista on ison maailman meininki, ajattelen. Minä olen Suomen Kirkkonummelta, Manicsit ovat Walesin Blackwoodista. Musiikki soi kovaa, pelkkä basson voima saa minut liikkumaan. Tätä on kunnon musameininki. Keikka päättyy. Minut tullaan hakemaan lavan edestä takahuoneeseen. Siellä on myös Apulanta-yhtyeen Toni Wirtanen. Hän kertoo minulle kuinka iso vaikuttaja yhtye on hänelle. Nyökkään hyväksyen. Manicsit saapuvat paikalle. Jään taka-alalle odottamaan rauhallisempaa hetkeä. Olen miettinyt valmiiksi englanniksi lauseita, jotka voisin tilaisuuden tullen tyylikkäästi tykitellä bändille. Laulaja-kitaristi James Dean Bradfield valitsee askeleensa siten, että hän on aivan kosketusetäisyydellä minusta. Tilaisuuteni on koittanut. Koputan Jamesia olkapäälle. “I can play your songs with my guitar.”, sanon itsevarmasti. “That is great!”, James vastaa. “Some of them are pretty hard”, hän jatkaa. “I know.”, vastaan. Sitten otamme yhteiskuvan kera toisen onnellisen fanin.

Fanitapaaminen Manic Street Preachersin kanssa
Suosikki 1999, numero 4. Fanitapaaminen Manic Street Preachersin kanssa Manic Street Preachers

James Dean Bradfieldin myötä oivalsin nopeasti, että voisin hyödyntää musiikkiopistossa oppimiani klassisen kitaran juttuja bändisoitossa. Bradfieldin soitto on nimittäin aina kuulostanut korvaani kuin raakaversiolta klassisesta kitaransoitosta. Paljolti siksi, että hänen tyylinsä on täynnä arpeggioita. Bradfield on itse asiassa todella taitava muusikko. Hän on Manicsien musiikillinen sielu. Onneksi pääsin kehumaan hänen kuulasta soittoaan tuona tummana maaliskuun iltana.

Matkani Manic Street Preachersin kanssa on kestänyt nyt lähes 18 vuotta. Siihen on mahtunut lukuisia Manics-keikkoja, löytöjä ja havaintoja sanoituksista, jotka kertovat tarkkanäköisesti yhteiskunnan toiminnasta, leirinuotiohetkiä bändin tuotannon parissa. Elämää. Yhtye on kiinnostanut minua aina puhtaasti musiikkinsa ja lyriikoidensa takia. Koskaan ei ole oikein tullut tarvetta selvittää, mitä James Dean Bradfield, Nicky Wire tai Sean Moore puuhaavat vapaa-ajallaan. Tiedän, että Nicky tykkää imuroinnista. Se riittää.

This Is My Truth Tell Me Yours -levyä edelsi Everything Must Go, joka oli ensimmäinen kitaristi Richey Edwardsin katoamisen jälkeen julkaistu albumi. Se esitteli minulle yhtyeen mahtipontisen puolen. Manicseille levy avasi ovet maailmanlaajuiseen suosioon, johtotähtenä kakkosraita A Design for Life. Tarina kertoo, että kun James Dean Bradfield sai kappaleen valmiiksi hän totesi Nicky Wirelle: “Siinä yhdistyvät Ennio Morricone, R.E.M. ja Phil Spector.” Suhteellisen pätevä sekoitus kaikkea hyvää.

Ja nyt Manic Street Preachers saapuu Helsinkiin soittamaan Everything Must Go -albumin 20-vuotisjuhlakeikan. Olen paikalla. Eturivissä. Musiikkilehtien kilpailuihin en ole tällä kertaa osallistunut.

Teksti: Joonas Josefsson

3. Jack Oblivian and The Sheiks ensivisiitillä Suomessa 23.4.

Memphisiläisyhtye Jack Oblivian and The Sheiks
The Sheiks -yhtye on kiertänyt Jack Oblivianin (kesk.) kanssa vuodesta 2014 Memphisiläisyhtye Jack Oblivian and The Sheiks Kuva: Jack Oblivian and The Sheiks Jack Yarber,jack oblivian and the sheiks

"Jack Oblivian on setähahmo koko Memphisin musiikkikentälle."

Näin Hi-Tone-keikkamestan omistaja Jonathan Kiersky kuvasi Jack Oblivianin (oikealta nimeltä Jack Yarber) merkitystä kotikaupungilleen Black Cab Sessions USA -tv-ohjelman Memphis-jaksossa.

Compulsive Gamblers - sekä Oblivians -yhtyeet 90-luvun alkupuolella perustanut Yarber on soittanut lukuisissa muissakin bändeissä ja tehtaillut levyjä sooloartistina kunnioitettavalla tahdilla. Helmikuussa ilmestynyttä The Lone Ranger of Lovea edelsi kuitenkin viiden vuoden tauko sooloalbumien julkaisussa.

Info: Tässä oli aikaisemmin ulkoinen upotus. Se on valitettavasti nyt poistettu.

Memphisiläisen The Commercial Appealin artikkelin mukaan The Lone Ranger of Loven ensimmäinen versio valmistui jo syksyllä 2014. Siinä soittivat täysin eri muusikot kuin nyt julkaistulla äänitteellä. Haastattelussa Jack Oblivian kertoo halunneensa äänittää albumin uusiksi kohdattuaan The Sheiks -yhtyeen. ”Ollessani heidän kanssaan kiertueella tajusin, että minun täytyy äänittää kappaleet juuri tämän bändin kanssa. Muodostimme tiiviin ryhmän. Halusin sen kuuluvan levyltä.”

The Lone Ranger of Loven ilmestyminen oli silti pienoinen ihme. Sen julkaisutarinaan liittyy kroatialainen vinyylipainattamo, joka hukkasi hetkeksi albumin ensimmäisen version masterlevyn. Pitkäksi venyneen tekoprosessin aikana tuotteliaana biisintekijänä tunnettu Yarber ehti itse kyllästyä levyn kappaleisiin ja alkoi suunnitella kokonaan uuden albumin tekemistä.

Jack Oblivian on setähahmo koko Memphisin musiikkikentälle

Ensimmäistä kertaa Suomeen saapuva Jack Oblivian saa tänä vuonna toisenkin mahdollisuuden tutustua maahamme. Heinäkuussa järjestettävä Hori Smoku Summer Boogaloo -festivaali kiinnitti Mudhoneyn ohella toiseksi pääesiintyjäksi Obliviansin, joka palasi keikkalavoille reilun kymmenen vuoden tauon jälkeen vuonna 2009. Obliviansin tuorein albumi Desperation on peräisin vuodelta 2013.

Teksti: Veli Kauppinen

  • Anssi Kelan lyriikka vakuutti ja liikutti

    Anssi Kela löysi vanhan menestysreseptin

    Tällä kertaa kokonaan kotimaisessa Levylautakunnassa oli mukana monen hittiartistin uutta tuotantoa. Uusia lauluja olivat kuuntelemassa Diandra, Samuli Laiho ja Pekka Laine. Äänestyksen tulos ja kommentit 1. Anssi Kela: Ilves 26 pistettä (Anssi Kela) Diandra: Ei tätä voinut ruveta analysoimaan, jäi vaan kuuntelemaan. Tarina vei heti mukanaan.

  • Kylie Minoguen kantrivalssi ja Maj Karman rokkileka

    Kylie Minoguen kantrivalssi Levylautakunnan voittaja

    Levylautakunnan arvioille alttiiksi valikoitui viikon uutuuksista mm. Australian lahja pop-maailmalle, tuore laulaja-lauluntekijä ja kotimainen rokkijyrä. Arvionsa antavat Ylen Juha-Pekka Sillanpää, Susanna Vainiola ja Jyrki Koskenseppä. Äänestyksen tulos ja kommentit 1.

  • Kolme sointua riittää tangokuninkaillekin

    Tangokuninkaat Jukka Hallikainen ja Marko Maunuksela

    Tangokuninkaat Jukka Hallikainen ja Marko Maunuksela ovat yhdistäneet voimansa duoksi, joka alkaa keikkailla yhdessä ja levyjäkin on tekeillä. Levylautakunnassa Marko ja Jukka saavat arvioitavakseen viikon uutudet. Tämän duon täydentää trioksi toimittaja Maija Salminen. Pisteet ja kommentteja 1.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Ajankohtainen kolmonen

Intoilemme kaikesta musiikkiin liittyvästä. Levyistä, biiseistä, kirjoista, leffoista, keikoista... Kaikesta.