Kare Eskola
Yle
Kun eräs nimeltä mainitsematon viulisti Pekka Kuusisto kysyy sosiaalisessa mediassa neuvoa filosofis- musiikilliseen kysymykseen, hänelle vastaavat muun muassa rock-kitaristi, kansanmuusikko, konemusiikkivelho, heavyprogebasisti ja orkesterimuusikko. Mitä ilmeisimmin Kaksi maailmaa -jakson otsikon parasta ennen -päiväys meni jo umpeen.
Suomen musiikissa ei ole kahta maailmaa, ainakaan siinä merkityksessä että taide ja viihde, klassinen ja populaari hahmottuisivat vastapuolina. Suomen musiikissa maailmoja on yksi ja monta. Jos jakolinjoja on, ne menevät muualla kuin genrejen välissä - asenteissa, statuksessa ja kontakteissa. Vanha kunnon Ralf Gothóni saattaa vielä kailottaa taidemusiikin ylivertaisuudesta, mutta nykysukupolvi kohauttaa hartioita ja vetäisee seuraavan viuluraidan kokeelliselle räppilevylle.
Eri genrejen ja kulttuurien vuorovaikutus ei ole 2010-luvun riemukas uudistus, jollaisena halusimme sen näyttää, vaan musiikin ikiaikainen ydin.
Kaksi maailmaa -jakson parasta ennen -päivämäärää arvioidessa törmäsin Klassinen Suomi -sarjan keskeiseen ilmiöön. Kun yrittää tehdä ajassa kiinni olevaa ohjelmaa huolella, päätyy käsittelemään ajattomia ilmiöitä. Jakson ytimessä piti olla genrejen, etenkin klassisen ja rytmimusiikin vuorovaikutuksen muutos Suomessa, mutta huolella katsottuna mitään muutosta ei ole tapahtunut. Eri genrejen ja kulttuurien vuorovaikutus ei ole 2010-luvun riemukas uudistus, jollaisena halusimme sen näyttää, vaan musiikin ikiaikainen ydin.
Juju on siinä, ettemme tunnista barokin tanssisarjoja, Brahmsin Unkarilaisia tansseja tai edes George de Godzinskyn viihdesäveliä crossoveriksi, koska aika on hionut niistä kulttuuritörmäysten saumat piiloon. Tunnistamme crossveriksi vain uudet ja oudot kohtaamiset. Mutta ajan myötä niistäkin tulee luonnollinen osa kulttuurin jatkumoa. Seuraava sukupolvi hekottelee sille, että 2010-luvun mediassa vielä tehtiin suuri haloo sähköbasistista orkesterisolistina.
Kulttuurien kohtaaminen pysyy musiikin ytimenä, mutta siitä puhumisen tavat muuttuvat, ja siksi Kaksi maailmaa sentään puolustaa paikkaansa. Ohjelmaa tehdessä oli hupaisaa ratsata radioarkiston uumenista esimerkkejä siitä, kuinka hämillisesti 1950-luvulla puhuttiin jazzin ja taidemusiikin vuorovaikutuksesta. Toivottavasti Kaksi maailmaa näyttää ja kuulostaa tulevaisuudessa yhtä vanhanaikaiselta kuin ne - silloin tiedämme olleemme kiinni sekä musiikin ytimessä että ajassa.
